Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Puhki pitkässä parisuhteessa
28.05.2013 |
Olen aivan uupunut tästä parisuhteesta jossa elän. Olemme olleet yhdessä 14v. Alkuun olin hirvittävän rakastunut mieheeni, niin rakastunut että annoin kävellä päältäni edes huomaamatta sitä. Tämän jälkeen tuli pikkulapsiaika jolloin lapsista ja kodista tuli yksin minun vastuualueeni ja olin niin puhki ja liian kiltti, etten edes tajunnut kyseenalaistaa sitä että koti, kasvatus ja vastuu kaikesta oli yksin minun.
Työelämään palattuani väänsin muutaman vuoden kättä miehen kanssa, jotta hänkin ottaisi vastuuta arjesta. Toki hän on ruvennut tekemään kotihommia ja joskus jopa pyytämättä tai delegoimatta. Vetovastuu kuintenkin on edelleen yksin minun ja vastuu viime kädessä.
Edellisen voisin vielä jaksaa, mutta kaikkein uuvuttavinta on miehen epäkypsyys, tai en edes tiedä kuinka voisin sitä kutsua. Kun tulen esim ruokakaupasta kotiin ja pyydän miestä kauniisti auttamaan painavien kauppakassien kanssa, mies yleensä vastaa tylysti että pärjäät sinä hyvin itsekin. Samoin joudun hoitamaan kaikki kodin kunnostustyöt jne, kun mies vaan tylysti vastaa roikkuvien ikkunatiivisteiden vaihdosta, että en hoida asiaa tms. Lisäksi meidän välillämme ei ole enää mitään yhteyttä. Mies on yleensä aina systemaattisesti ehdotuksiani vastaan eikä puolestaan ehdota mitään (esim parisuhdeaika=ravintolassa käynti kahden).
Olen miehelle puhunut tästä ja kertonut että minua oikeasti huolettaa suhteen tulevaisuus enkä enää kauan jaksa näin. Ja että kaipaisin todellista avoimuutta, rehellisityyttä, arvostusta, kumppanuutta, keskustelua, ymmärrystä, kunnioitusta. Mieheni mielestä meillä on kaikki hyvin ja ongelmia on vain minun pääkopassani.
Koen, että elämme hyvin tyhjässä suhteessa jossa ei keskustella mistään eikä mitään jaeta, kaikesta kinataan ja pitää väkisin vääntää.Vain kulissit on pystyssä mutta yhteistä elämää meillä ei ole. Lisäksi asun miehen kotipaikkakunnalla miehen sukulaisten ja ystävien ympäröimänä. Koen, ettei minulla ole juurikaan apua ja tukea, sillä omat vanhat ystäväni asuvat kaukana samoin kuin sisarukseni. Haluaisin muuttaa heitä lähemmäksi jotta saisin voimavaraa ja tukea heiltä, vaikka ihan arjessa mutta myös tässä tilanteessa joka alkaa verottaa ihan oikeasti voimiani. Olen tästä miehelleni puhunut. Hän ei halua muuttaa eikä suostu minun viimeisempään ehdotukseeni, että muuttaisin hetkesi asumaan omilleni ja saataisiin tämä meidän tulehtunut tilanne hieman rauhoittumaan (haluaa nähdä lapset joka päivä, toki ymmärrän häntä myös).
Olen niin puhki enkä näe selvästi enää koko tilannetta, että mikä mättää ja mikä ei. Alan uskoa itsekin olevani ilkeä ja itsekäs jos muutan kotoa pois.Toisaalta jos jään, koen että masennun ihan kohta ja ihan oikeasti.
Onko kukaan ollut vastaavanlaisessa tilanteessa? Miten tilanteen ratkaisitte? Ai niin, olen ehdottanut pariterapiaa, mutta mies ei sinne halua mutta sanoo että voin mennä yksin, sillä ongelmat on vain minun päässäni.
Kommentit (54)
Kuulostaa tutulle.... minulle tuli mieleen tämä ketju:
http://www.vauva.fi/keskustelu/1412294/ketju/tunteeko_kukaan_muu_nain_avioliitossaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitti edellinen tuosta linkistä. Jotain samaa tilanteessa oli mutta ehkä ongelman ydin on hieman erilainen. Meillä esimerkiksi minä olen se joka on lihonut 5 kg siitä kun tavattiin ja mies usein tästä huomauttelee. Lisäksi meillä mies on aktiivinen, ei flegmaattinen sohvaperuna, mutta aktiviteetteihin kuuluu hänen harrastuksensa.
Totta on se ettei meilläkään ole mitään kouriintuntuvaa ongelmaa (alkoholismi, pettäminen, väkivalta) vaan tunnen enemmänkin olevani henkisen mitätöinnin ja epäkunnioituksen alaisena päivästä toiseen. Mies ei arvosta minua ihmisenä.
Ap
Säikähdin tekstiä lukiessani, että olinko muka kirjoittanut tänne aloituksen aiheesta. Olen ihan samassa tilanteessa, myöskin miehen kotipaikkakunnalla asun yms. Ja samanlaisen henkisen väkivallan ja mitätöinnin kohteena päivästä toiseen.
perussetti! pikkulapsiaikana nainen on usein niin puhki, että koittaa vaan selvitä hengissä päivästä toiseen, kirjaimellisesti. Kun lapset vähän kasvaa, on aikaa ja voimia nähdä se oma tilanne, voimia katkeroitua miestä kohtaan, että se on vaan harrastanut ja pysynyt timmissä kunnossa sillä aikaa kun itse on yötä päivää kuunnellut parkua ja syönyt suklaata väsymykseen. sitä kun saa taas itsensä takaisin niin, ettei tarvitse olla 24h hälytystilassa, sitä tajuaa, että minähän olen ihminen, ja minua pitäisi arvostaa siinä missä muitakin.... käy taas töissäkin, näkee muitakin ihmisiä kuin perhettä ja virkistyy, alkaa taas urheilla ja käydä kampaajalla, on oikein vetävä nainen, mutta se perkeleen mies siinä vieressä ei silmäänsä tai korvaansa lotkauta.
näitä nyt on ainakin 50% liitoista, et ole yksin, jos se lohduttaa...
Sinne pariterapiaan voi ja kannattaa mennä yksinkin, jos mies ei lähde mukaan. Saat purkaa ajatuksiasi ja saat eväitä miettiä asioita eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.05.2013 klo 16:08"]
Säikähdin tekstiä lukiessani, että olinko muka kirjoittanut tänne aloituksen aiheesta. Olen ihan samassa tilanteessa, myöskin miehen kotipaikkakunnalla asun yms. Ja samanlaisen henkisen väkivallan ja mitätöinnin kohteena päivästä toiseen.
[/quote]
Voi et tiedä miten lohdullista löytää vertaistukea! Tämä on todella kuluttavaa lyödä päätään seinään tämän asian kanssa, eikä oikein kenellekään ulkopuoliselle viitsi tästä asiasta puhua. Ahdistava tilanne.
Tosiaan tilanne tuntuu nyt siltä että tämä jatkuva kylmä sota/valitus alkaa näkymään koko perheen hyvinvoinnissa. Harmittaa niin vietävästi, etten (ettemme) pysty tarjoamaan lapsillemme kevyttä, nauravaista tai edes pääosin tasaista arkea. Parhaimmillaan meidän arki on neutraalin tasaista, lähes ilotonta. Pahimmillaan arkista suukopua tai mykkäkoulua. Tuntuu että jos olisin lasten kanssa yksin, voisin tarjota heille henkisesti parempaa arkea, kun saisin olla henkisesti rauhassa. Mutta mies on sitä mieltä, etten saa lähteä ja syyllistää tästä ajatuksesta niin paljon, että järki ja tunteet ovat todella ristiriidassa. Se olisi itsekästä mikä toki on totta. Kumpa arki vaan paranisi, mutta kun toista ei voi muuttaa. Mikä siis avuksi?
Ap
[quote author="Vierailija" time="28.05.2013 klo 16:30"]
Sinne pariterapiaan voi ja kannattaa mennä yksinkin, jos mies ei lähde mukaan. Saat purkaa ajatuksiasi ja saat eväitä miettiä asioita eteenpäin.
[/quote]
Ehkä näin joo, kiitos vinkistä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen vähän inhottava, mutta itse ap:n kaltaisessa tilanteessa olevana (enemmän tai vähemmän) en kyllä näe mitään ideaa mennä yksin pariterapiaan...sitä sanotaan PARIterapiaksi ihan syystäkin, ja jos ap lähdet itseksesi asioita selvittelemään, voi olla että kohta mies vituttaa vaan enemmän: hän kun ei ole mukana kuuntelemassa, juttelemassa, tajuamassa. Sinä oivallat ja ymmärrät, mutta mies ei "tule vastaan" koska ei ole osallisena terapiassa ja niinpä sinä olet jatkossakin ainoa osapuoli, joka yrittää muuttua.
Meillä yhteiselämälle laitettiin piste ihan siksi, että neuroottinen nipo ja boheemi kynnysmatto eivät tule juttuun keskenään vaikka olisivatkin toisiinsa rakastuneet vuosia sitten. Minä en saanut miestä tajuamaan miksi jokin on itselleni tärkeää eikä mies tahtonut muuttua vaan lähinnä huvittui ja ärsytti lisää, kun huomasi ns. kipukohdan. Erilaiset tyylit elää eivät enää toimi siinä vaiheessa kun asutaan saman katon alla. On ihan kivaa ja eksoottistakin vierailla miehen haisevassa, sotkuisessa asunnossa mutta mikään ei ole ihanampaa kuin palata takaisin omaan, siistiin, tuoksuttomaan kotiin...
[quote author="Vierailija" time="28.05.2013 klo 16:43"]
Voi et tiedä miten lohdullista löytää vertaistukea! Tämä on todella kuluttavaa lyödä päätään seinään tämän asian kanssa, eikä oikein kenellekään ulkopuoliselle viitsi tästä asiasta puhua. Ahdistava tilanne.
Tosiaan tilanne tuntuu nyt siltä että tämä jatkuva kylmä sota/valitus alkaa näkymään koko perheen hyvinvoinnissa. Harmittaa niin vietävästi, etten (ettemme) pysty tarjoamaan lapsillemme kevyttä, nauravaista tai edes pääosin tasaista arkea. Parhaimmillaan meidän arki on neutraalin tasaista, lähes ilotonta. Pahimmillaan arkista suukopua tai mykkäkoulua. Tuntuu että jos olisin lasten kanssa yksin, voisin tarjota heille henkisesti parempaa arkea, kun saisin olla henkisesti rauhassa. Mutta mies on sitä mieltä, etten saa lähteä ja syyllistää tästä ajatuksesta niin paljon, että järki ja tunteet ovat todella ristiriidassa. Se olisi itsekästä mikä toki on totta. Kumpa arki vaan paranisi, mutta kun toista ei voi muuttaa. Mikä siis avuksi?
Ap
[/quote]
Tiedän niin tunteen. Tuntuu, että minulla on mukavampaa lasten kanssa ilman miestä kuin miehen kanssa. Mun mies lisäksi huomauttelee jatkuvasti kaikesta mitä teen, kun en osaa tehdä mitään oikein hänen mielestään. Jos yritän puhua miehelleni asiasta, hän hyökkää ja kääntää kaiken minun syykseni tai alkaa syytellä minua nalkuttamisesta tai ilkeilystä (hieman eri tavalla siis kuin sinun miehesi). Aina kun kirjoitan meidän parisuhteestamme jonnekin, olen ihan äimänä että miksi edes olen enää mieheni kanssa yhdessä.
T. Se, jolle vastasit
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaapa kovin tutulta. Ihan niin kuin minun avioliitossani. Minunkin mieheni oli sitä mieltä, että minulle kuuluu kaikki kotityöt mutta hänelle ei kuulu mitään. Pahimmillaan hän kävi kääntymässä kotona vaihtamassa paitaa ja haukkumassa minut laiskaksi. Kun valitin epätasa-arvosta ja masennuin saamastani kohtelusta, vika oli yksin minun. Kaikki olisi oikein hyvin, kunhan vain lopettaisin valittamisen ja masentunutta leikkimisen. Vähitellen väliltämme kuoli kaikenlainen kanssakäyminen, ensin hellyys ja lopulta seksikin.
Kauan jaksoin odottaa ihmettä, mutta kun sitä ei kuulunut, erosin. Nyt ihmettelen, miksi en eronnut aikaisemmin. Lähinnä pelkäsin, että en pärjää yksin, kuten mies kehtasi väittää. Joo, ei ole miehen tuloja eikä elintasoa (eikä miehen menojakaan), mutta eipä tarvitse enää pelätä, millä tuulella kotiini rymistellään milloin mihinkin aikaan. Eikä kukaan ole vaatimassa minulta milloin mitäkin työsuoritusta.
Vaikka fyysistä väkivaltaa ei olisikaan, niin muistuttaisin, että fyysinen parisuhdeväkivalta alkaa lähes aina henkisellä väkivallalla. Uhrin itsetunto pyritään ensin polkemaan pohjamutiin ja syyllistetään häntä tilanteesta. Senkin takia sanoisin, että ei kannata alistua henkiseen väkivaltaan. Omat rajat kannattaa osoittaa ja pitää, ennen kuin mahdollisesti jotain pahempaa tapahtuu.
Mies saattaa jopa koetella, miten pitkälle annat hänen mennä itsetuntosi polkemisessa. Jos annat hänen kävellä ylitseen, hän saattaa tehdä sitä jatkossakin, ja entistä pahemmin.
Hankalien ihmisten kanssa puhuminen ei ikävä kyllä usein auta. Toki kannattaa yrittää ensin puhua, mutta viime kädessä vain teot auttavat.
Oikeasti rakastava kumppani haluaa kuunnella ja auttaa toista. Jos hän joutuu kieltäytymään jostain asiasta, hän pahoittelee ja kertoo syyn, eikä totea vain tylysti että "en tee" tai "tee itse". Eikä rakastava kumppani tuijota vain omaa napaansa ja ajattele, että mitään ongelmaa ei ole, koska MINÄ en koe jotain asiaa ongelmaksi. Luultavasti miehesi kieltää ongelmat eikä halua pariterapiaan, koska hän ei halua muuttua.
Ap, et ole ilkeä tai itsekäs, jos muutat kotoa pois. Joskus on pakko tehdä vaikeita ratkaisuja säilyttääkseen terveytensä, ja sinun jaksamisesi sitä paitsi heijastuu myös lapsiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin, ja pariterapiaan voi mennä myös YKSIN. Kävin pariterapiassa seurakunnalla yksin, koska mies ei suostunut tulemaan mukaan. Opin siellä puhumaan ja riitelemään asiallisemmin. Lopetin provosoitumiseni. Mies oli nimittäin todella taitava provosoimaan ja minä menin täysillä mukana, kun en hölmöyksissäni tiennyt paremmasta. Pariterapian jälkeen menin yksilöterapiaan hoitamaan masennustani ja lopulta silmäni avautuivat huomaamaan, ettei avioliitosta tule mitään, jollei kumpikin halua toiselle parasta.
[quote author="Vierailija" time="28.05.2013 klo 16:56"]
[quote author="Vierailija" time="28.05.2013 klo 16:43"]
Voi et tiedä miten lohdullista löytää vertaistukea! Tämä on todella kuluttavaa lyödä päätään seinään tämän asian kanssa, eikä oikein kenellekään ulkopuoliselle viitsi tästä asiasta puhua. Ahdistava tilanne.
Tosiaan tilanne tuntuu nyt siltä että tämä jatkuva kylmä sota/valitus alkaa näkymään koko perheen hyvinvoinnissa. Harmittaa niin vietävästi, etten (ettemme) pysty tarjoamaan lapsillemme kevyttä, nauravaista tai edes pääosin tasaista arkea. Parhaimmillaan meidän arki on neutraalin tasaista, lähes ilotonta. Pahimmillaan arkista suukopua tai mykkäkoulua. Tuntuu että jos olisin lasten kanssa yksin, voisin tarjota heille henkisesti parempaa arkea, kun saisin olla henkisesti rauhassa. Mutta mies on sitä mieltä, etten saa lähteä ja syyllistää tästä ajatuksesta niin paljon, että järki ja tunteet ovat todella ristiriidassa. Se olisi itsekästä mikä toki on totta. Kumpa arki vaan paranisi, mutta kun toista ei voi muuttaa. Mikä siis avuksi?
Ap
[/quote]
Tiedän niin tunteen. Tuntuu, että minulla on mukavampaa lasten kanssa ilman miestä kuin miehen kanssa. Mun mies lisäksi huomauttelee jatkuvasti kaikesta mitä teen, kun en osaa tehdä mitään oikein hänen mielestään. Jos yritän puhua miehelleni asiasta, hän hyökkää ja kääntää kaiken minun syykseni tai alkaa syytellä minua nalkuttamisesta tai ilkeilystä (hieman eri tavalla siis kuin sinun miehesi). Aina kun kirjoitan meidän parisuhteestamme jonnekin, olen ihan äimänä että miksi edes olen enää mieheni kanssa yhdessä.
T. Se, jolle vastasit
[/quote]
Onko meillä sama mies?! Nimenomaan tuttua on tuo että olen esim. vienyt ja hakenut lapset, käynyt töissä, laittanut ruoan, syöttänyt mukulat ja kun mies tulee kotiin niin lakka valitus siitä kuinka ruokapöytää ei ole pyyhitty tai se on väärin pyyhitty (pyyhitty mutta ei kuivattu). Itsekin teen kaiken väärin.
Samoin, mies väittää että minä vaan säälin itseäni ja tykkään pitää itseäni naurettavana uhrina jos kerron mikä minua tässä ahdistaa ja huolestuttaa ja heti seuraavaan hengenvetoon kertoo kuinka minä tässä olen se ilkeä ja hän vaan joutuu elämään tälläisen hullun kanssa. Eli siis "uhrittaa" itse itsensä vaikka juuri on sanonut että sellainen on naurettavaa. Musta muuttuu valkoiseksi ja valkoinen mustaksi.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.05.2013 klo 17:09"]
[quote author="Vierailija" time="28.05.2013 klo 16:56"]
[quote author="Vierailija" time="28.05.2013 klo 16:43"]
Voi et tiedä miten lohdullista löytää vertaistukea! Tämä on todella kuluttavaa lyödä päätään seinään tämän asian kanssa, eikä oikein kenellekään ulkopuoliselle viitsi tästä asiasta puhua. Ahdistava tilanne.
Tosiaan tilanne tuntuu nyt siltä että tämä jatkuva kylmä sota/valitus alkaa näkymään koko perheen hyvinvoinnissa. Harmittaa niin vietävästi, etten (ettemme) pysty tarjoamaan lapsillemme kevyttä, nauravaista tai edes pääosin tasaista arkea. Parhaimmillaan meidän arki on neutraalin tasaista, lähes ilotonta. Pahimmillaan arkista suukopua tai mykkäkoulua. Tuntuu että jos olisin lasten kanssa yksin, voisin tarjota heille henkisesti parempaa arkea, kun saisin olla henkisesti rauhassa. Mutta mies on sitä mieltä, etten saa lähteä ja syyllistää tästä ajatuksesta niin paljon, että järki ja tunteet ovat todella ristiriidassa. Se olisi itsekästä mikä toki on totta. Kumpa arki vaan paranisi, mutta kun toista ei voi muuttaa. Mikä siis avuksi?
Ap
[/quote]
Tiedän niin tunteen. Tuntuu, että minulla on mukavampaa lasten kanssa ilman miestä kuin miehen kanssa. Mun mies lisäksi huomauttelee jatkuvasti kaikesta mitä teen, kun en osaa tehdä mitään oikein hänen mielestään. Jos yritän puhua miehelleni asiasta, hän hyökkää ja kääntää kaiken minun syykseni tai alkaa syytellä minua nalkuttamisesta tai ilkeilystä (hieman eri tavalla siis kuin sinun miehesi). Aina kun kirjoitan meidän parisuhteestamme jonnekin, olen ihan äimänä että miksi edes olen enää mieheni kanssa yhdessä.
T. Se, jolle vastasit
[/quote]
Onko meillä sama mies?! Nimenomaan tuttua on tuo että olen esim. vienyt ja hakenut lapset, käynyt töissä, laittanut ruoan, syöttänyt mukulat ja kun mies tulee kotiin niin lakka valitus siitä kuinka ruokapöytää ei ole pyyhitty tai se on väärin pyyhitty (pyyhitty mutta ei kuivattu). Itsekin teen kaiken väärin.
Samoin, mies väittää että minä vaan säälin itseäni ja tykkään pitää itseäni naurettavana uhrina jos kerron mikä minua tässä ahdistaa ja huolestuttaa ja heti seuraavaan hengenvetoon kertoo kuinka minä tässä olen se ilkeä ja hän vaan joutuu elämään tälläisen hullun kanssa. Eli siis "uhrittaa" itse itsensä vaikka juuri on sanonut että sellainen on naurettavaa. Musta muuttuu valkoiseksi ja valkoinen mustaksi.
Ap
[/quote]
Sinun miehesi (niin kuin minunkin mieheni aikoinaan) käyttää henkistä väkivaltaa sinua kohtaan mitätöimällä tunteitasi ja moittimalla sinua.
Neuvoni on, että eroa hänestä.
Kolmas nainen, se, joka kävi pariterapiassa yksin odotellessan ihmettä tapahtuvaksi (12 ja 14)
[quote author="Vierailija" time="28.05.2013 klo 17:09"]
Samoin, mies väittää että minä vaan säälin itseäni ja tykkään pitää itseäni naurettavana uhrina jos kerron mikä minua tässä ahdistaa ja huolestuttaa ja heti seuraavaan hengenvetoon kertoo kuinka minä tässä olen se ilkeä ja hän vaan joutuu elämään tälläisen hullun kanssa. Eli siis "uhrittaa" itse itsensä vaikka juuri on sanonut että sellainen on naurettavaa. Musta muuttuu valkoiseksi ja valkoinen mustaksi.
[/quote]
Henkistä parisuhdeväkivaltaa harjoittavat ovatkin usein varsinaisia logiikan riemuvoittoja. Tyypillistä on, että he marisevat, kuinka kamala tai suorastaan hullu kumppani heillä on, mutta silti minkäänlainen ero ei tule kyseeseen. Ei ainakaan, jos toinen sitä ehdottaa.
Itse toteaisin kylmän rauhallisesti miehen uhrittaessa itseään, että no niin, sinäkin olisit onnellisempi, jos muuttaisin pois. Että ei hänen ole mikään pakko elää "tällaisen hullun" kanssa. Toki jos mies olisi fyysisesti väkivaltainen tai erittäin henkisesti väkivaltainen, muuttaisin vain hissukseen pois, kun mies ei ole kotona.Teillä tulee tietysti ongelmaksi yhteiset lapset, eli mies voi vedota siihen, että hän ei halua lasten takia erota.
Entinen avokkini aikoinaan usein marisi, kuinka kamala olen ja uhkaili välillä erollakin (mutta se jäi aina puheen tasolle). Mies syyllisti minua jatkuvasti ja mikään mitä tein, ei kelvannut. Jos hän mokasi, sekin oli tietysti minun syytäni. Mitä enemmän tein hänen toiveidensa mukaan, sitä pahemmaksi tilanne pitkällä tähtäimellä meni.
No, otin sitten miehen vinkeistä vaarin ja vapautin hänet itsestäni eroamalla. Meillä ei ollut lapsia mutkistamassa kuviota. Useamman vuoden ajan eksäni sitten tyrkytti itseään takaisin. Nyt hän vuorostaan marisi siitä, kuinka nirso olen, kun hän ei kelpaa minulle - hänenlaisensa mukava tavallinen mies!
[quote author="Vierailija" time="28.05.2013 klo 17:09"]
Onko meillä sama mies?! Nimenomaan tuttua on tuo että olen esim. vienyt ja hakenut lapset, käynyt töissä, laittanut ruoan, syöttänyt mukulat ja kun mies tulee kotiin niin lakka valitus siitä kuinka ruokapöytää ei ole pyyhitty tai se on väärin pyyhitty (pyyhitty mutta ei kuivattu). Itsekin teen kaiken väärin.
Samoin, mies väittää että minä vaan säälin itseäni ja tykkään pitää itseäni naurettavana uhrina jos kerron mikä minua tässä ahdistaa ja huolestuttaa ja heti seuraavaan hengenvetoon kertoo kuinka minä tässä olen se ilkeä ja hän vaan joutuu elämään tälläisen hullun kanssa. Eli siis "uhrittaa" itse itsensä vaikka juuri on sanonut että sellainen on naurettavaa. Musta muuttuu valkoiseksi ja valkoinen mustaksi.
Ap
[/quote]
Juu, alkaa kyllä kuulostaa siltä että meillä on sama mies! ;) Ihan samanlaista siis meilläkin. Juuri tässä eräänä päivänä olin herännyt lasten kanssa aamulla, syöttänyt, pessyt, pukenut, puistoillut, tehnyt kotityöt ja olin laittamassa lounasta, kun mies kömpi sängystä (!) ja alkoi valittaa, miten kattilat ovat väärällä tavalla hellalla. Mies ei siis itse tee juuri mitään, mutta minä teen kaiken silti aina väärällä tavalla.
Mies myös syyttää minua aina siitä, kun loisin kuulemma hänen rahoillaan. Olen ollut opiskelija ja kotiäiti liittomme aikana ja ymmärrän toki, että siipeily pidemmän päälle voi ärsyttää, mutta minä maksan pienistä tuistani miehelle osuuteni asumiskuluista ja laskuista, käyn meille ruokakaupassa, enkä juuri koskaan osta itselleni mitään, enkä varsinkaan miehen rahoilla. Olen ehdottanut miehelle, että voisin muuttaa lasten kanssa omaan asuntoon, niin saisin tukea siihen ja voisin maksaa omat kuluni, mutta siihenkään mies ei suostu, kun haluaa asua lasten kanssa.
Mies on sanonut, että aikoo eron tullessa vaatia lapsia itselleen. Olen murehtinut sitäkin, sillä mies ei pysty eikä kykene jäämään heidän kanssaan keskenään kotiin edes vuorokaudeksi. Mitä siitäkin sitten tulisi, jos lapset jäisivät asumaan isänsä luo? Hän kun ei siivoa, ei laita ruokaa, eikä usko päivärytmiin.
Mikset sinä ole vielä eronnut, ap? Minä jotenkin ajattelen, että ero olisi lapsille haitallista ja jotenkin myös minusta tuntuu, että ero olisi luovuttamista. Mieheni on kuitenkin hyvä isä lapsille ja lapset ovat hulluina isäänsä. Fyysistä väkivaltaa meillä ei ole, eikä mitään alkoholiongelmia tai muuta. Lisäksi minusta tuntuisi epäreilulta lasten kannalta muuttaa kauas täältä miehen kotipaikkakunnalta, vaikka haluaisin kyllä muuttaa itsekin takaisin omalle kotiseudulleni.
T. Se aiempi samassa tilanteessa oleva
En ole samassa tilanteessa, mutta jotain samankaltaista olen ajatellut ja tunnen kyllä sympatiaa :) Kai tämä on jotain matkaväsymystäkin (yhdessä yli 10 v.) ja ennen kaikkea omaa kriisiä. Siis minulla on taustalla kaikki koulukiusaamiset, huonot itsetunnot ja etenkin suunnattoman huono itsetuntemus. Lukion jälkeen piti paahtaa yliopistoon, kun kaikki muutkin niin tekivät. Valmistuin, mutta olen pääasiassa ollut "vain" kotiäitinä, koko yliopistomaailma kilpailuineen ja kaikkine sanattomine "sopimuksineen" oli minulle ihan outoa, tunsin olevani ihan samalla tavalla pihalla kuin ekaluokalle mennessäni. Lisäksi syvä haaveeni ihan oikeasti oli saada lapsia ja hoitaa heitä kotona, mikä tuntui nykyaikaisesta naisesta ihan hävettävältä. Olen nauttinut kotivuosista, mutta silti takaraivossa on aina jyskyttänyt tunne, että eihän minulla ole vaihtoehtoakaan, olen täysin out työmarkkinoilta.
Nyt lähemmäs nelikymppisenä minulle on tullut tosiaan jonkinlainen taitekohta, että olen eri tavalla pystynyt käsittelemään noita lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia ja hahmottamaan, kuka olen. Olen ulkokuoreltani aika viileä ja varautunut (mistä on ihmisten aina kiva moittia), sisäisesti tosi herkkä. Muistan, kun menin kouluun ja ihmettelin sitä "julmaa maailmaa" ja mietin, miksei ihmiset vaan voi olla kilttejä toisilleen. Samaa ihmettelen edelleen. En ymmärrä ollenkaan tällaista, että parisuhteessakin jos toinen on kiltti, toinen käyttää tilannetta hyväkseen (kuten täällä kirjoitettiin). Olen vasta nyt pystynyt oikeasti arvostamaan lahjojani, mm. tuota herkkyyttä ja tietynlaista taiteellisuutta ja toivon, että siitä kehkeytyisi elämälle suuntaa (ja mikä ettei tienestiäkin). Monta vuotta yritin olla joku muu, mutta ei siitä mitään hyötyä ollut!
No niin, nyt tietysti oma mies vaikuttaa olevan kuin eri planeetalta, ihan luonnollista tietysti. Suhteen alkuaika oli ihan huumaa, ja näin jälkeenpäin voi vain jälkiviisaasti kysyä, mitä yhteistä meillä oli. Halu sitoutua oikeasti, seksi? Ei niillä ponnisteta vuosikymmeniä eteenpäin, vaikka tärkeitä ovatkin. Nyt mies tekee pitkää päivää töissä, mutta kyllä lähes joka vapaaillallekin on jotain ohjelmaa, joka vie pois kotoa. Mutta eipä kotonakaan juuri ole läsnä, enkä tiedä, osaanko sitä enää edes kaivatakaan? Mies on toisaalta hyvin sympaattinen, töissä tästä "kuuluisakin", mutta kotona vaikka uutisia katsellessa kommentit ovat tyyliin "toi on ihan idiootti", ei mitään myönteistä. Kaikki, jotka tekevät asioita eri tavalla kuin hän, ovat outoja. Tyhmyys on pahinta mitä on. Parisuhde toimii, jos seksi toimii. Olemme aika vieraantuneita toisistamme, vaikka jotain hyvääkin toki on, enkä ole tässä todellakaan häippäisemässä, rakastan miestäni. Mutta tuntuu ihan hassulta alkaa edes väkisin kehitellä jotain "yhteistä", kun nyt viimeinkin on edes jotenkin aikaa ja tarmoa alkaa kehittää ITSEÄÄN! Miten tietysti olisinkaan voinut suhdetta aloitellessa jotenkin kartoittaa, olemmeko riittävän samanlaisia, kun en tiennyt edes sitä, millainen itsekään olen!
Ap täällä taas pitkästä aikaa.
Tulin nyt sen verran päivittämään asioitamme, koska on pakko puhua tämä asia jollekin/jonnekin eikä minulla ole juurikaan ketään jolle voisin tästä nyt puhua.
Asian tila on nyt lyhykäisyydessään se että olemme vihdoin tulleet siihen lopputulokseen, että olen saanut työpaikan kotipaikkakunnaltani ja miehelleni tämä hetkellinen järjestely nyt vihdoin kaiken jälkeen sopii. Järjestely menee siis niin että minä ja lapset muutetaan ja mies tulee kykyjensä mukaan käymään meillä parin viikon välein (matka on tosi pitkä, joten useammin melko mahdotonta). Työpaikka on määräaikainen, vuoden mittainen.
Ymmärrän, että ratkaisuni on hyvin egoistinen, mutta myös meidän parisuhteen jatkumisen kannalta pakollinen. Lisäksi työpaikka on loistava mahdollisuus ammatillisesti minulle edetä urallani. Välimme ovat olleet niin tulehtuneet ja olen ollut vuosikausia täällä miehen nurkilla niin ahdistunut, että olen henkilökohtaisesti jollakin tasolla tyytyväinen ratkaisuun, vaikka todella ymmärrän että miehelle ei tule olemaan helppoa, eikä ehkä lapsillekaan ja itsekin joudun yh:n asemaan.
Syyllisyys ratkaisusta painaa todella harteitani.
Asiaa ei helpota se, että miehen vanhemmat ja ystävät kokevat oikeudekseen (tietämättään meidän parisuhteen todellisesta tilasta tuon taivaallista, myönnettäköönkin että nyt kun yhdessä olemme tehneet tämän päätöksen niin välimme ovat huomattavasti parantuneet) kertoa minulle uudestaan ja uudestaan, kuinka egoisiti olen ja kuinka voin tehdä näin miehelleni.
Ratkaisu on siis väliaikainen. Haluaisin saada asiat mieheni kanssa kuntoon, jotta voisimme jatkaa parisuhdettamme ja eloa perheenä, Nyt vain tilanne on mennyt siihen ettemme saa ikävän käytöksen oravanpyörää katki jos olemme saman katon alla.
Miehen isä soitti minulle eilen ja kertoi ettei ole meidän päätökseen tyytyväinen, että tämä ratkaisu haiskahtaa vaan erolta. Etten tule enää takaisin. Olen hyvin itsekäs enkä ajattele mieheni parasta ollenkaan. Oikeasti haluan tulla takaisin, haluan saada asiat kuntoon mieheni kanssa.Voimia vie hirveästi se että kun asiat on päätetty ja järjestetty mieheni kanssa, joudun vielä tappelemaan, aikuisena ihmisenä ja oman elämäni herrana miehen isänkin kanssa siitä, onko ratkaisumme nyt hänelle mieleinen ja oikea. Uuvun totaalisesti tähän, en kerta kaikkiaan jaksa enää perustella yhdellekään ulkopuoliselle asioitamme. Pitäisi olla voimia muuttaa ja aloittaa uusi työ, vaan kaikki energia menee soutamiseen ja huopaamiseen ulkopuolisten ihmisten kanssa.
Lisäksi isän ja äidin vahvat puheet saavat poikansa eli mieheni epävarmaksi ratkaisustamme uudestaan ja uudestaan. Aina kun saamme perusteltua itsellemme tämän ratkaisun järjellä, tulee joku sekoittaa korttipakan uudelleen. Olen täysin voimaton asian kanssa. Sanoin miehen isälle, etten käsitä mitä hän soppaa lisää hämmentäessään meille haluaa? Jos me miehen kanssa olemme löytäneet ratkaisun ja tasapainon, vaikka helppoa se ei kenellekään ole.
Purkaus.
Empä todella haluaisi olla kengissäsi! Tsemppiä!
Alue: Aihe vapaa
Mielestäni voit muuttaa, se on sinun päätöksesi, ei miehesi. Kuulostaa kyllä siltä että olet luovuttanut ohjat miehellesi.