Miten teillä on ratkaistu se, mikä sukunimi lapselle tulee?

Vierailija kirjoitti:

Isän nimi tietysti.

Ei mun lapset mitään ä pä ri ä ole! Vain niillä on äidin nimi, joilla ei isää ole tai se ei isyyttään suostu tunnustamaan.

Juuri näin. Äidin sukunimen saannista tietää, että on äiti ollut kevytkenkäinen pimpslooran jakaja.

Miehelleni oli tärkeää, että lapsella on hänen sukunimensä, jotta suku ns. Jatkuu. Hänellä on vain siskoja ja naispuolisia serkkuja, joista kaikki ovat valinneet miehensä nimen naimisiin mennessä. Minun veljelleni on lapsia, joilla on meidän sukunimi eli nimi jatkuu sitä kautta. Tällä järjestelyllä sain myös valita itse lapsen etunimen yksinoikeudella.

Miehen sukunimi tietenkin kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isän nimi tietysti.

Ei mun lapset mitään ä pä ri ä ole! Vain niillä on äidin nimi, joilla ei isää ole tai se ei isyyttään suostu tunnustamaan.

Juuri näin. Äidin sukunimen saannista tietää, että on äiti ollut kevytkenkäinen pimpslooran jakaja.

Pimpsloora :) Tulee mieleen 20v sitten kuollut mummoni. Hän on ainut ihminen, jonka olen kuullut käyttävän tuota sanaa

Ihan yksimielisesti valittiin isän nimi. Miehelle se oli tärkeämpää, enkä itsekään ollut silloin vielä varma vaihdanko sukunimen naimisiin mennessä.

Lapset sai isänsä sukunimen, kun omani on ruma ja sitä saa olla tavaamassa melkein joka kerta. Miehen nimi on lyhyt ja näpsäkkä.

Mun sukunimi on suvun tilan nimi. Liki 600-vuotisen historian aikana on ollut myös lukuisia kotivävyjä eli miehelle tullut vaimon sukunimi.

Meillä minulla ja lapsilla on minun nimeni. Miehelle se ei istunut yhtään etunimeen, joten hänellä on omansa. Mun sukunimi yhdistetyynä hänen etunimeensä olisi tuottanut yhdistelmän tyyliin Arvo Arvola.

Juuri noin eli lapsi sai harvinaisemman sukunimen. Siihen aikaan, kun lapseni syntyivät, oli vielä nk suojattuja sukunimiä. Eli sille sukunimelle joko synnyttiin tai avioiduttiin. 

Meidän sukunimet ovat sinänsä aika samantyyppisiä, molemmat ovat melko harvinaisia, eivät perisuomalaisia mutta kuitenkin sellaisia, että suomalaisittain helppo lausua.

Asian ratkaisi oikeastaan ihan puhtaasti se, että miehelle asia oli tärkeä, minulle ei.

Ai miten ratkaistiin? Siten, että minä ilmoitin lapselle tulevan mun sukunimi. Mies nikotteli vastaan mutta eipä hän tuolle asialle mitään voinut.

Ihan näin mielenkiinnosta, onko kenellekään käynyt silleen kun lapsi on kasvanut että olisi sanonut olevansa tyytymätön vanhempien valintaan sukunimestään? Kyllähän sitä varmaan moni miettii joiden vanhemmilla on eri nimet että "miks mun sukunimi on x eikä y".

Vierailija kirjoitti:

Ai miten ratkaistiin? Siten, että minä ilmoitin lapselle tulevan mun sukunimi. Mies nikotteli vastaan mutta eipä hän tuolle asialle mitään voinut.

Eli sinun tapauksessasi on kyse ilmoitusluonteisesta asiasta. Asia selvä.

minun ehdottomasti ja tästä en tingi (olen siis nainen). olen sanonut siitä asti ku puhe siitä et haluaako joskus lapsia, niin sanonut että minun lapsilleni tulee mun sukunimi. tämä koska olen viimeinen meidän suvun sukunimen kantaja ja haluan että sukunimi meidän suvun osalta jatkaa etenemistään.

Vierailija kirjoitti:

Ollaan naimisissa, eri sukunimet. Päätettiin että tytölle tulee minun sukunimeni ja pojalle miehen. Tyttö tuli, mutta sai kuitenkin miehen sukunimen. Ei muuta perustelua, kuin että miehelle tuntui olevan kuitenkin tärkeämpää kuin minulle, että on lapsen kanssa saman sukuniminen. Miehen sukunimi on aika yleinen (tyyliin ”Aaltonen”), minulla kohtalaisen harvinainen, mutta näin nyt tällä kertaa...

Kaikilla yhteisillä lapsilla tulee olla jo lain mukaan sama sukunimi