Mistä aikuisen sanomisesta tai tekemisestä järkytyit lapsena?

Lähes koko lapsuuteni oli järkyttävä. Siksi minulla ei olekaan biologisia lapsia, vaan olen kasvattanut lapset, joilla on itseäni parempi perimä.

Niitä on paljon. Olihan se järkyttävää ensimmäisen kerran tajuta, että omat vanhempasi eivät haluakaan sinun parastasi, vaan ovat valmiita ruumiilliseen kuritukseen naurettavan pienestä rikkeestä. Toinen järkytys oli hieman myöhemmin tajuta, että vanhemmat valehtelevat päin naamaa asiasta, joka oli minulle hyvin tärkeä. Ja se, kun he ensin kysyivät mielipidettä ja sen jälkeen tekivät tietoisesti toisin - niinkin mitättömässä asiassa kuin vaatteen väri. En voinut luottaa heihin ja tiesin faktana, että he eivät aio tai halua suojella minua.

Mä järkytyin tai olin enenmänkin ihmeissäni,kun naapurin setä työnsi kätensä haaroihini pitäessäni hänelle rapun ovea auki.Olin tuolloin 6v. Äitini oli käskenyt olla kohtelias vanhemmille ihmisille ja pitää esim.kaupan tms. ovea auki.

Karkasin kotoa nuorena kun isäni joi ja käyttäytyi välinpitämättömästi. Päädyin nuorten turvatalolle, jossa sitten pidimme palaveria työntekijän, isäni ja minun kesken. Isäni tokaisi suoraan että "minä en jaksa sinua", mutta se ei ollut se järkyttävin osuus. Sen vuoro tuli, kun empaattisena pitämäni työntekijä totesi vähän säälien minulle että "sinun pitäisi ymmärtää isääsi". Olin vasta 14, mutta tajusin tilanteen järjettömyyden kirkkaasti: ei ole lapsen asia "tulla vastaan" alkoholistivanhempaa, joka ei hoida velvollisuuksiaan kunnolla!

Minua järkytti lapsena se, että enoni lähti ulkomaille töihin ja jätti pienen poikansa isovanhempien kasvatettavaksi. Pojan (serkkuni) äiti oli jo silloin alkoholisti eikä siis huolehtinut lapsestaan. En voinut ymmärtää miksi isä hylkää lapsensa jonkun työn takia!

Kotonani tapahtuvasta alkoholistien välisestä jatkuvasta ja julmasta väkivallasta. Mutsi sitä eniten harjotti, eikä se aina pysynyt aikuisten välisenä. Jälkeenpäin oon ihmetelly, miks kukaan ei auttanu mua pois sieltä, mut eipä sille asialle enää mitään voi. 

äitini muisti aina joka välissä toitottaa lapsettomille sukulaisille ja tuttaville että älkää vaan ikinä tehkö lapsia! kiva fiilis. ja sitten kun löin oikein kunnolla pääni ja tuli iso kuhmu niin sanoi vaan että ei haittaa se kasvattaa luonnetta.

Minä järkytyin siitä, että parhaan kaverini kotona harjoitettiin ruumiillista kuritusta. Metsästä koivunoksa, siitä tehtiin risu ja eikun paljaalle pyllylle vaan tuhmuuksien jälkeen huitomista.

Minä järkytyin myös kännissä riehumisesta ja päällekäynnistä. Tai, eipä sitä enää sitten järkyttynyt kun siitä tuli osa viikonloppuja.

Selvinpäin tehdyt kurinpidot: huoneeseen komentaminen, luunapit, avarilla housujen päältä pepulle läiskiminen (ei satu, mutta nolottaa) taas eivät ole jättäneet jälkiä sillä tiesin tasan tarkkaan että mistä rangaistus tullut.

Minä järkytyin siitä, että äitini rakasti enemmän juovaa miestään (isääni), kuin minua ja pikkusiskoani. Hän mieluumin asui yhdessä sen ällöttävän juopon kanssa ja antoi lastensa kärsiä, hän ei välittänyt meistä tarpeeksi tehdäkseen meidän lapsuudesta huolettoman.

Faija ei ollut väkivaltainen eikä riehunut kännissä, mutta jatkuva viinan litkiminen ja humalainen sönkötys pilasi meidän elämän. Koko ajan sai jännittää onko faija kännissä ja mitä se saa päähänsä. Ei uskaltanut sanoa tai tehdä mitään mistä se olisi saanut jankutuksen aihetta. Ei koskaan halunnut tuoda kavereita kylään. Piti kuunnella kun ne mutsin kanssa riiteli ja mutsi itki. Salassahan ne yritti sitä pitää, mutta kyllä lapset huomaa ja tajuaa kaiken.

Nyt faija on onneksi kuollut, eikä meillä ole äidinkään kanssa juuri välejä. Sisko ei ole ollenkaan tekemisissä, minä joskus ja jouluna. Ei vaan kiinnosta esittää onnellista äiti-tytärsuhdetta, kun ei äitikään kerran piitannut meidän hyvinvoinnista kun oltiin avuttomia.