Mitä lapsi antaa?

Nostan vielä, jos jollakulla olisi uusia ajatuksia näin äitienpäivän iltana. t.ap

[quote author="Vierailija" time="11.05.2013 klo 02:01"]

"Lapsi antaa niin paljon" on lause jonka kuulee hyvin usein. Voisiko joku äiti tai isä kertoa mitä se konkreettisesti tarkoittaa? Mitä menetän lapsettomuuden valinneena ihmisenä sellaista, mitä vain ja ainoastaan oma lapsi voi antaa? Ja tämä on sitten ihan oikea, ystävällisesti esitetty kysymys, johon toivon asiallisia vastauksia.

Ns. äidinrakkaus eli oksitosiinin myötävaikutuksesta syntyvä voimakas kiintyminen lapseen on toki tiedossa, joten sitä ei tarvitse mainita. Myös lapsen kehityksen seuraaminen, hoivaaminen ja kasvattaminen edellyttävät tietenkin sen lapsen, jos näistä asioista on kiinnostunut. Mutta kertokaa nyt, jos on jotakin muuta oleellista.

[/quote]

Yllätyksiä ja jännittäviä tilanteita.Vauhtia ja vaaraa "mikä luu NYT on poikki? Kenen pyörän sä nyt rikoit? oi hyvä luoja..."

Pääsee sisälle itse nuoremman polven maailmaan. En tietäisi mitään nykyteineistä ja heidän ajatuksistaan, elinympäristöstään jne. ellei mulla olisi lapsia.

Uskon, että kiintymys on paljolti biologista. Olen saanut elämässä ehdotonta rakkautta vanhemmiltani. Kärsimme miehen kanssa lapsettomuudesta, ja kriisi oli jo sitä luokkaa, että se hallitsi elämääni.

SILTI: kun sain oman lapsen syliini... Se rakkauden määrä oli jotain niin tajunnan räjäyttävää. Minulla on ollut hyvä elämä ennen äitiyttä ja rankkoja kokemuksia lasten kanssa. Kuitenkaan mikään ei ole tuottanut niin täydellistä onnea kuin lapset ja perhe-elämä. Yhdessä biisissä lauletaan lapselle "me sinut tehtiin, mutta sinä meidät loit". Niin totta! Parisuhdetta oli takana 10v kun meistä tuli vanhempia. Vanhemmuus on tuonut uusia kriisejä, mutta myös yhteenkuuluvaisuutta ja onnea. Myös oma maailmankuva on muuttunut, ja lapset ovat suurimpia kasvattajiani.

Sen selittäminen mitä lapsi antaa on mahdonta, koska lapsi antaa enemmän kuin mitä osaa kuvitella. Ei ole sanoja.

Uskon, että kiintymys on paljolti biologista. Olen saanut elämässä ehdotonta rakkautta vanhemmiltani. Kärsimme miehen kanssa lapsettomuudesta, ja kriisi oli jo sitä luokkaa, että se hallitsi elämääni.

SILTI: kun sain oman lapsen syliini... Se rakkauden määrä oli jotain niin tajunnan räjäyttävää. Minulla on ollut hyvä elämä ennen äitiyttä ja rankkoja kokemuksia lasten kanssa. Kuitenkaan mikään ei ole tuottanut niin täydellistä onnea kuin lapset ja perhe-elämä. Yhdessä biisissä lauletaan lapselle "me sinut tehtiin, mutta sinä meidät loit". Niin totta! Parisuhdetta oli takana 10v kun meistä tuli vanhempia. Vanhemmuus on tuonut uusia kriisejä, mutta myös yhteenkuuluvaisuutta ja onnea. Myös oma maailmankuva on muuttunut, ja lapset ovat suurimpia kasvattajiani.

Sen selittäminen mitä lapsi antaa on mahdonta, koska lapsi antaa enemmän kuin mitä osaa kuvitella. Ei ole sanoja.

Olen sitä mieltä, että esim. lasten kanssa työtä tekevillä, kuten lastenlääkäreillä, opettajilla jne, pitäisi ehdottomasti olla omia lapsia. Muuten heillä ei valitettavasti ole kykyä asettua lapsen asemaan ja tietoa lapsen toimimisesta, syistä, seurauksista jne. Maailma muuttuu, vähitellen, lasten myötä täysin uudeksi paikaksi.

Tämä on asia, jota voi toki lähestyä tiedenaisen analyyttisestä näkökulmasta, mutta vastausta siitä ei saa. Kysymys on tunteista ja kokemuksellisuudesta.

Siitä miltä imetys tuntuu, miltä tuntuu katsoa nukkuvaa vauvaa, miten toisen nauru voi olla palkitsevin hetki maailmassa, miltä tuntuu kun olet kantanut huutavaa vauvaa kolme tuntia ja vauva nukahtaa syliisi. Miltä tuntuu rakastaa jotain ihmistä niin paljon, että vakavan sairauden yllättäessä et pelkää varsinaisesti kuolemaa, vaan sitä mitä se aiheuttaa lapselle.

Lapsi antaa kihomatoja ja noro-viruksen.

Tarve lisääntyä, kiintymys ja halu huolehtia lapsesta on tosiaan hormonien ja välittäjäaineiden ohjaamaa - nehän elämässämme ohjaavat jotakuinkin kaikkea muutakin toimintaa. Ihmettelen miksi tästä puhutaan ikäänkuin ne eivät saisi olla/olisi riittävä syy haluta lapsia. Onko ihmisellä niin iso tarve kieltää oma biologiansa, että jälkeläisten toivomiselle tarvitsee olla jotkin maailmoita syleilevät, biologian ylittävät syyt? 

Itse aikanaan ajattelin etten halua lapsia. Sitten astui biologia peliin eikä tunne ohi mennyt ainakaan sen reilun 10 vuoden aikana minkä ehdin lasta kaivata. Nyt perheessä 3 lasta. Tuskin mitään oleellista lisättävää on näihin aiempiin viesteihin sen osalta että mitä lapset antaa, mutta se tarvitsee sanoa että en kyllä tiennyt suurista tunteista (koskien niin myönteisiä kuin kielteisempiäkin sävyjä) kovin paljon ennenkuin äidiksi tulin. Omalla kohdalla en usko, että mikään muu asia elämässä olisi tuonut niin suurta tyydytystä kuin vanhemmuus, vaikka aiemminkin olen ollut monista asioista kiinnostunut ja sitoutunut niihin. 

Kenenkään ei tarvitse lapsia hankkia ellei halua. Kyllä niitä haluavia on jo tarpeeksi. Mutta lupaathan, ap ja muut myös, ellei ole lapsia, älä esiinny besserwisserinä neuvomassa kasvatusasioissa.

Minua sapettaa suunnattomasti se, että parhaita kasvattajia on aina lapsettomat.

Minulle lapsen saaminen oli biologinen tarve. Ei siinä järkeilty, olen vaan pienestä pitäen tiennyt haluavani lapsia. Nyt minulla on kolme, ja koen elämälläni olevan tarkoituksen. Tämä riittää minulle, nyt ei enää vauvoja, tahdon keskittyä kasvattamaan nämä kolme upeata ja ihanaa olentoa, ei ehkä täydellisiä, mutta ihmisiä joita ei olisi olemassa ilman minua :)

[quote author="Vierailija" time="13.05.2013 klo 07:20"]

Sen selittäminen mitä lapsi antaa on mahdonta, koska lapsi antaa enemmän kuin mitä osaa kuvitella. Ei ole sanoja.

 [/quote]

Näin. Puutteellisesti sitä voi yrittää kuvata sanoilla unconditional love, ehdoton rakkaus kai suomeksi. Moni on kirjoittanut hyviä vastauksia elämän merkityksellisyyden kokemisesta.

[quote author="Vierailija" time="13.05.2013 klo 08:09"]

en kyllä tiennyt suurista tunteista (koskien niin myönteisiä kuin kielteisempiäkin sävyjä) kovin paljon ennenkuin äidiksi tulin.

[/quote]

Allekirjoitan täysin.

[quote author="Vierailija" time="13.05.2013 klo 07:31"]

Olen sitä mieltä, että esim. lasten kanssa työtä tekevillä, kuten lastenlääkäreillä, opettajilla jne, pitäisi ehdottomasti olla omia lapsia. Muuten heillä ei valitettavasti ole kykyä asettua lapsen asemaan ja tietoa lapsen toimimisesta, syistä, seurauksista jne.

[/quote]

Absurdi väite. Sekä tietoa että eläytymiskykyä voi aivan hyvin olla myös ilman omia lapsia. "Supernanny" Jo Frost on esimerkiksi lapseton, ja hänen kasvatusneuvojaan taitaa jokunen ihminen arvostaa. Tällainen oman kokemuksen ylikorostaminen on ominaista kouluttamattomille ihmisille, joilta pyyttyy kyky yleiseen ajatteluun. Minulla on kaksi lasta, mutta ei tulisi mieleenkään laukoa jotakin näin typerää.

Oma perhe ja koti. Lapsuudenkodista muuttamisen jälkeen mikään asunto ei ole tuntunut samalla lailla kodilta, ei yksin eikä miehen kanssa. Sen jälkeen kun saimme lapsen, meistä tuli ihan eri lailla perhe. Kun lapsi kasvoi sen verran isoksi (nyt neljävuotias) että hän otti oman paikkansa kotonamme myös fyysisesti, koti ja perhe tuntuvat taas samanlaisilta isoilta, perustavanlaatuisilta asioilta kuin lapsena. Nyt olen vain eri osapuolena kun olen vanhempi enkä lapsi.

Olen aina ollut koti-ihminen ja laittanut kodin omannäköisekseni, opiskelijakämpistä ensimmäiseen omaan asuntoon, joten tämä ilmiö ei johdu pelkästään vakituisesta kodista. 

Mä en usko, että oisin kehittynyt ikinä ihmisenä samallalailla ilman lapsia, vaikka kuinka olisin harrastanut itsekehittämistä tosissani. Lapsen saaminen aloitti niin syvän kuka minä olen ja mistä minä tulen -pohdinnan, että pidän lähes mahdottomana, että omalla kohdallani olisin voinut näitä tuloksia saavuttaa ilman lasta. Esimerkiksi omien vanhempien ja heidän edustamansa vanhemmuuden pohtiminen, sekä heidän antamansa parisuhdemallin kriittinen tarkastelu siitä näkökulmasta, että minkälaisen parisuhdemallin omalle lapselleen haluaa antaa - ei, en usko että näitä olisi tullut pohdittua niin syvästi, koska ei olisi ollut ns. tarvetta.

Esimerkiksi tuo vanhemmuuden tarkastelu: se on kertonut minulle ihan hirveästi siitä, millainen ihminen haluan olla ja mitä ominaisuuksia arvostan itsessäni ja mitä en niinkään. Sen lisäksi vanhemmuus on antanut minulle ainakin voimakkaamman itsetunnon, jonka tarpeessa todella olin. Lapsen saamisen jälkeen ei esitelmät ole paljoa pelottaneet, vaikka ennen tarvitsin kutakuinkin rauhoittavia suoriutuakseni niistä.

Lapsi on siis antanut minulle valtavan henkisen kasvun, jota en olisi saavuttanut ilman lasta. Lisäksi olen saanut elämän merkityksellisyyden tunteen, uskomattoman kiintymyksen (täällä se ei ainakaan johdu oksitosiinista, koska äidinrakkaus heräsi oikeastaan vasta kun imetys loppui - eikös oksitosiini ole juurikin se imetyshormoni?), miellyttävän perhe-elämän, vakauden tunteen, uskomattomat onnenhetket kun pieni painautuu syliin, ah kaiken. Minun elämäni parhaat vuodet ovat olleet nämä, kun minulla on ollut lapsi, kaikesta rankkuudesta huolimatta. Kaikille merkitys ei tietenkään ole yhtä suuri. Itse vannoin ennen lapsen saantia, että olisin varmasti onnellisempi ilman, mutta toisin kävi.

Lapsen saaminen on varmaan sellainen asia, jota ei voi järkisyin perustella. Toiset kokevat sen järjettömyydestään huolimatta tärkeäksi ja toiset eivät. Eikä siinä tarvitse toisten mielipiteistä välittää, jokainen tekee kuin parhaaksi näkee.

[quote author="Vierailija" time="13.05.2013 klo 09:39"]

[quote author="Vierailija" time="13.05.2013 klo 07:31"]

Olen sitä mieltä, että esim. lasten kanssa työtä tekevillä, kuten lastenlääkäreillä, opettajilla jne, pitäisi ehdottomasti olla omia lapsia. Muuten heillä ei valitettavasti ole kykyä asettua lapsen asemaan ja tietoa lapsen toimimisesta, syistä, seurauksista jne.

[/quote]

Absurdi väite. Sekä tietoa että eläytymiskykyä voi aivan hyvin olla myös ilman omia lapsia. "Supernanny" Jo Frost on esimerkiksi lapseton, ja hänen kasvatusneuvojaan taitaa jokunen ihminen arvostaa. Tällainen oman kokemuksen ylikorostaminen on ominaista kouluttamattomille ihmisille, joilta pyyttyy kyky yleiseen ajatteluun. Minulla on kaksi lasta, mutta ei tulisi mieleenkään laukoa jotakin näin typerää.

[/quote]

Noh, en ole samaa mieltä kuin tuo jonka mielestä ammattikasvattajilla pitäisi olla omia lapsia että homma toimisi. Mutta kyllä se varmasti silti syventäisi heidän osaamistaan. Luin kauan sitten Torey Haydenin saitilta hänestä ja tää jäi mieleen, se oli siellä vielä:

Did anything surprise you about being a mother?

Yes, lots!  When I came into it, I assumed I would be good at it, given all the psychology and child development degrees and child-care experience. I assumed I would be laid back about everything, because I have a naturally relaxed personality.

What a surprise! What surprised me most was discovering the big difference between working with other people’s children and working with one’s own. I was so impatient! This both amazed and worried me. I could tolerate other children doing anything, but poor Sheena – she did the least thing and it drove me nuts! Finally, I came to realize this just is the way one feels about one’s own children. Your own kids are yours.  You have them 24 hours a day, and hopefully forever. So it matters how they turn out. You are always thinking about their future, as well as the present. You want them to have a good life and be happy when you are no longer there; so it’s hard to be laid back about someone who matters so much to you.

Ja vielä toinen kiintoisa lainaus

What is the hardest part about being a mother ?

My training and my experience working with children had made me believe that environment plays a far greater role in how children develop than I now feel it does. I had believed that by providing the right physical environment and the right psychological environment, I could predict (dare I say ‘control’?) the kind of person Sheena would grow into. What I learned was that there are many more variables involved everything from personality type to blind strokes of luck, good or bad. 

It took me a long time to come to terms with the fact that my job was not to make Sheena into the kind of person I wanted her to be but rather to provide her with the support and guidance necessary to allow her to develop into the kind of person she wanted to be. This seems pretty obvious looking at it, but it is a surprisingly thing difficult to do and it is surprisingly hard to know if you’re doing it right or not without waiting for hindsight to point your mistakes out for you.

No, noiden asioiden oivaltamiseen ei nyt ainakaan tarvita omia lapsia. Eiköhän jokainen lasten kanssa toimiva ammattilainen ymmärrä, että vanhemmalla on erilainen suhde omiin kuin muiden lapsiin ja osaa ottaa sen työssään huomioon. Harvassa lapsityössä on kuitenkaan tarkoitus vaikuttaa suoraan äidin tunteisiin vaan ennemminkin juuri noihin kasvuympäristöön liittyviin asioihin.

[quote author="Vierailija" time="13.05.2013 klo 09:56"]

No, noiden asioiden oivaltamiseen ei nyt ainakaan tarvita omia lapsia. Eiköhän jokainen lasten kanssa toimiva ammattilainen ymmärrä, että vanhemmalla on erilainen suhde omiin kuin muiden lapsiin ja osaa ottaa sen työssään huomioon. Harvassa lapsityössä on kuitenkaan tarkoitus vaikuttaa suoraan äidin tunteisiin vaan ennemminkin juuri noihin kasvuympäristöön liittyviin asioihin.

[/quote]

No sen voi "ymmärtää" ja sitten kun saa lapsen, ymmärtää :). Niinkuin tässä kuviossa ylipäänsä. Mutta yhtä turha tätä on tietysti selittää kuin kuulemista kuurolle. Mikä siinä on ettei lapseton voi suostua myöntämään että lapsen saaminen muuttaa perspektiiviä radikaalisti.

[quote author="Vierailija" time="11.05.2013 klo 10:08"]

Ylläolevista viesteistä oikein paistaa kuinka misery needs company... :) On ne nyt hellyttäviä ja upeita, varsinkin ne OMAT lapset.

[/quote]

Ja tästä viestistä oikein paistaa, kuinka kirjoittaja ei todellakaan ymmärrä, mistä yllä olevissa viesteissä puhutaan.