Lue keskustelun säännöt.
Lapsuudenaikaisista ystävistä!
11.07.2006 |
Tuntuuko muilla, että ns lapsuudenaikaiset ystävät eivät enää tunnu niin mukavilta kuin ennen? Siis jos olen ihan rehellinen ja mietin, että jos nyt tapaisin vaikka 4 ko ihmistä, niin en uskoisi, että alkaisin heidän ystäväkseen. Jotenkin tuntuu, että todellisia puheenaiheita ei enää ole, mikään mikä kunnolla yhdistäisi paitsi kouluaika ja siihen liittyvät jutut. Nämä 4 ystävääni tuntuvat myös todella itsekeskeisiltä ja jaksavat vain paasata omista menoistaan ja työstään. Toisten jutut eivät jaksa innostaa tai sitten niitä ei muisteta.
Onneksi mulla on paljon uusia kavereita ja ystäviä, joiden kanssa on paljon yhteistä jne.
Onko muilla samanlaisia tuntemuksia tai ovat välit katkenneet kokonaan lapsuuden aikaisiin ystäviin?
Kommentit (7)
Kiva, että joku oli viitsinyt vastata!
Minusta myös tuntuu, että kaikki ko kaverit aina sanoo, että pitäisi tavata ja tehdä sitä sun tätä, mutta ehkä tosiaan kerran vuodessa koko porukalla tavataan.
Me ollaan jo kolmikymppisiä ja jotenkin tuntuu ja ärsyttää, että kun ollaan yhdessä niin juttu menee vaan omilla saavutuksilla kerskailuksi ja kilpailuksi. En ymmärrä, että miksi ei voi arvostaa toistenkin saavutuksia ja olla tietysti tyytyväinen myös omiinsa??
No, onneksi elämä menee eteenpäin omalla painollaan ja ei mun elämä todellakaan tähän kaadu, mutta kai se kuuluu tähän ikäkauteen, että alkaa kelaan näitä juttuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tutustuttiin seurakunnan lastenkerhossa 3-vuotiaina. Tietysti elämä on jollain laila vienyt meitä eri suuntiin, eikä tavata kovin usein. Asutaankin nykyään eri puolilla Suomea.
Mutta aina kun tavataan, tuntuu kuin ei oltaiskaan oltu erossa. Mukavia tyyppejä! Varmasti tykkäisin heistä vaikka tutustuttaisiin nyt vasta.
On jännittävää nähdä, millaisiksi nuoruuden ystävät kehittyvät ja kasvavat. Millainen on heidän kohtalonsa. MItä elämä meille varaa.
Rakastan nuoruudenystäviäni ehdoitta. Saavat olla mitä tahtovat. He eivät ole minulle mitään velkaa, minä en ole heille velkaa.
Joskus menee jutut ristiin ja jonkun mieli pahoittuu. Silloin voi olla vuoden kaksi pitämättä yhteyttä, mutta viimeistään jonain jouluna on aika taas ottaa yhteyttä. Kysyä kuulumiset ja kertoa omat, lähettää jokunen kuva.
Tiedän, että kaikkien heidän luonaan saan viivähtää kahvikupposella, koska vain tahdon, vaikka asumme eri puolilla Suomea, välillä jopa maailmaa.
Ystävyyteen eivät vaatimukset kuulu, vain hyväksyntä.
Älä sinäkään ap vaadi ystäviäsi perhe-elämäsi osaksi. Anna heidän olla sitä mitä ovat. He ovat pohjimmiltaan sinulle kuitenkin tärkeitä ihmisiä.
tapaamme joka vuosi kerran, pitkä viikonloppu yhdessä. meitä on 4. ollaan tunnettu siis yli 10 vuotta. opiskeluaikoina olimme tosi läheisiä. Nyt tuntuu, ettei nuo vklreissut ole edes sen arvoisia. puolella on lapsi, toisella ei. ihan eri maailmat. kun joskus yrittää jostain henk. kohtaisemmasta ongelmasta puhua, niin ketään ei kiinnosta. pitää vaan bilettää vkl ja sit ei pidetä yhteyttä puoleen vuoteen.. tuntuu että itse olen ainoa joka kyselee kuulumisia muuten.
Itse olen pitänyt ehkä kerran vuodessa jotain yhteyttä muutamaan kaveriini, mutta kaikki ovat muuttuneet niin paljon, että keskusteluaiheet ovat vähissä. Esim 2 kaveria jäi kotipaikkakunnalleni, toinen kaupan kassaksi ja toinen työttömäksi kotiäidiksi (ei koskaan hankkinut ammattia ja mies jätti). Minä opiskelin itseni maisteriksi ja nyt perheellisenä ja onnellisessa liitossa elävänä minulla on oikeasti hyvin vähän yhteistä kummankaan kanssa. Kotiäitiä ja minua yhdistää ainoastaan lapset, joskin hänen lapsensa jo paljon isompia kuin omani. Kaupan kassa taas on sinkku, joka elää kädestä suuhun elämää, eli laittaa kaikki rahansa kapakoihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
joista ei tiedä yhtään mitään. Siis, että miksi he ovat liepeelle liittyneet.
Lapsuusystävät ovat hyviä, sillä heidän kanssaan voi pohtia myös asioita sellaisina kuin ne olivat alun perin. Aidompaa sanoisin.
Ei heiltä mitään päivittäisapua tarvitse vaatiakaan. Ystäviltä ei pidä vaatia mitään, vain olla kiitollinen siitä, mitä pyytämättä saa. Ystävyys on lahjaa niinkuin rakkaus.
Siinä oli minun lisäkseni seitsemän kaveriani. Tajusin, että kuusi heistä oli häissäni viime kesänä. Nyt olemme kaikki siis 23. Mietin, että kuinkahan yleistä ylipäätään on, että lapsuudenaikaisista ystävistäni olen edelleen tekemisissä noinkin monen kanssa. Olemme siis kaikki pienehköltä paikkakunnalta, sekin toki vaikuttaa. Olemme käyneet yhdessä ala-asteelta lukioon. Noin kerran vuodessa yritämme kokoontua ja vaihtaa kuulumisia. Mutta ikäväkseni olen huomannut, että noita tapaamisia ei todellakaan olisi, jos en itse ottaisi ohjaksia käsiini ja järjestäisi sitä. Kaikki muut aina vaan puhuu, että pitäisi ja pitäis, mutta mitään ei tapahdu.
Alankin hieman luovuttaa, koska noiden tapaamisten jälkeen vannotaan aina kaikenlaista yhdessä tekemistä jatkossa, mutta loppujen lopuksi kaikilla alkaa olla omat ja niin erilaiset elämät, että yhteisiä puheenaiheita on kouluaikojen lisäksi vaikea löytää. Aivan kuten mainitsit.
Kaikki muut ovat vielä opiskelijoita, osa kovia opiskeljaelämän viettäjiä. Kukaan muu ei edes seurustele vakavasti, minä olen siis naimisissa. Lasta ollaan toivottu jo parisen vuotta, tuloksetta. Olenkin miettinyt, että jos ja kun se vauva saisi alkunsa, niin todennäköisesti yhteydet lapsuudenaikaisiin ystäviini kuihtuu. Koska maailmamme ovat nyt jo todella erilaisia.
Mutta onneksi minäkin olen löytänyt uusia, aivan ihania ystäviä. Vaikka he eivät voikaan korvata niitä sellaisia, jotka on tuntenut pikkulapsiästä saakka.