Aamulehden koulukiusatun kirjoitus ja totuus

[quote author="Vierailija" time="29.04.2013 klo 11:22"]

Minäkin koin koulukiusaamista, mutta olen selviytynyt. Olen selviytynyt masennuksesta enkä suostu leimatuksi. Muistuttelen itseäni usein postiivisuudesta ja katson eteenpäin. En ole varmaan mikään menestyjä, mutta on kuitenkin perhe, oma koti, vakityö 4150 euron palkalla, ja muutenkin menee ihan hyvin.

Minusta kiusatun pitää itsekin tehdä jotain, eli yrittää unohtaa ja keskittyä tulevaan. Ben Furmania kannattaisi lukea (Ei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus). Vai annatteko menneisyyden määritellä itsenne ja pitää otteessaan vielä tulevaakin? Miksi haluatte antaa kiusaajille koko elämänne, ette vain niitä vuosia, jotka ovat jo takana?

[/quote]

Minäkin olen selviytynyt masennuksesta, lääkityksen lopetuksestakin on jo useampi vuosi. Varsinaista kiusaamista muistelen todella harvoin, ne asiat olen jo käsitellyt ja yrittänyt unohtaa parhaani mukaan. Mutta kiusaamisen seuraukset vaikuttavat elämääni ihan joka päivä. En voi muuttaa persoonallisuuttani, muuttua epäsosiaalisesta sosiaaliseksi. Mitään muuta en niin haluaisi kuin elää normaalia elämää, mutta en yksinkertaisesti keksi miten voisin muuttua joksikin muuksi kuin itsekseni.

[quote author="Vierailija" time="29.04.2013 klo 11:22"]

Minäkin koin koulukiusaamista, mutta olen selviytynyt. Olen selviytynyt masennuksesta enkä suostu leimatuksi. Muistuttelen itseäni usein postiivisuudesta ja katson eteenpäin. En ole varmaan mikään menestyjä, mutta on kuitenkin perhe, oma koti, vakityö 4150 euron palkalla, ja muutenkin menee ihan hyvin.

Minusta kiusatun pitää itsekin tehdä jotain, eli yrittää unohtaa ja keskittyä tulevaan. Ben Furmania kannattaisi lukea (Ei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus). Vai annatteko menneisyyden määritellä itsenne ja pitää otteessaan vielä tulevaakin? Miksi haluatte antaa kiusaajille koko elämänne, ette vain niitä vuosia, jotka ovat jo takana?

[/quote]

Suuri osa ihmisistä jotka muitten silmään "antavat menneisyyden määritellä itsensä" kärsivät psyyken mekanismista nimeltä "lohkominen". Lohkomisessa liian kovaan rasitukseen joutunut psyyke lohkaisee sietämättömän asian omaan lokeroonsa, että ihminen säilyttäisi toimintakykynsä. Ideana on se, että sitten kun on taas turvallista, lohkotut osat puretaan ja käsitellään vaikkapa turvallisen aikuisen kanssa, ja ihminen voi jatkaa elämäänsä. Kaikilla sitä purkamista ei kuitenkaan koskaan tapahdu, ja eristetty palanen jää elämään omaa elämäänsä, eristettynä psyyken normaaleista prosesseista. Toisin sanoen tälle palaselle ei niinsanotusti voi puhua järkeä.

Lohkotulla osalla on pari elämää hankaloittavaa piirrettä. Ensinnäkin, se koko ajan tarkkailee ympäristöään vaaran merkkien varalta ja kun se havaitsee merkin, se laukaisee fyysisen reaktion. Jokainen voi miettiä miltä kehossa tuntuu esim. silloin, kun joku uhkaa fyysisesti tai murtautuu asuntoon kun itse olet siellä. Samantapainen reaktio voi tulla tramatisoidulle ihmiselle näennäisesti ihan "ilman mitään syytä".

Toiseksi, koska traumaattinen materiaali on ympisäilötty sellaisenaan, se ei voi oppia. Toisin sanoen, koet yllämainitun reaktion, rauhoitat itsesi, sanot että se oli vain takauma, mitään pahaa ei oikeasti tapahdu nykyhetkessä, olet turvassa. Ja huomenna sama tapahtuu TISMALLEEN SAMANLAISENA. Uudeestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan....

[quote author="Vierailija" time="30.04.2013 klo 14:29"]

Hei, 88! Kirjoitin tänne nro:lla 8. Ihmisten on jostain syystä mahdoton tai ainakin todella vaikea uskoa, että kiusaaminen voi pilata toisen elämän - minä olen siitä elävä todiste. On surullista huomata, että monet syyttävä kiusaamisesta KIUSATTUA ja antavat tuomionsa: "No, se kun oli jo valmiiksi rikki ja kotiolotkin sellaiset." Epäilenpä vahvasti, että nämä syyllistäjät ja vähättelijät ovat itse entisiä koulukiusaajia ja nykyisiä työpaikkakiusaajia.

Mitä sinä sitten voit vanhempana tehdä? No, jos opettaja ei "voi" tehdä mitään, ilmoita pentujen häiriökäyttäytymisestä lastensuojeluun ja tee rikosilmoitus poliisille, opettajien tehtävänä on valvoa koulurauhaa, kyseessä voi olla virkavelvollisuuden rikkominen - näitä pikkuhitlereitä tuskin saa rikosoikeudelliseen vastuuseen - vai olisiko joku jo sen 15- vuotta? Koulukiusaaminen ON rikos, pahoinpitelyä on myös henkinen väkivalta, ei vain fyysinen.

Minä lähetän sinulle ja sinun tyttärellesi ison virtuaalihalauksen ja toivotan teille kaikille voimia! Tilanne on raskas, mutta uskokaa tulevaisuuteen, tyttäresi on varmasti kaikin tavoin upea nainen - kuinka helppoa onkaan tuhota kasvavan nuoren naisen itsetunto haukkumalla tätä rumaksi ja lihavaksi! itselläni kesti vuosia uskoa, että en ole sen rumempi ja kummallisempi kuin muut. Onneksi sinä olet tyttäresi tukena, onneksi hänellä on sisaruksia ja harrastuksia. Minä selvisin kouluajoista mielikuvaharjoitusten avulla ja yksinkertaisesti pakenemalla niitä tilanteita. Meillä oli lupa poistua koulun alueelta vällitunnin aikana ja minä menin kirjastoon, siellä sai olla rauhassa. Eikä tarvinnut kestää sitä kun toiset torjuivat seurastaan: "Mee pois rumilus, sä pilaat vaan maiseman." Ja minä menin.

Minulle ei käynyt hyvin -toivottavasti sinun tyttärellesi käy paremmin. Kannusta häntä kaikesta huolimatta opiskelemaan ja hankkimaan hyvä ammatti itselleen. Muistan kyllä varsin hyvin, kuinka tärkeää nuorena oli saaa toisten hyväksyntä ja oli katastrofi kun sitä hyväksymistä ei tullutkaan:( Monet epätoivon ja surun itkut itkin. Tärkeintä on rakastaa itseään sellaisena kuin on ja olla välittämättä toisten ilkeydestä, vaikeaa se on, varsinkin teini-ikäisenä. Mutta jos jaksaa ajatella, että huomenna on kaikki paremmin. Se ajatus on pitänyt minut suht järjissäni - masennuksestani huolimatta.

[/quote]

88 tässä: voi kiitos 8 lämpimistä sanoistasi. Jaksat antaa tukea, vaikka itse olet kokenut niin kovia. Minua tosiaan pelottaa, saanko kannettua tyttäreni näiden kokemusten ja vuosien yli. Huomaa, että kyllä he hienosti olivat osanneet valita uhrin, joka lannistuu ja sitten voidaan syyllistää häntä lisää. Mutte me ihmiset kun olemme erilaisia, toiset herkempiä kuin toiset eikä kasvatus voi kaikkea tuota muuttaa. Ei kyllä tullut mieleenkään, että minun olisi pitänyt kasvattaa tytärtäni aggressiivisemmaksi, pidin/pidän häntä upeana sellaisena kuin hän on. Ja sen on huomannut, miten äärimmäisen tärkeää nimenomaan ikäisten hyväksyntä on kasvavalle nuorelle, siinä ei äidin puheet paina mitään, jos päivästä 8 tuntia on pelon vallassa, kuka tekee, milloin ja mitä. Ja kun joku keksii jonkun kivan heiton sille kaikki nauraa hyväksyvästi ja itse on ihan yksin. Mutta sinä se kyllä tiedät. Virtuaalihalit sinullekin ja kaikkea hyvää, ennen kaikkia voimia löytää niitä valon ja ilon pilkahduksia elämääsi.

[quote author="Vierailija" time="29.04.2013 klo 11:47"]

[quote author="Vierailija" time="29.04.2013 klo 11:22"]

Minäkin koin koulukiusaamista, mutta olen selviytynyt. Olen selviytynyt masennuksesta enkä suostu leimatuksi. Muistuttelen itseäni usein postiivisuudesta ja katson eteenpäin. En ole varmaan mikään menestyjä, mutta on kuitenkin perhe, oma koti, vakityö 4150 euron palkalla, ja muutenkin menee ihan hyvin.

Minusta kiusatun pitää itsekin tehdä jotain, eli yrittää unohtaa ja keskittyä tulevaan. Ben Furmania kannattaisi lukea (Ei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus). Vai annatteko menneisyyden määritellä itsenne ja pitää otteessaan vielä tulevaakin? Miksi haluatte antaa kiusaajille koko elämänne, ette vain niitä vuosia, jotka ovat jo takana?

[/quote]

Minäkin olen selviytynyt masennuksesta, lääkityksen lopetuksestakin on jo useampi vuosi. Varsinaista kiusaamista muistelen todella harvoin, ne asiat olen jo käsitellyt ja yrittänyt unohtaa parhaani mukaan. Mutta kiusaamisen seuraukset vaikuttavat elämääni ihan joka päivä. En voi muuttaa persoonallisuuttani, muuttua epäsosiaalisesta sosiaaliseksi. Mitään muuta en niin haluaisi kuin elää normaalia elämää, mutta en yksinkertaisesti keksi miten voisin muuttua joksikin muuksi kuin itsekseni.

[/quote]

Entä jos se persoonallisuus ei olekaan muokkautunut vain sen kiusaamisen vuoksi? Ei kenenkään pidäkään muuttaa itseään toiseksi, mutta niitä hyviä pikku asioita kannattaa jokaisen kerätä, sillä jokaisella niitä elämässään on. Mitä jos hyväksyisit persoonallisuutesi, ja rakentaisit siltä pohjalta?

[quote author="Vierailija" time="29.04.2013 klo 11:38"]

[quote author="Vierailija" time="29.04.2013 klo 11:22"]

Minäkin koin koulukiusaamista, mutta olen selviytynyt. Olen selviytynyt masennuksesta enkä suostu leimatuksi. Muistuttelen itseäni usein postiivisuudesta ja katson eteenpäin. En ole varmaan mikään menestyjä, mutta on kuitenkin perhe, oma koti, vakityö 4150 euron palkalla, ja muutenkin menee ihan hyvin.

Minusta kiusatun pitää itsekin tehdä jotain, eli yrittää unohtaa ja keskittyä tulevaan. Ben Furmania kannattaisi lukea (Ei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus). Vai annatteko menneisyyden määritellä itsenne ja pitää otteessaan vielä tulevaakin? Miksi haluatte antaa kiusaajille koko elämänne, ette vain niitä vuosia, jotka ovat jo takana?

[/quote] En voi mitään sille, että olen SAIRASTUNUT koulukiusaamisen takia. Todellakin haluaisin "parantua" ja voida hyvin. Olen tehnyt kaikkeni ja yrittänyt kaikkea. Yli 10 vuotta terapiaa, liikuntaa, lääkkeitä, positiivista ajattelua, voimaannuttavia kokemuksia jne, jne. MUTTA: minä olen sairas. Vakava masennus on ihan oikea sairaus, ei siitä tahdonvoimalla nousta. Luuletko, että haluan olla sairas? Kyllä mieluummin haluaisin hyväpalkkaisen työn kuin tyytyisin muutaman sadan euron eläkkeeseen. Kaikille ei käy yhtä hyvin kuin sinulle - olen toki iloinen puolestasi! Hämmentävän "kovaa" tekstiä ex-kiusatulta. Kaikki eivät ole yhtä vahvoja kuin sinä. Ei kiusaamisen ongelmia kitketä pois tästä yhteiskunnasta sanomalla KIUSATULLE; "älä välitä " "pure hammasta, kestä!", "anna samalla mitalla takaisin", "tahdonvoimaa, tahdonvoimaa" jne, jne. Monet näistä kommenteista ovat toki ihan hyvää tarkoittavia. Kiusaaminen kitketään sillä tavalla, että kiusaamisen vakavuus OIKEASTI TAJUTAAN ja kiusaajat laitetaan kuriin!

[/quote]

Minä sairastin 20 vuotta kroonista masennusta, mutta paranin silti. Ja suurena tekijänä oli kyllä se tahdonvoima. Ei tämä ole kovaa tekstiä, vaan fakta. Mikään muu ei voi parantaa kuin itse ja oma mieli. Tiedän kokemuksesta.

Mitä kiusaamisen kitkemiseen tulee, niin totta helvetissä sen eteen pitää tehdä koko ajan hartiavoimin töitä! Mutta se ei poista tapahtunutta vahinkoa. Tapahtuneen vahingon vaikutuksia voi vähentää sillä, että kiusattu itse yrittää parantaa elämäänsä kaikin tavoin. Mikään ei käännä kelloa taaksepäin ja pyyhi tapahtunutta. Eikä kukaan muu kärsi enää vuosien jälkeen kuin uhri. Joten uhrissa ovat myös ratkaisun avaimet.

[quote author="Vierailija" time="29.04.2013 klo 11:55"]

[quote author="Vierailija" time="29.04.2013 klo 11:47"]

[quote author="Vierailija" time="29.04.2013 klo 11:22"]

Minäkin koin koulukiusaamista, mutta olen selviytynyt. Olen selviytynyt masennuksesta enkä suostu leimatuksi. Muistuttelen itseäni usein postiivisuudesta ja katson eteenpäin. En ole varmaan mikään menestyjä, mutta on kuitenkin perhe, oma koti, vakityö 4150 euron palkalla, ja muutenkin menee ihan hyvin.

Minusta kiusatun pitää itsekin tehdä jotain, eli yrittää unohtaa ja keskittyä tulevaan. Ben Furmania kannattaisi lukea (Ei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus). Vai annatteko menneisyyden määritellä itsenne ja pitää otteessaan vielä tulevaakin? Miksi haluatte antaa kiusaajille koko elämänne, ette vain niitä vuosia, jotka ovat jo takana?

[/quote]

Minäkin olen selviytynyt masennuksesta, lääkityksen lopetuksestakin on jo useampi vuosi. Varsinaista kiusaamista muistelen todella harvoin, ne asiat olen jo käsitellyt ja yrittänyt unohtaa parhaani mukaan. Mutta kiusaamisen seuraukset vaikuttavat elämääni ihan joka päivä. En voi muuttaa persoonallisuuttani, muuttua epäsosiaalisesta sosiaaliseksi. Mitään muuta en niin haluaisi kuin elää normaalia elämää, mutta en yksinkertaisesti keksi miten voisin muuttua joksikin muuksi kuin itsekseni.

[/quote]

Entä jos se persoonallisuus ei olekaan muokkautunut vain sen kiusaamisen vuoksi? Ei kenenkään pidäkään muuttaa itseään toiseksi, mutta niitä hyviä pikku asioita kannattaa jokaisen kerätä, sillä jokaisella niitä elämässään on. Mitä jos hyväksyisit persoonallisuutesi, ja rakentaisit siltä pohjalta?

[/quote]

On todellakin täysin eri asia kokea trauma aikuisena, kuin elää yhdessä traumassa koko lapsuutensa. Minä olin kiusattu sekä kotona että koulussa, saanut elää fyysisen ja henkisen väkivallan uhan ja tekojen alla, sitä kautta koko minuuteni rakentui. Olen käynyt psykoterapiassa, eheyttänyt itseäni, ajattelen positiivisesti, hakenut elämääni hyviä ihmisiä, ihania asioita, nautin elämästäni, mutta psyykkeessäni on ja tulee aina olemaan se rikkoutunut kohta, jota en varmaan koskaan saa ehjäksi. En tule koskaan olemaan samanlainen ihminen, mitä normaali lapsuuden saaneet. Pärjään joten kuten työelämässä, yritän elää ja olla kaikin tavoin normaali, mutta sitä en kuitenkaan loppujen lopuksi ole. Ja pelkään edelleen koko ajan, pelkään että tämä kaikki hyvä viedään minulta pois joku kaunis päivä.

Olen selviytynyt ihmeen hyvin sellaisten ihmisten ansioista, jotka ovat rakastaneet minua ja suojelleen, mutta eheää minusta ei koskaan tule. Voin meditoimalla, itse suggestiolla ja muilla keinoilla lievittää seurauksia, mutta en saa pois niitä koskaan. Silti olen voittaja, koska olen selvinnyt näinkin hyvin, en tehnyt itsemurhaa, kykenen rakastamaan ja olen hyvä ihminen. Mutta mitään uraohjusta minusta ei tule.

[quote author="Vierailija" time="29.04.2013 klo 11:55"]

[quote author="Vierailija" time="29.04.2013 klo 11:47"]

[quote author="Vierailija" time="29.04.2013 klo 11:22"]

Minäkin koin koulukiusaamista, mutta olen selviytynyt. Olen selviytynyt masennuksesta enkä suostu leimatuksi. Muistuttelen itseäni usein postiivisuudesta ja katson eteenpäin. En ole varmaan mikään menestyjä, mutta on kuitenkin perhe, oma koti, vakityö 4150 euron palkalla, ja muutenkin menee ihan hyvin.

Minusta kiusatun pitää itsekin tehdä jotain, eli yrittää unohtaa ja keskittyä tulevaan. Ben Furmania kannattaisi lukea (Ei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus). Vai annatteko menneisyyden määritellä itsenne ja pitää otteessaan vielä tulevaakin? Miksi haluatte antaa kiusaajille koko elämänne, ette vain niitä vuosia, jotka ovat jo takana?

[/quote]

Minäkin olen selviytynyt masennuksesta, lääkityksen lopetuksestakin on jo useampi vuosi. Varsinaista kiusaamista muistelen todella harvoin, ne asiat olen jo käsitellyt ja yrittänyt unohtaa parhaani mukaan. Mutta kiusaamisen seuraukset vaikuttavat elämääni ihan joka päivä. En voi muuttaa persoonallisuuttani, muuttua epäsosiaalisesta sosiaaliseksi. Mitään muuta en niin haluaisi kuin elää normaalia elämää, mutta en yksinkertaisesti keksi miten voisin muuttua joksikin muuksi kuin itsekseni.

[/quote]

Entä jos se persoonallisuus ei olekaan muokkautunut vain sen kiusaamisen vuoksi? Ei kenenkään pidäkään muuttaa itseään toiseksi, mutta niitä hyviä pikku asioita kannattaa jokaisen kerätä, sillä jokaisella niitä elämässään on. Mitä jos hyväksyisit persoonallisuutesi, ja rakentaisit siltä pohjalta?

[/quote]

Anteeksi nyt, mutta ehkä tunnen kumminkin oman historiani paremmin kun sinä tai muut positiivisen ajattelun airueet. Toki elämässäni on positiivisiakin asioita, minulla on ihana perhe (siis vanhemmat ja sisarukset, "omaa" perhettä ei ole eikä luultavasti tulekaan) ja muutama luottoystävä. Siitä huolimatta kiusaamisen seuraukset vaikuttavat todella näkyvästi ja negatiivisesti elämääni. Olen läheistenkin seurassa epäsosiaalinen. En yksinkertaisesti osaa luottaa vähänkään vieraampiin ihmisiin, sille tosiasialle en mahda mitään vaikka haluaisinkin. Tietyt kiusaamisen seuraukset ovat peruuttamattomia, aivan kuin vaikka jalan amputointi, mutta raajansa menettäneelle ei luultavasti anneta samantapaisia ja yhtä alentuvia neuvoja kuin entisille kiusatuille tai muusta syystä masentuneille ja ahdistuneille.

[quote author="Vierailija" time="29.04.2013 klo 12:12"]

[quote author="Vierailija" time="29.04.2013 klo 11:55"]

[quote author="Vierailija" time="29.04.2013 klo 11:47"]

[quote author="Vierailija" time="29.04.2013 klo 11:22"]

Minäkin koin koulukiusaamista, mutta olen selviytynyt. Olen selviytynyt masennuksesta enkä suostu leimatuksi. Muistuttelen itseäni usein postiivisuudesta ja katson eteenpäin. En ole varmaan mikään menestyjä, mutta on kuitenkin perhe, oma koti, vakityö 4150 euron palkalla, ja muutenkin menee ihan hyvin.

Minusta kiusatun pitää itsekin tehdä jotain, eli yrittää unohtaa ja keskittyä tulevaan. Ben Furmania kannattaisi lukea (Ei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus). Vai annatteko menneisyyden määritellä itsenne ja pitää otteessaan vielä tulevaakin? Miksi haluatte antaa kiusaajille koko elämänne, ette vain niitä vuosia, jotka ovat jo takana?

[/quote]

Minäkin olen selviytynyt masennuksesta, lääkityksen lopetuksestakin on jo useampi vuosi. Varsinaista kiusaamista muistelen todella harvoin, ne asiat olen jo käsitellyt ja yrittänyt unohtaa parhaani mukaan. Mutta kiusaamisen seuraukset vaikuttavat elämääni ihan joka päivä. En voi muuttaa persoonallisuuttani, muuttua epäsosiaalisesta sosiaaliseksi. Mitään muuta en niin haluaisi kuin elää normaalia elämää, mutta en yksinkertaisesti keksi miten voisin muuttua joksikin muuksi kuin itsekseni.

[/quote]

Entä jos se persoonallisuus ei olekaan muokkautunut vain sen kiusaamisen vuoksi? Ei kenenkään pidäkään muuttaa itseään toiseksi, mutta niitä hyviä pikku asioita kannattaa jokaisen kerätä, sillä jokaisella niitä elämässään on. Mitä jos hyväksyisit persoonallisuutesi, ja rakentaisit siltä pohjalta?

[/quote]

Anteeksi nyt, mutta ehkä tunnen kumminkin oman historiani paremmin kun sinä tai muut positiivisen ajattelun airueet. Toki elämässäni on positiivisiakin asioita, minulla on ihana perhe (siis vanhemmat ja sisarukset, "omaa" perhettä ei ole eikä luultavasti tulekaan) ja muutama luottoystävä. Siitä huolimatta kiusaamisen seuraukset vaikuttavat todella näkyvästi ja negatiivisesti elämääni. Olen läheistenkin seurassa epäsosiaalinen. En yksinkertaisesti osaa luottaa vähänkään vieraampiin ihmisiin, sille tosiasialle en mahda mitään vaikka haluaisinkin. Tietyt kiusaamisen seuraukset ovat peruuttamattomia, aivan kuin vaikka jalan amputointi, mutta raajansa menettäneelle ei luultavasti anneta samantapaisia ja yhtä alentuvia neuvoja kuin entisille kiusatuille tai muusta syystä masentuneille ja ahdistuneille.

[/quote] Niin samaa mieltä! Mikä siinä on, että niin moni kuvittelee, ettei masentunut ihminen "osaa" iloita mistään tai olla kiitollinen mistään? Ja ne kommentit, joissa kehotetaan tahdonvoimalla parantumaan...Minulla on tahdonvoimaa kyllä! Se vaatii tahdonvoimaa, että helvetillisen huonosta olosta huolimatta jaksan nousta joka aamu sängystä ylös ennen klo 8:aa, jaksan huolehtia itsestäni ja kodistani, jaksan tehdä vähäisen ponnistukseni tämän yhteisön hyväksi palkattoman vapaaehtoistyön muodossa, vaikka oikeasti haluaisin vain kuolla! Eikö tämä ole tahdonvoimaa? Ja tätä on kestänyt yli kymmenen vuotta.

Olen minäkin kiitollinen monesta asiasta. Olen kiitollinen, että olen syntynyt maahan, jossa ei ole sotaa/sodan uhkaa, olen kiitollinen siitä, että minulla on kaksi tervettä jalkaa ja kaksi tervettä kättä ja kiitollinen siitä, ettei minulla ole ruumiillisia kipuja. Olen kiitollinen siitä, että minun ei tarvitse asua katuojassa ja olen kiitollinen siitä, että saan joka päivä syödäkseni. Sanon tämän kaiken sitten ilman minkäänlaista sarkasmia.

En ole alistunut sairauteeni, en hyväksy sitä, enkä piiloudu sen taakse. Koko ajan teen kovasti töitä, että paranisin joskus.

Oliko aamulehdessä muutakin aiheesta kuin etusivu?

[quote author="Vierailija" time="29.04.2013 klo 12:22"]

Se vaatii tahdonvoimaa, että helvetillisen huonosta olosta huolimatta jaksan nousta joka aamu sängystä ylös ennen klo 8:aa, jaksan huolehtia itsestäni ja kodistani, jaksan tehdä vähäisen ponnistukseni tämän yhteisön hyväksi palkattoman vapaaehtoistyön muodossa, vaikka oikeasti haluaisin vain kuolla! Eikö tämä ole tahdonvoimaa? Ja tätä on kestänyt yli kymmenen vuotta.

[/quote]

Näin juuri. Kirjoitin yllä koteloituneesta traumasta, itsekin elän sellaisen kanssa eikä mikään määrä puhumista tai käsittely-yrityksiä saa sitä poistumaan. Elämäni on todellinen groundhog day. Joka jumalan päivä joudun vastatusten traumani kanssa, kiipeän yli pelon ja ahdistuksen minkä se aiheuttaa, siedän tuntikausia kestäviä fyysisiä reaktioita joille en saa mitään, totutan itseni sietämään tilannetta - ja seuraavana päivänä otan saman uudestaan. Jos tämä ei ole tahdonvoimaa niin mikä sitten? Normaalien ihmisten suoritustasolle en silti tule koskaan pääsemään. Ja tosiaankin, olen äärimmäisen kiitollinen monista asioista, elämässäni on iloja, minä jos joku osaan nauttia pientäkin pienemmistä asioista, koska mihinkään muuhun ei ole edes varaa.

[quote author="Vierailija" time="29.04.2013 klo 12:22"]

Niin samaa mieltä! Mikä siinä on, että niin moni kuvittelee, ettei masentunut ihminen "osaa" iloita mistään tai olla kiitollinen mistään? Ja ne kommentit, joissa kehotetaan tahdonvoimalla parantumaan...Minulla on tahdonvoimaa kyllä! Se vaatii tahdonvoimaa, että helvetillisen huonosta olosta huolimatta jaksan nousta joka aamu sängystä ylös ennen klo 8:aa, jaksan huolehtia itsestäni ja kodistani, jaksan tehdä vähäisen ponnistukseni tämän yhteisön hyväksi palkattoman vapaaehtoistyön muodossa, vaikka oikeasti haluaisin vain kuolla! Eikö tämä ole tahdonvoimaa? Ja tätä on kestänyt yli kymmenen vuotta.

Olen minäkin kiitollinen monesta asiasta. Olen kiitollinen, että olen syntynyt maahan, jossa ei ole sotaa/sodan uhkaa, olen kiitollinen siitä, että minulla on kaksi tervettä jalkaa ja kaksi tervettä kättä ja kiitollinen siitä, ettei minulla ole ruumiillisia kipuja. Olen kiitollinen siitä, että minun ei tarvitse asua katuojassa ja olen kiitollinen siitä, että saan joka päivä syödäkseni. Sanon tämän kaiken sitten ilman minkäänlaista sarkasmia.

En ole alistunut sairauteeni, en hyväksy sitä, enkä piiloudu sen taakse. Koko ajan teen kovasti töitä, että paranisin joskus.

[/quote]

Aivan. Olen nyt psyykkisesti paremmassa kunnossa kuin koskaan aikuisiälläni. Enää en esimerkiksi kavahda laumaa yläasteikäisiä niin kuin vielä parikymppisenä. Nykyään uskallan avata verhot aamuisin. Siitä huolimatta, moneen "terveeseen" verrattuna, olen edelleen sosiaalisesti kyvytön raunio ja tulen olemaankin, se on tosiasia jonka olen hyväksynyt ja toivoisin muidenkin hyväksyvän.

[quote author="Vierailija" time="29.04.2013 klo 10:47"]

[quote author="Vierailija" time="29.04.2013 klo 06:33"]

Aamulehteen on sitten vaihteeksi etusivulle saatu jonkun mahdollisesti koulukiusatun adhd-tapauksen kirjoitus. No ei siinä mitään. Mutta kyllä näkee, että Enkeli-Elisa on jättänyt jälkensä. Siellä muutamat alkoivat heti jo ennakoivasti puolustaa aggressiivisesti, että "mitä väliä, onko kirjoitus tosi, kun tarkoitus on hyvä". 

En tiedä, onko tuo kirjoitus todellinen vai onkohan mahdollisesti pojan äiti jäljennyttänyt sen pojalla itse tekemästään jutusta tai "ystävällisesti" pikkupojan käsialavirheitä matkimalla kirjoittanut sen kokonaan itse.

Mutta ärsyttää todella paljon taas nämä "mitä väliä" -ihmiset. Kyllä totuudella tosiaan ON väliä. Ei tämä ole mikään Pohjois-Korea.

[/quote]

kirjoituksestasi tulee ensimmäisenä mieleen että olet jollakin lailla häiriintynyt ihminen. Koululaisten äitinä tiedän monta todellistakin tapausta jossa lasta pelottaa mennä kouluun ja hän kärsii yksinäisyydestä. Aamulehden teko oli hieno; kaikki muut uutiset pois lapsen hädän tieltä; koska MAAILMAN TÄRKEIN asia on lasten turvallisuus (no maapallon hyvinvointi ehkä vielä tärkeempi) se että kenenkään lapsen ei tarvitsisi jäädä yksin ja pelätä läpi lapsuutensa- ei kotona eikä koulussa. Lopulta on toisarvoista olivatko nämä sanat aidot, noiden sanoje kirjoittajia on tässä maassa lukuisia, ihan oikeasti- ja todennäköisesti on tuokin poika ihan oikeasti olemassa.´Reaktiosi ja aiheen vähättely on henkisesti sairaan, empatiakyvyttömän ihmisen reaktio.

[/quote]

Jos maapallon tasolla mietitään, niin ruoka menee ehkä ohi... Siis lasten.

Onpas täällä av:lla kauheesti kiusattuja ja masentuneita. Oliskohan gradun paikka?

Ja miten tämä liittyy graduun, saanenko kysyä?

Itsekin olen koulukiusattu, mutta en ole antanut määritellä sen itseäni. Usein näillä, jotka vielä aikuisenakin kärsivät lapsuuden koulukiusaamisesta, on ollut rikkinäinen koti ja muutenkin huonot oltavat. Miksi siis kaikki vastuu huonosta olosta menee koulukiusaamisen piikkiin? Miksi ei syytetä omia vanhempia, sisaruksia ja lähipiiriä? Täällä joku kirjoittikin, että oli kiusattu myös kotona. Eikö se sitten ole syys huonoon oloon?


Osa sairastuu masennukseen ja mielenterveysongelmiin, eikä ole yksiselitteisesti sanottu, että ne johtuisivat aina kaikissa tapauksissa vain ja ainoastaan koulukiusaamisesta. Ehkä mt-ongelmia olisi voinut tulla ilman koulukiusaamista ja ehkä kierrettä oli molempiin suuntiin. Mielenterveysongelmainen lapsi ei ole toiselle lapselle mikään helppo toveri, ja tilanne voi johtaa eristymiseen/eristämiseen ja sitä kautta toinen tai molemmat voivat kokea tilanteen kiusaamisena. Kuka sitten syyttää ketäkin ja mistäkin, riippuu ihan tulkinnasta ja tulkitsijasta.


Koulukiusaaminen on vakava asia, mutta ihan kaikkea ei senkään piikkii voi laittaa. Usein vedotaan siihen, että "et voi tietää, kun sinua ei ole kiusattu". Jos vastaa, että minuakin on kiusattu, on seuraava steppi "et voi tietää, kun sinua ei ole kiusattu niin pahasti/kauan/samalla tavalla kuin minua". Okei, tuo on varmaan totta. Harvoin kaikki kiusaamistapaukset ovat identtisiä. Viimeisin selitys on sitten "et voi tietää, koska olet noin vahva. Ei kaikki ole noin vahvoja". Eli koulukiusauksesta aikuisiälläkin kärsivät vähättelevät muiden kiusaamista eri kriteerein. Esimerkiksi minun kiusaaminen ei ole joidenkin mielestä ollut "tarpeeksi pahaa" tai "kauan jatkunutta" (yli 5 vuotta), tai muuten yhtään mitään, koska olen ollut vahva ihminen ja minulla on ollut hyvä koti ja harrastuksia, jossa minua ei ole kiusattu ja itsetuntoni on siksi kunnossa. Lisäksi olen kristitty ja teologiani mukaan olen antanut anteeksi niille, jotka ovat minua kohtaan rikkoneet.

[quote author="Vierailija" time="29.04.2013 klo 13:17"]

Itsekin olen koulukiusattu, mutta en ole antanut määritellä sen itseäni. Usein näillä, jotka vielä aikuisenakin kärsivät lapsuuden koulukiusaamisesta, on ollut rikkinäinen koti ja muutenkin huonot oltavat. [/quote]

Minä en ole ollut koulukiusattu, mutta pistää silmään ristiriitainen kirjoituksesi. Itsekin kirjoitat että sulla oli hyvä koti ja niin edelleen, silti katsot että on täysin omaa ansiotasi ettet ole antanut koulukiusaamisen määritellä itseäsi.

[quote author="Vierailija" time="29.04.2013 klo 11:22"]

Minäkin koin koulukiusaamista, mutta olen selviytynyt. Olen selviytynyt masennuksesta enkä suostu leimatuksi. Muistuttelen itseäni usein postiivisuudesta ja katson eteenpäin. En ole varmaan mikään menestyjä, mutta on kuitenkin perhe, oma koti, vakityö 4150 euron palkalla, ja muutenkin menee ihan hyvin.

Minusta kiusatun pitää itsekin tehdä jotain, eli yrittää unohtaa ja keskittyä tulevaan. Ben Furmania kannattaisi lukea (Ei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus). Vai annatteko menneisyyden määritellä itsenne ja pitää otteessaan vielä tulevaakin? Miksi haluatte antaa kiusaajille koko elämänne, ette vain niitä vuosia, jotka ovat jo takana?

[/quote]

Itsekin olen omin avuin selvinnyt kiusaamisesta. En silti lähde laillasi syyllistämään niitä, jotka eivät ole selvinneet yhtä hyvin ja tarvitsevat apua. Et varmastikaan tarkoita pahaa, mutta tekstisi on hieman syyllistävä, ei kukaan halua jäädä menneeseen kiinni, toisille asioista yli pääseminen on helpompaa kuin toisille. Tsemppiä kaikille kanssakiusatuille :) #17

[quote author="Vierailija" time="29.04.2013 klo 13:17"]

Itsekin olen koulukiusattu, mutta en ole antanut määritellä sen itseäni. Usein näillä, jotka vielä aikuisenakin kärsivät lapsuuden koulukiusaamisesta, on ollut rikkinäinen koti ja muutenkin huonot oltavat. Miksi siis kaikki vastuu huonosta olosta menee koulukiusaamisen piikkiin? Miksi ei syytetä omia vanhempia, sisaruksia ja lähipiiriä? Täällä joku kirjoittikin, että oli kiusattu myös kotona. Eikö se sitten ole syys huonoon oloon?


Osa sairastuu masennukseen ja mielenterveysongelmiin, eikä ole yksiselitteisesti sanottu, että ne johtuisivat aina kaikissa tapauksissa vain ja ainoastaan koulukiusaamisesta. Ehkä mt-ongelmia olisi voinut tulla ilman koulukiusaamista ja ehkä kierrettä oli molempiin suuntiin. Mielenterveysongelmainen lapsi ei ole toiselle lapselle mikään helppo toveri, ja tilanne voi johtaa eristymiseen/eristämiseen ja sitä kautta toinen tai molemmat voivat kokea tilanteen kiusaamisena. Kuka sitten syyttää ketäkin ja mistäkin, riippuu ihan tulkinnasta ja tulkitsijasta.


Koulukiusaaminen on vakava asia, mutta ihan kaikkea ei senkään piikkii voi laittaa. Usein vedotaan siihen, että "et voi tietää, kun sinua ei ole kiusattu". Jos vastaa, että minuakin on kiusattu, on seuraava steppi "et voi tietää, kun sinua ei ole kiusattu niin pahasti/kauan/samalla tavalla kuin minua". Okei, tuo on varmaan totta. Harvoin kaikki kiusaamistapaukset ovat identtisiä. Viimeisin selitys on sitten "et voi tietää, koska olet noin vahva. Ei kaikki ole noin vahvoja". Eli koulukiusauksesta aikuisiälläkin kärsivät vähättelevät muiden kiusaamista eri kriteerein. Esimerkiksi minun kiusaaminen ei ole joidenkin mielestä ollut "tarpeeksi pahaa" tai "kauan jatkunutta" (yli 5 vuotta), tai muuten yhtään mitään, koska olen ollut vahva ihminen ja minulla on ollut hyvä koti ja harrastuksia, jossa minua ei ole kiusattu ja itsetuntoni on siksi kunnossa. Lisäksi olen kristitty ja teologiani mukaan olen antanut anteeksi niille, jotka ovat minua kohtaan rikkoneet.

[/quote] Tyypillinen kristitty besserwisser, joka tietää ja tuntee anonyymien kirjoittelijoiden kotiolosuhteet ja mt-ongelmat! Voi taivas. Et sinä mikään oikea uskovainen ole, ikävää, mutta totta. Jos olisit, niin et vähättelisi toisten kokemuksia ja ylentäisi itseäsi tyyliin; "lisäksi olen kristitty ja teologiani mukaan olen antanut anteeksi niille, jotka ovat minua kohtaan rikkoneet." Missä kohtaa joku kirjoittaja muka on huokunut vihaa kiusaajiaan kohtaan? En minä ainakaan huomannut sellaista kirjoitusta, luin ehkä jotenkin huolimattomasti.

Minulla oli loistava lapsuudenkoti. Hyvät, rakastavat vanhemmat, jotka tarjosivat rakkautta ja rajoja. Oli sisaruksia, oli aineellista hyvää, kaikkea kaunista tarjolla yllin kyllin. Mutta niin vain masennuin - ja ennen kiusaamista olin normaali, iloinen nuori tyttö.

Minun masennukseni ja ahdistukseni on diagnosoitu NIMENOMAAN koulukiusaamisesta johtuvaksi -diagnoosin tekijöinä kaksi psykiatrian erikoislääkäriä. Mutta tietysti sinä tiedät parhaiten minun ja muiden kaltaisteni tilanteen kuin koulutetut ammattilaiset.

Ai niin, ja minä olen antanut kiusaajilleni anteeksi, uudestisyntynyt kristitty kun olen. Syvällä myötätunnolla olen lukenut näitä kirjoituksia, ei tulisi mieleeni ryhtyä vähättelemään näitä kokemuksia ja kertomaan, kuinka huono lapsuudenkoti tai jo valmiiksi mt-ongelmainen psyyke minulla ja muilla kirjoittajilla on! Ryhdy ihmeessä oraakkeliksi kun tiedät niin hyvin toisten taustat ja henkisen tilan ennen kiusaamiskokemuksia...

[quote author="Vierailija" time="29.04.2013 klo 13:30"]

[quote author="Vierailija" time="29.04.2013 klo 13:17"]

Itsekin olen koulukiusattu, mutta en ole antanut määritellä sen itseäni. Usein näillä, jotka vielä aikuisenakin kärsivät lapsuuden koulukiusaamisesta, on ollut rikkinäinen koti ja muutenkin huonot oltavat. Miksi siis kaikki vastuu huonosta olosta menee koulukiusaamisen piikkiin? Miksi ei syytetä omia vanhempia, sisaruksia ja lähipiiriä? Täällä joku kirjoittikin, että oli kiusattu myös kotona. Eikö se sitten ole syys huonoon oloon?


Osa sairastuu masennukseen ja mielenterveysongelmiin, eikä ole yksiselitteisesti sanottu, että ne johtuisivat aina kaikissa tapauksissa vain ja ainoastaan koulukiusaamisesta. Ehkä mt-ongelmia olisi voinut tulla ilman koulukiusaamista ja ehkä kierrettä oli molempiin suuntiin. Mielenterveysongelmainen lapsi ei ole toiselle lapselle mikään helppo toveri, ja tilanne voi johtaa eristymiseen/eristämiseen ja sitä kautta toinen tai molemmat voivat kokea tilanteen kiusaamisena. Kuka sitten syyttää ketäkin ja mistäkin, riippuu ihan tulkinnasta ja tulkitsijasta.


Koulukiusaaminen on vakava asia, mutta ihan kaikkea ei senkään piikkii voi laittaa. Usein vedotaan siihen, että "et voi tietää, kun sinua ei ole kiusattu". Jos vastaa, että minuakin on kiusattu, on seuraava steppi "et voi tietää, kun sinua ei ole kiusattu niin pahasti/kauan/samalla tavalla kuin minua". Okei, tuo on varmaan totta. Harvoin kaikki kiusaamistapaukset ovat identtisiä. Viimeisin selitys on sitten "et voi tietää, koska olet noin vahva. Ei kaikki ole noin vahvoja". Eli koulukiusauksesta aikuisiälläkin kärsivät vähättelevät muiden kiusaamista eri kriteerein. Esimerkiksi minun kiusaaminen ei ole joidenkin mielestä ollut "tarpeeksi pahaa" tai "kauan jatkunutta" (yli 5 vuotta), tai muuten yhtään mitään, koska olen ollut vahva ihminen ja minulla on ollut hyvä koti ja harrastuksia, jossa minua ei ole kiusattu ja itsetuntoni on siksi kunnossa. Lisäksi olen kristitty ja teologiani mukaan olen antanut anteeksi niille, jotka ovat minua kohtaan rikkoneet.

[/quote] Tyypillinen kristitty besserwisser, joka tietää ja tuntee anonyymien kirjoittelijoiden kotiolosuhteet ja mt-ongelmat! Voi taivas. Et sinä mikään oikea uskovainen ole, ikävää, mutta totta. Jos olisit, niin et vähättelisi toisten kokemuksia ja ylentäisi itseäsi tyyliin; "lisäksi olen kristitty ja teologiani mukaan olen antanut anteeksi niille, jotka ovat minua kohtaan rikkoneet." Missä kohtaa joku kirjoittaja muka on huokunut vihaa kiusaajiaan kohtaan? En minä ainakaan huomannut sellaista kirjoitusta, luin ehkä jotenkin huolimattomasti.

Minulla oli loistava lapsuudenkoti. Hyvät, rakastavat vanhemmat, jotka tarjosivat rakkautta ja rajoja. Oli sisaruksia, oli aineellista hyvää, kaikkea kaunista tarjolla yllin kyllin. Mutta niin vain masennuin - ja ennen kiusaamista olin normaali, iloinen nuori tyttö.

Minun masennukseni ja ahdistukseni on diagnosoitu NIMENOMAAN koulukiusaamisesta johtuvaksi -diagnoosin tekijöinä kaksi psykiatrian erikoislääkäriä. Mutta tietysti sinä tiedät parhaiten minun ja muiden kaltaisteni tilanteen kuin koulutetut ammattilaiset.

Ai niin, ja minä olen antanut kiusaajilleni anteeksi, uudestisyntynyt kristitty kun olen. Syvällä myötätunnolla olen lukenut näitä kirjoituksia, ei tulisi mieleeni ryhtyä vähättelemään näitä kokemuksia ja kertomaan, kuinka huono lapsuudenkoti tai jo valmiiksi mt-ongelmainen psyyke minulla ja muilla kirjoittajilla on! Ryhdy ihmeessä oraakkeliksi kun tiedät niin hyvin toisten taustat ja henkisen tilan ennen kiusaamiskokemuksia...

[/quote]


Sinä siis väheksyt minun kokemuksiani, kun olen niistä selvinnyt. Jos kotisi ja vanhempasi olivat hyviä, miksi he eivät tehneet kiusaamiselle jotain? Miksi he antoivat jatkua sen sairastumiseesi asti? Miksi et syyllistä heitä tästä asiasta?

Omalla luokallani oli tyttö, jonka henkiset ongelmat alkoivat 3-luokalla. Hänen yh-vanhempansa oli myös "outo" lasten silmissä. Vähitellen tyttö jäi kaikesta ulkopuolelle, enempäänsää kun ei lapsikaan voi toisen puolesta tehdä (pakottaa leikkiin, kysyä aina ja aina vaan, kun toinen ei osallistu, kutsua synttäreille, jos toinen ei osallistu jne). Yläasteella tyttö ei enää koulussakaan juurikaan ollut ja nykyisistä kuulumisista en tiedä. Tämäkin tyttö varmasti tunsi ja tuntee vieläkin (jos on elossa) itsensä koulukiusatuksi. Kyllähän outo käytös aiheutti supinaa ja vähitellen eristämistä. Jos aikuiset ammattilaiset eivät osaa tällaisen lapsen kanssa toimia, miten alle 10-vuotiaiden lasten pitäisi. Kaikki muut luokan lapset ovat varmasti diagnosoitavissa kiusaajiksi.