:0(

Paniikkihäiriö ei ole läheisriippuvuus. Paniikkihäiriö voi tulla kenelle tahansa milloin tahansa. Masennuslääkkeet auttavat parhaiten paniikkihäiriöön. Ja kun olo paranee ja lääkitys pitää kohtaukset poissa, pystyy aivan hyvin olemaan yksin.

vain keino pompottaa miestä

pos koko armeijasta

joka laukesi paniikki kohtauksena.



Ja väitän, että suuri syy ap:n läheisiippuvuuteen on se, ettei hän ole koskaan elänyt yksin. Yksin oloa EI tarvitse pelätä. Mutta ihmisen, joka ei ole koskaan asunut yksin, ei tätä yleensä ymmärrä. Minusta jokaisen pitäisi asua edes muutama kuukausi yksin ulkomailla, tai edes vieraassa kaupungissa, jossa ei tunne aluksi ketään. Siinä oppii olemaan yksin, ja itsenäistyy.



Ap:n tekstistä päättelen, että hän on nuori (koska mies intti-iässä) ja he ovat alkaneet seurustelemaan nuorina (jos kaksi lasta ja yhdeksän vuotta yhteistä taivalta takana.) Jos ap siis on esim. 25-vee, on hän lakunut seurustelemaan 16-vee, jolloin kaikella todennäköisyydelllä asui vanhempiensa luona. Siitä sitten esim. 18-vee yhteiseen kämppään poikaystävän kanssa.



Ap, toivon että ymmärrät, että normaalisti ihmiset oppivat olemaan, asumaan, pärjäämään yksinään n. 17-22-vuotiaina. Sinulla on jo pari lasta, mutta et osaa olla yksin. Tämä ilmenee läheisriippuvuutena ja joka nyt on lauennut paniikki kohtauksena. Älä tee itsellesi karhunpalvelusta, vaan kasva VIHDOINKIN siihen että osaat olla yksin (vaikkakin kahden lapsen kanssa...). Mene lääkäriin, tarvittaessa ota lääkitys ja aloita terapia, mutta koita nyt tämän miehesi intin aikana oppia se sinulta puuttuva, mutta JOKAISELLE ihmiselle ehdoton asia; yksin olemisen jalo taito:)



Ei ole väärin ikävöidä, mutta ikävä ei saa lamauttaa, sillä silloin se ei enää ole ikävää. Ja omasta kokemuksesta tiedän, että kun mieheni lähtee matkalle kaveriporukalla tmv. niin ensimmäiset päivät-viikko on se pahin, sitten helpottaa. Tuntuu oudolta nukkua yksin, ruokaa on typerä tehdä vain itselleen (meillä ei lapsia), huomaa miten idioottimainen sarja Salkkarit on, kun ei voi naureskella ja kommentoida sen tapahtumista kenenkään kanssa, jne. jne. Mutta muutamassa päivässä tähän kaikkeen tottuu, ja yksin olosta alkaa jopa nauttia...!:)

Entisenä läheisriippuvaisena olen saanut kokea miten yhtäkkinen hadistuskohtaus laukaisee paniikkikohtauksen.



Kyse on siis paniikkiKOHTAUKSESTA eikä paniikkihäiriöstä.



Ilmiselvästi sinulla on vaikeuksia yksin elämisen kanssa, vaikeuksia luottaa elämään ja sopeutua muutoksiin.



Läheisriippuvuudesta voi toipua olemalla aktiivinen. Parhaisiin tuloksiin pääsee kun lähestyy sairauttaan moniulotteisesti; terapian, kohtalotovereitten, päiväkirjan kirjoittamisen ja ala kirjallisuuteen tutustumalla. Paras kirja johon olon törmännyt on Melody Beattien kirja Irti Läheisriippuvuudesta, löytyy kirjastosta. Myös Tommy Hellstenillä on aiheesta hyviä kirjoja.



Sinuna alkaisin työstämään sairauttani sillä voin kertoa aika ikävän uutisen; se vain pahenee vuosi vuodelta. Ja paraneminen kestää aina vain kauemmin. Nyt kun miehesi vielä on enemmän poissa kotoa niin sinulla olisi oiva tilaisuus hoitaa itseäsi, tutustua itseesi ja viettää itsesi kanssa aikaa.

Olen vakuuttunut siitä että vuoden kuluttua elämänlaatusi olisi kohentunut huomattavasti ja olisit onnellisempi.



Jos nyt miehesi pääsee sieltä pois niin lykkäätte sekä miehesi armeijaa että sinun paranemista.

Mietin nyt tarkoin onko sinulla varaa olla kohtaamatta se todellisuus jossa elät?

kun kumppani on viereltä pois, työ-/lomamatkan vuoksi, sairaalassa, tai vaikka vankilassa... On monia tilanteita, joissa pariskunnat elävät erillään. Jokaisen lähipiiristä löytyy taatusti ihmisiä, jotka ovat pitkiäkin aikoja toisistaan erossa, joko " vapaaehtoisesti" (esim. loma ystävien kanssa) tai " pakosta" (töiden tekeminen kaukana kotoa, jotta rahat riittävät, sairaus joka vaatii sairaala hoitoa)



Jos on vuosia nukkunut rakkaansa vieressä, niin toki on kummallista, kun hän ei siinä vierellä enää tuhise. Mutta kyllä se uni sieltä tulee, jos pari ensimmäistä yötä valvookin, niin kolmantena väsymys päihittää jo ikävän...;)



On asiaan kuuluvaa, että olo on haikea, itkettää, mistään ei tunnu tulevan mitään, koko ajan tulee hetkiä jotka aiheuttavat tunne myrskyn, kun tajuaa olevansa yksin kotona (esim. kattaa rutiinilla kaksi kahvikuppia pöytään, ja itku tulee samalla kun laittaa toisen kupin takaisin kaappiin).



Mutta tuosta ikävästä olosta pääsee eroon...!!! Se ei vaadi kun aikaa (ihmisestä riippuen, muutamasta tunnista pariin viikkoon...;) ja jälleen näkeminen on jotakin aivan uskomattoman hienoa!:)

Ja saa itkeä, saa ikävöidä, saa olla turtana aluksi, MUTTA pitää pystyä hoitamaan asiat. Kannattaa pyytää ystäviä kylään, saa muuta ajateltavaa:)



Joten siedätyshoitoa suosittelen, sillä kun ap:n mies pääsee intistä, on ap vahvempi ihminen mitä nyt. Jos hänen miehensä hakee vapautusta armeijasta (mikä on väärin, sillä kaikesta päätellen hän haluaa käydä sen...) ja tuskin edes vapautusta saisi;) mutta kuitenkin, ap ei kasvaisi ihmisenä, vaan jäisi sille " pikkutytön" tasolle yksin olemisen kanssa.



Ja niin ikävä kun tämä asia onkin, niin se mikä ei tapa vahvistaa...!



Ja läheisriippuvuus on erittäin raskasta läheisille. Ap:n mies on kärsimässä tulevaisuudessa, jos ap ei joku päivä häntä voi yksin kauppaan päästää... :( Samoin kun ap:n mies joskus kuolee, ehkä ennen ap:ta, mitä ap silloin tekee...? Kaikella todennäköisyydellä hän siirtää riippuvuutensa lapseensa/lapsiinsa ja tekee näiden " elämästä helvetin" soittelemalla koko ajan " kun ottaa niin sydämestä" puheluja, tunkee väkisin heidän kotiinsa, syyttää miniää/vävyä ties mistä, koska ilman hääntä ap:n lapsi voisi olla enemmän äitinsä kanssa....



Parasta opetella nyt tässä vaiheessa viimeinkin olemaan myös yksin:)

on myös samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa, että kyseessä on läheisriippuvuus, joka on laukaussut nimenomaan paniikki kohtauksen, paniikkihäiriöta en usko ap:lla olevan:)

Haluatko olla nainen jonka takia mies saa vapauksen intistä? Tuskin, sullehan nauras naurismaan aidatkin, heheee. Nyt otat itseä niskasta kiinni, miesten kuuluu käydä intti ja sun olla sillon kotona ja hoitaa kotia. Olisko kenties kannattanu laittaa mies inttiin ennen lastentekoa..mitä???

Mitä jos en onnistu?

Nyt vain toimeen, hae huomenna pari kirjaa luettavaksi, varaa aika lääkärille ja pyydä lähete terapeutille. Siitä se lähtee. Ei se helppoa ole mutta palkitsevaa senkin edestä.



Sitä paitsi, lapset antaa välillä muuta ajateltavaa mikä on vain tervettä. Kyllä läheisriippuvuudesta on ennenkin selvitty vaikka on olleet lapsetkin hoidettavana.



Niin ja yritä keksiä jokin (terveellinen) tapa joka rentouttaa sinut heti kun ahdistus alkaa hiipimään mieleen. Yleisesti syvään hengittäminen ja silmien sulkeminen on paras keino rauhoittumiseen.



Voimia!

Tiukassa paikassa pyydä apua sukulaisila/ystäviltä, lapsilla mahdollisuus päästä myös hoitoon päiväkotiin/perhepäivähoitajalle, joskus myös kodinhoitaja voi tulla teille kotiin auttamaan lasten hoidossa (se tosin harvinaista ja vain lyhyt aikaista apua...)

mun yks ihan asiallinen viesti on poistettu tuolta ketjun alkupäästä :P

En vaan nyt just jaksa uskoa,että tästä mitään tulee...Mutta kiitos!!

Tänään mies kirjoitti lykkäyspaperit,että ehkä jo ensiviikolla kotiin. Toivottavasti psykologista,ja ehkä(jos pakko)mahdollisesta lääkityksestä olis jotain apua,et mies pääsisi jossain vaiheessa takaisin. Tiedän että on hälle tärkeetä,vaikkei sitä myönnäkkään...Mutta ehkä tämä tästä.

ihmisessä ja kuten joku sanoi jo, sinun sairautesi vaikuttaa jo haitallisesti toisen/toisten elämään.



Niin, itse sairastan lievää paniikkihäiriötä. Ja se haittaa normaalia elämää jonkin verran. Kuitenkin pyrin hoitamaan lapset kuten kuuluu, eli en äidin häiriöiden takia pakota heitä olemaan kotihoidossa neljän seinän sisällä alati. Päinvastoin kuin minun sairaus/oireet, sinun liittyy yksinjäämisenpelkoon, kun omani taas liittyy sosiaalisiin tilanteisiin.



Kohtauksesi kuulostaa kamalalta. Mutta mieleeni heräsi kysymys, mikä sinua niin pelottaa? Sekö, että miehesi on jonkun määräysten alainen (lomat anottava, ei voi poistua kun mieli tekee), vai että sinulle tapahtuu jotain, menetät hallinnan? Näihin asioihin ei ole sitä parannusta, että ota itseäsi niskasta kiinni, tai ajattele asiasta näin. Parantuminen lähtee siitä, että tajuat pelkosi ja niiden syyn, ettei kukaan toinen voi sinua auttaa pysymään pystyssä. Minulla tulee parempia ja huonompia aikoja, toisinaan ei ole oireita. Näihin vaikuttaa hormonit ja itseluottamus, pääasiallisesti.



Onneksi olet hakeutunut hoitoon. On turmiollista suhteellenne, jos miehesi ei voi tehdä päätöksiä koskien omaa elämäänsä ottamatta huomioon sairauttasi, uskomatta siihen että selviät ja pärjäät. Lisäksi kärsit siitä itsekin.

On oikeus olla heikko, mutta on muitakin tapoja selvitä tästä tilanteesta kuin saada miehesi pois armeijasta.



Toivon sinulle ja perheellesi parempia päiviä. Ota sairaudestasi niskalenkki ammatti-ihmisten avustuksella. Miehesi varmasti tukee sinua. Menestystä.

Lääkitystä ei tarvitse pelätä, vaikka olisikin ennen käyttänyt väärin, kuten minä. Paniikkihäiriö on mullakin ja puhkesi silloin kun aloitin opiskelut(jännitän sosiaalisia tilanteita) ja mies lähti ulkomaankomennukselle. Menin lääkäriin ja sain lääkkeet, joita ei voi käyttää väärin, sekä pienen määrän rauhoittavia kerrallaan. Esim. 30 kpl Xanoria, jonka on riitettävä tietyn ajan, ennenkuin voi uusia. Mielialalääkitys mulla oli Efexor ja on edelleenkin.



Tsemppiä sulle!

Surullista!

Tsemppiä sulle ap ja hommaa ihan oikeasti lääkitys, kyllä siitä pääsee eroonkin. Hyvä, kun menet terapiaan. Kyllä se miehes kerkee käydä sen armeijan myöhemminkin.

Meillä mies kävi sen kun odotin toista lasta. Vuoden siellä oli ja ihan normilomat vain sai. Ei tietoakaan iltalomista muuten kuin keskiviikkona ja oli usein viikonloppuja kiinni, joskuss 3 kin putkeen. Oli lapsi kun ei isää tuntisi kun takaisin sieltä tuli.

Tosin mieheni oli sellaisessa osastossa, että olivat paljon leireillä.



Mutta ei ainakaan meillä ollut mitään helppoa aikaa, rahat aina loppu ( ei tosiaan osteltu 1400e kelan rahoilla vauvatavaroita ym), miestä näki harvoin ja synnytykseenkään mies ei päässyt. Tosin isyyslomalle kylläkin. Oli vaan silloin paljon lyhyempi kuin nyt.



Joten jos sua noin paljon ahdistaa, niin kyllä minä ainakin hakisin apua ja mies saisi siirtää intin käymistä kunnes vaimon mielenterveys on kunnossa. Ei se armeija nyt maailman tärkein asia voi olla!

ei kukaan mies saa vapautusta armeijasta sen takia että vaimolla on paniikkihäiriö.



Minun mieheni pääsi tammikuussa pois armeijasta, oli siellä vuoden.

Kun meni sinne niin eka viikko oli aivan kamalla. Ikävä oli kova ja tuntui ettei pysty tekemään mitään.



Mutta sitten se arki alkoi luistaa. Lomille mies pääsi lähes joka viikonloppu ja usein oli jopa 3-4 päivän lomia. Iltasin käytiin joskus lapsen kanssa sotkussa vierailulla ja mies pääsi iltavapailla käymään kotona.



Jälkeenpäin ajatellen se vuosi oli yksi elämäni parhaista. Kasvoin ihmisenä tosi paljon. Itsenäistyin kovasti. Oli ihanaa olla vauvan kanssa kaksistaan koton ja sai tulla ja mennä miten huvitti, ja sai tehdä juuri sellaista ruokaa ja katso telkkarista mistä itse tykkäsi :)

Parisuhteemme myös vahvistui. Kun viikolla ikävöi toista niin oli sitten ihanaa viettää viikonloput taas yhdessä.

Puolivuotta menee yllättävän nopeasti. Sitä ei edes aluksi olisi voinut kuvitella miten nopeasti puolivuotta ja vuosikin meni.



Olen itsekkin kärsinyt paniikkihäiriöstä ja tiedän mitä se on. En ollenkaan vähättele ap:n kokemuksia.

Mutta totuus on se että miehen on armeija käytävä! JOpa yksinhuoltaja isien on mentävä armeijaan tai sivariin.

Kun siihen tottuu niin se ei ole ollenkaan kamalaa!!!



Voisitko muuttaa vaikka äitisi luo vähäksi aikaa?

Kyllä on kurjaa mihin tämä maailma menee, kun on kaikenlaiset ääliöt liikkeellä. Ap, hanki itsellesi lääkäriltä apua. Paniikkihäriö on yhtä helvettiä. Koska et ole itse kykenevä hoitamaan lapsiasi, miehesi velvollisuus on hoitaa, ei äitisi tms. Saa lykkäystä armeijasta ja menee sitten kun tilanne sallii sen. Voimia!