:0(

Itsellä ei kokemusta paniikkihäiriöstä mutta parilla tutulla on, joten tiedän jotenkin mitä se on, eikä todellakaan mitään helppoa.

Voimia sulle, en osaa valitettavasti auttaa kysymyksessäsi!

ja neuvolapsykologin kanssa voisit käydä keskustelemassa.

Lapsille haet osapäiväpaikkaa päiväkodista siksi aikaa, kunnes kuntoudut. Lääkkeet auttavat monasti hyvin.

Ja,rauhoittavia tarjottiin,mutta en haluaisi sille tielle lähteä,koska nuorena käytin lääkkeitä paljon väärin. ap

t: merimiehen muija

eihän kukaan kuollut ole!!!!

Minun mieheni on ollut nyt puoli vuotta intissä ja vielä olisi puoli vuotta jäljellä. Meillä myös kaksi lasta ja toinen syntyi intin aikana.



Kaikki mennyt tosi hyvin, rahallisesti ja muutenkin, mies on saanut paljon vapaita lasten vuoksi ja päässyt sen vuoksi paljon helpommalla kuin muut. Esim. kertaakaan ei ole ollut päivystämässä tai tarvinnut juurikaan siivota sillä on saanut joka yön vapaaksi jos ei vain leirejä ole ollut. On päässyt klo 16 lähtemään ja aamu seitsemäksi takaisin, aivan kuin töissä kävisi! Se joka lomia myöntää olikin naureskellut että " ai sä käyt täällä niinkun päivätöissä" Kun mieheni oli taas mennyt loma-anomus kädessä kapteenin luo.

Synnytykseen pääsi tietysti myös mukaan ja isyysloman sai pitää.



Lastenhoitotarvikkeitakin ostettiin kelan piikkiin (sotilasavustus/erityisavustus) 1400 euron edestä yhteensä (Vaunut, sänky, patja, vanna, syöttötuoli, pyöränistuin, kypärä, turvakaukalo, turvaistuin...) Ja ei edes olleet halvimmasta päästä vaan ihan uusinta hienoutta kaikki. Oli ihanaa valkata tarvikkeita kun ei kerrankaan tarvinnut hintaa katsella.



Siinä mielessä ei kannata ottaa stressiä, ei mies sotaan ole lähdössä eikä ole koko inttiaikaa poissa, eikun vain lomia anomaan niin paljon kuin kerkiää ja haluaa! Alussa siellä tosin on kiireistä eikä saata keretä kapteenin juttusille lomia anomaan koska kapteenit ovat vain johonkin neljään saakka töissä. (jokainen yövapaa pitää anoa erikseen, mieheni anoi aina viikon lomat kerralla) Alussa muutenkin on tiukempaa ja enemmän hässäkkää ja mieheni pelkäsi jäävänsä jälkeen muista kun oli niin paljon kotona, mutta koko ajan helpotti ja mieskin osasi ottaa rennommin eikä ollut niin " säikky" enää kun oli tottunut.



Ollaan näin jälkeenpäin naureskeltu miten intin alussa se tuntui niin kammottavalta ajatukselta että jään " leskeksi" ja miestä ei näe enää koskaan mutta eipä tuo paljoa ole elämä muuttunut, näkee häntä edelleen meilkein yhtä paljon kuin ennen inttiäkin! Ja muutenkin ei se niin kauhea paikka ole mitä luulee, ihan mukavaa siellä ja mukava aina nähdä miestä leirin jälkeen kun on vähän pitemmän aikaa poissa. Ja puhelinta on käyttänyt aina.



Mies oli kyllä aluksi ihan kuin eri mies kun ekoille lomille tuli, mutta kun pian tottui intin menoon, oli ihan sama ukko kun ennenkin. Voimia koko perheelle!

Juttu menee siis näin:Mies lähti tänään armeijan " harmaisiin" . Eilen illalla,kun olin suihkussa,sain järkyn paniikkikohtauksen. Kohtausta edelsi itku. Ensin pyörrytti,sitten puutui kädet ja lopuksi meni kädet aivan kramppiin. En saanut niitä auki lainkaan. Mies tietty oli ihan kauhuissaan. Olemme siis olleet 9v. yhdessä ja meillä on kaksi lasta. No,kävin sitten myöhään illalla äitini kanssa päivystyksessä,josta käskivät mennä seuraavana päivänä omalle t.asemalle. Lääkäri lupasi kirjoittaa jonkunlaisen todistuksen,mikä pitäisi lähettää varuskuntaan. Mutta siis kysymys: Onko tämä riittävä peruste,että mies saa keskeyttää? En todellakaan pysty hoitamaan lapsia tässä tilassa! En ole mitään syönyt kahteen päivään,enkä oikein nukkunutkaan:0( Tänään sain toisen " itkukrampin" päivällä. Äitini on nyt ollut lapsia hoitamassa,mutta sanoi,ettei jaksa päivästä toiseen heitä hoitaa. Mutta kertokaa joku hyvä kokemus asiasta,jos saisin vaikka nukuttua ensi yönä. Pakkohan miehen on kotiin päästä,koska en kykene lapsia hoitamaan tällaisena turtana paniikkihäiriöisenä...:0(

..uskon että on ihan riittävä syy keskeyttämiselle mutta edessä se intti kuintenkin on, lykkätä sitä kyllä varmaan voi.



Tuttava keskeytti esim sen vuoksi että oli saanut töitä (muttei ollut ees oikeasti saanut vaan ei vain jaksanut olla siellä)

Masennus ym. riittää myös syyksi.

muuttui hyvin nopeasti yleistyneeksi ahdistuneisuushäiriöksi. Miehen töissäoloaika päivisin oli yhtä helvettiä. En olisi millään pystynyt olemaan muutamaa tuntia yksin. Välillä olikin lähdettävä taksilla päivystykseen. Sitä olotilaa ei voi ymmärtää, jos ei itse ole kokenut. Siinä tilanteessa puolison poissaolo on ihan kamala asia. Kyse ei ole mistään miehestä riippumisesta. Lääkitys vaan äkkiä alkamaan ap! Olo alkaa helpottaa vaikka nyt tuntuukin kamalalta.

että pelkään joka aamu,että miehelle sattuu jotain työmatkalla. Tai oli sitten missä vaan. On kyllä ahdistavaa elää näin,TODELLA,mutta nyt aion hankkia apua itselleni.

Tuollaiset pelot voivat kuulua osana paniikkihäiriöön.

ap on todella lyhytkatseinen, pistää pään puskaan ja lykkää ongelmia. Ei se siirto mitään auta, joskus se armeija on käytävä. Vaikuttaa urakehitykseen. Jos sidot miehesi tällaiseen liekaan, hän kohta kyllästyy ja ottaa lapset myös.

miehen poissaoloon tottuu yms. niin se EI AUTA jos ihmisellä on paniikkihäiriö. En minäkään kuole pieneen huoneeseen, mutta sitä on turha minulle selittää.

AP, älä ota rauhoittavia vaan pyydä ennalta ehkäiseviä paniikkihäiriöön tarkoitettuja lääkkeitä joita syödään päivittäin, muutama viikko ja vaikutus alkaa. Silloin nämä kohtaukset pysyvät poissa ja voit elää ihan normaalisti.

En uskokaan että aikuisena ihmisenä miehen armeijaan meno olisi liian iso kynnys, jostain syystä hänen lähtönsä nyt vain laukaisi tämän paniikkihäiriön.

Toivottavasti saat asiat kuntoon ja tukea tähän alkuun, voisiko miehesi pyytää hieman lykkäystä tähän vedoten?



Halauksin; itse lääkityksellä normaalia elämää elävä paniikkihäiriöinen.

Voimia ap ja jaksamista. Kun saat lääkityksen kuntoon ja terapiaa niin elämäkin alkaa sujua paremmin : )

musta toi on aika pölhöä, että menee paniikkiim sen takia et mies lähtee armeijaan!kai oot sen verran kasvanut kuitenkin, että eron kestät jos sulla kerran on lapsiakin??

miehesi kannattanut mennä sitten sivariin?

Sulla on läheisriippuvuus ja jo pelkästään se laukaisee paniikkikohtauksen, ei toisinpäin. Mulla oli aikoinaan todella vakava läheisriippuvuus mun mieheen. Kun mieheni sitten lähti armeijaan niin sain myös eräänlaisen paniikkikohtauksen! Kutsuin kaverini meille, itkin ja huusin. Ahdistus oli jotain aivan järkyttävää ja tuntui, että tukehdun. Ikinä ennen ei ole sellaista ollut. Tuntui, että mies ei voi selvitä elossa sieltä takaisin enkä näe häntä enää koskaan. Koko yön olin ihan hysteerinen ja lopulta joskus klo 3 aikaan yöllä kaverini rupesi soittelemaan sinne armeijaan. Lopulta saatiin mies langanpäähän ja se siellä ärtyneenä kyseli, että mitä mä soittelen tähän aikaan. Se jotenkin rauhoitti mut kun kuulin, että se on päässyt perille ja on hengissä. Silloin ei kännyköitä ollut ja soittamaan ei aina päässyt. Olin joskus toistekin hysteerinen kun mies ei soittanutkaan vaikka lupasi. Lopulta kuitenkin opin elämään ja mies sai intin käytyä. Mieheni sai ylimääräisiä lomia minun riippuvuusongelmien takia kyllä mutta ei saanut armeijaa keskeytettyä. Myöhemmin kerran mieheni " karkasi" baariin (kun en sitä muuten päästänyt) ja se yö oli ihan hirveä. Menin anoppilaan itkemään, että ovatko nähneet miestäni ja entäs jos se on kuollut! Olin aivan vakuuttunut, että mieheni kuolee sen yön aikana. Valvoin itkien aamuun asti kunnes mies kotiutui. Pikkuhiljaa aloin luottamaan siihen, että mies pysyy elossa. Ja siihenkin, että hänellä on omakin elämä ja mulla omani. En voi alituisella huolehtimisella pitää miestäni elossa. Kyllä se pysyy muutenkin ja jos ei pysy niin minä en siihen voi vaikuttaa. Nuo riippuvuusongelmat syntyvät varhaislapsuudessa kun lapsi ei normaalisti pystykään luottamaan siihen, että vanhemmat säilyvät vaikka eivät ole näköpiirissä. Jossain vaiheessa lapsuuttahan riiputaan kovasti vanhemmissa ja huudetaan jos ne häviävät näköpiiristä.



Sun kannattaa ap ehdottomasti hakeutua psykiatrille ja terapiaan koska tuo asia voidaan hoitaa ja on parempi hoitaa heti kun teillä on kerran lapsiakin. Tuollainen sairaus ei voi olla vaikuttamatta myös lapsiin! Kipin kapin avun hakuun ap. Yritähän jaksaa. Itse olen jo tuosta riippuvuudesta tosiaan parantunut!

kohdatkaa tosiasiat, elämä on ....

Läheisriippuvaisuuden syyt saattavat olla moninaiset ja monimutkaiset, kuten ilmenemismuodotkin. Syiden selvittäminen voi olla hankalaa, koska läheisriippuvainen henkilö syyttää usein itseään ja kieltää muiden syiden olemassaolon. Läheisriippuvuuteen liittyy aina vakava hyväksikäytön riski.



Seuraavassa läheisriippuvuuden tuntomerkkejä. Joissain niistä tulee esiin ristiriitaisuuksia, jotka ovat läheisriippuvaisille tyypillisiä.





Pakonomainen huolehtivuus ja riippuvuus





Kokemus siitä, että on vastuussa muista ihmisistä





Ahdistuksen, säälin tai syyllisyyden tunteminen muiden ongelmista





Tunne velvollisuudesta auttaa muita, muiden tarpeiden ennakointi,

miellyttämisenhalu





Toiminta omia toiveita ja ajatuksia vastaan





Ei osaa kieltäytyä, koska pelkää hylätyksi tulemista





Tunne siitä, että apua tarvitsevat hakeutuvat hänen luoksensa





Sitoutuminen muiden auttamiseen niin, että oma arkielämä kärsii





Puhuu paljon toisista ihmisistä, pohdiskelee muiden ongelmia ylenmäärin





Kaikki voimavarat menevät muista huolehtimiseen





Tyydytys tulee ihmissuhteista, vaikka ne toisivatkin tuskaa, ei kestä

yksinjäämistä





Huonon kohtelun sieto, marttyyrimainen käyttäytyminen







Heikko itsetunto ja luottamuksen puute





Oman itsensä jatkuva arvostelu, tunne siitä, että on huono ja erilainen ihminen





Muut eivät saa arvostella, arvostelua saattaa seurata raivonpuuska tai syvä

suuttumus





Toisaalta henkilö kyselee jatkuvasti, mitä mieltä muut hänestä ovat





Ei ota kehujakaan vastaan, mutta suuttuu, jos muut eivät kiittele ja kehu





Elää muiden elämien kautta, saa tyydytystä muiden onnistumisista





Pelko olla oma itsensä, elää tunteella omaa elämää





Ei tunnista tunteitaan ja tarpeitaan





Ei luota itseensä, tunteisiinsa eikä muihin ihmisiin





Läheisriippuvuuden oireet ovat siis moninaiset ja niistä joitain löytyy meistä kaikista. Ongelma oireista tulee vasta sitten, kun ne häiritsevät jokapäiväistä elämää.



Läheisriippuvaisen elämä on kokonaisvaltaisen kaoottista kaiken " muka-pärjäämisen" sisällä. Siitä saattaa seurata masentuneisuutta, apaattisuutta ja elämänhalun menettämistä, jopa itsetuhoisuutta.

Olen vaan aina ajatellut,että jotain vikaa minussa on,mutta en sen enempää sitten ole miettinyt. Eli minulla on tämä ollut sitten aina vai?

Kun olin 15v,olin palavasti rakastunut silloiseen poikaystävääni. Vuoden päivät seurustelimme. Hän kuitenkin petti minua,ja lopuksi jätti. Se ilta päättyi siihen,että vietin seuraavat 3vrk teholla hengityskoneessa. En nähnyt muuta ratkaisua silloin. Voi hirvitys,nyt alkoi toden teolla ahdistaa!!

Kiitos hirveästi kaikille,jotka ovat vastailleet!! Olen saanut paljon tukea teiltä...