G: Miksi erosit lastesi isästä/äidistä?

Yhden kerran olen eronnut lapsen ollessa 10kk vanha. Mies lähti toisen naisen matkaan.. tai oli lähtenyt jo mun raskausaikana osittani. Mulle asiasta kertoi vaan yksi ilta että hän lähtee ja mitäs siihen sitten voisi sanoa. Jälkikäteen ajateltuna onneksi näin.. nyt mulla on uusioperhe ja olen paljon onnellisempi kuin aikaisemmin. (mies, hänen lapsi, mä, mun lapsi ja yhteinen kuopus kuulutaan perheeseen)

Miksi pitää heti olla niitä lapsia tekemässä? Tämä minua ihmetyttää.

Itse en pysty antamaan tuohon eron syyhyn mitään yhtä tai kahta syytä. Loppuviimeksi tilanne kärjistyi niin, että meillä ei miehen kanssa oikein ollut keskusteluyhteyttä ollenkaan. Kaikki asiat tehtiin joko minä ja lapset, tai mies ja lapset, ei ikinä mitään yhdessä. Kaikki alkoi, ylläripylläri, omakotitalon rakentamisesta. Mies halusi rakentaa, minä en. No rakennettiin. Sanoin alusta alkaen, ettei minua kiinnosta enkä taloa halua. Tiesin, ettei mies ollut yhtään omakotitalo-tyyppiä, ei sitten yhtään. No, mies suuttui koska minua ei tosiaan kiinnostanut. Tästä tuli miehelle ihan pakkomielle. Lopulta muutettiin, tuli rahavaikeuksia, mies lopetti työt, eikä hakenut uusia. Hän alkoi miettimään omaa bisnestä, enkä lopulta tiennyt yhtään, mitä "työkseen" puuhasteli. Minä maksoin kaiken. Miehelle tuli jonkin asteista masennustakin, koska oma yritys ei ottanut tuulta alleen. Tuli kaikenlaista. Tähän liittyi vaikka ja mitä. Tätä kestin pari vuotta. Sitten tuli stoppi. En suostunut olemaan enää lypsylehmänä ja lähdin. Mies lunasti kämpän itselleen ja kärsii tästä vieläkin, 8-vuotta eron jälkeen, velkojen muodossa. Välit lapsiin on täysin kuralla.

Päivääkään en ole eroa katunut. Puoli vuotta eron jälkeen tapasin uuden mieheni. Kolmisen vuotta tuosta menimme naimisiin ja lapsi syntyi puolisen vuotta häistä ja on nyt kolme vuotias. 

Mielestäni emme mitenkään kiirehtineet yhteisen lapsen kanssa. Miehellä ei omia ollut, joten luonnollisesti sellaisen halusi ja sehän sopi minulle. Exäni ei ole elämässämme millään tavalla tekemisissä, joten hänkään ei sekoita meidän hyvin seesteistä perhe-elämäämme.

Aina ei näin ole kuitenkaan ollut. Kyllähän isommat lapseni kärsivät erosta hirveästi ja aikansa oli todella vaikeaa. Isä oli jonkin ajan kuvioissa mukana ja aina ei asiat menneet jouheasti. Oli kuitenkin ihan hyvä isä. Elämänhallinta kuitenkin petti ja nyt tapaa teini-ikäisiään enää hyvin harvakseltaan. Kommunikoi lähinnä facebookin kautta, mikä on tietenkin todella sääli.

Mutta eroa en kadu tippaakaan. Mulla parani vaihtamalla.

Ekassa väkivalta ja järjetön mustasukkaisuus, tuli ilmi kahden lapsen ja kuuden vuoden jälkeen kun mies jäi työttömäksi. Toinen ero johtui siitä että miehelle yksi tietokonepeli oli maailman tärkein asia, se ajoi kirkkaasti perheen yli. Se ilmeni 7 vuoden ja kahden lapsen päästä kun peli julkaistiin. Huono tsägä, ei voi mitään.

Siksi, koska voin henkisesti niin huonosti. Kaksi pientä lasta ja mies siihen lisäksi paapottavaksi. Toinen vaan niin aikaansaamaton. Mulla oli liian paha olla, liian rankkaa ja tukea en häneltä saanut. Minun täytyi vain jaksaa kahden alle 2vuotiaan kanssa, koska kuulemma minä olin se, joka ensin oli vauvakuumetta potenut. Tiesin kyllä ennen lapsia, että mies ei ole mikään siivousfriikki eikä tykkää ruuanlaitosta, mutta se, että ei MITÄÄN tehnyt oma-aloitteisesti... Kaikki piti aina pyytää, voisitko vaihtaa vaipan, voisitko sitä voisitko tätä.. Miehen mielestä tässä ei ollut ongelmaa. Vähintään joka toinen viikonloppu piti päästä ulos kavereiden kanssa, minä en saanut käydä edes lenkillä yksin, koska kahden pienen kanssa olisi ollut muka NIIN vaikeaa. Yhdenkin kerran imetin vauvan, vaihdoin vaipat lapsilta, syötin esikoisen ja lähdin ulos. Sanoin, että en tiedä kauanko kestää. Olin 6tuntia poissa, kaverilla vaan istuin, potien suurta syyllisyyttä. Tulin kotiin, mies lähti päiväksi samalla oven avauksella.

Sitten tapasinkin aivan ihanan miehen. Siis oikean miehen. Vastuuntuntoisen ja huolehtivan. Nyt vauva masussa, mies on aivan upea minun lapsilleni, kohtelee heitä kuin omiaan. Nyt on hyvä olla :-)

Seurustelimme 9 vuotta ennen lasta, joten se siis siitä heti pykäämisestä, mutta yksinkertaisesti vain tunteet kuolivat. Ei siinä sen kummempaa!

Erosimme kun lapsi oli 3.

Ja edellinen lisää, että mies lähti samalla oven avauksella kaverillensa, baariin.. Mutta sen jälkeen alkoi riittää. Ja tosiaan seksiä vonkas, herätti joskus vauva-aikaan keskellä yötä että nyt pannaan! Sanoin, että oon aika hiton väsynyt tästä valvomisesta joten e-ei. Tietysti suuttui ja seuraavana päivänä sanoi ''en tee sitten mitään koska et antanut yöllä, sä et ymmärrä, MÄ TARVIN SEKSIÄ'' Kuvottava. Miettinyt olen miksi olin edes hänen kanssaan. Miksen tajunnut ensimmäisen lapsen jälkeen, että se on oikeesti noin urpo. Ennen lapsia meillä oli hyvä olla, helppoa. Mutta isäksi tämä mies ei kasvanut eikä ole edelleenkään kasvanut. Saati aikuiseksi.

Itse en ole koskaan eronnut pitkästä, vakavasta suhteesta. Nykyinen liitto on siis ensimmäinen sellainen, tätä ennen vain seurusteluasteelle edenneitä suhteita. Nyt olemme olleet 15 vuotta yhdessä.

Miehelläni sen sijaan on lapsia kolmen eri naisen kanssa ja vastaan mieheni puolesta, että kyllä, todellakin hänen tapauksessaan on juuri noin, että on kyse nimenomaan lyhytjänteisyydestä, yrityksen puutteesta, ei ole ollut tahtoa ja/tai voimia ratkoa ongelmia, on tuntunut helpommalta ns. hypätä seuraavaan kukkaan jossa taas saa nauttia rakastumisesta jonkin aikaa.  Ja todellakin ne ihan samat ongelmat ovat erilaisin höystein tulleet esiin joka suhteessa, myös meillä. Emme mekään olisi varmaan enää yhdessä, jollei nimenomaan minulla olisi ollut niin vahvaa tahtoa ja myös taitoa pitää suhdetta kasassa ja kehittää sitä, mies on sitten kuitenkin lähtenyt siihen mukaan, vaikka hänen oma-aloitteinen lähestymistapansa ongelmiin olisi lähinnä a)vetää kännit ja/tai b)lähteä lätkimään. Aikaisemmissa suhteissaan on ollut 3-max. 7 vuotta.

Mies ei kylläkään itse tiedosta edelleenkään tätä asiaa, siis että ne aikaisempien suhteiden ongelmat ja ainakin osa niiden aiheuttajasta katsookin peilistä.

6=8

Ensimmäisen lapseni isästä erosin viiden yhdessäolovuoden jälkeen, koska suhteemme kuoli ihan totaalisesti lapsen syntymän jälkeen. Mies myöhemmin myönsikin ettei halunnut koskea minuun pitkällä tikullakaan silloin, eikä lapsi pienenä herättänyt hänessä mitään tunteita. Toisen lapseni isästä erosin kahdeksan yhdessäolovuoden jälkeen koska rakastuin toiseen mieheen.

Olimme yhdessä onnellisia 8 vuotta (aloimme seurustelemaan 24 ja 26-vuotiaina). Sitten yhteisesti ajateltiin, että nyt olisi ihanaa saada lapsi. Ja se sitten toteutuikin. Tämän jälkeen oli muutama onnellinen vuosi, jonka jälkeen emme vain löytäneet enää yhteistä säveltä.

Mieheni halusi jotain muuta ja sen suoraan sanoi, löysi uuden ja HYVÄ niin. En ollut itsekään enää tyytyväinen suhteeseemme. Onneksi on mahdollisuus erota. Täytyy kyllä ikäväkseni todetä, että ei ole kovin kiinnostunut lapsestamme, vähän puoliväkisin ottaa luokseen silloin tällöin.

Surullista, en olisi uskonut, että näin kävisi. Toivoin, että hänellä olisi ollut munaa sanoa, että ei halua lasta, koska uskon sen olleen se juttu...

Lasteni isästä erosin sairaalloisen mustasukkaisuuden takia. Hän on loistava isä lapsilleen ja hyvä, luotettava ystävä minulle yhä, vaikka olemme molemmat tahoillamme onnellisesti naimisissa.

Toisen, suuren rakkauteni kanssa ei tullut onneksi lapsia, vaikka olimme yhdessä 8 vuotta. Se loppui miehen ja parhaan ystävättäreni sänkykeikkaan. Sitä ennnekin oli vaikka mitä anteeksiannettua sekoilua toisten naisten kanssa.

Erosin lasteni ollessa 6 ja 9 vuotiaita. Ex mieheni oli todella kova menemään(ei alkoholiongelmaa kylläkään) Joka ikinen lauantai meni jossain, pyysi minua kyllä mukaan mutta miten ihmeessä olisin voinut lapset jättää kun ehkä kerran muutamassa kuukaudessa heidän ollessa pieniä. Hänellä oli myös arki illat täynnä harrastuksiä. Muutenkin menimme yhteen nuorena ja olemme niin erilaisia että kumpikin sai toisen aina jatkuvaan hermostuneeseen tilaan. Riitelimme älyttömästi ja koko ajan. 11 vuotta kestin ja koitin kaikkeni koska olen periaatteen ihminen. Eroa en ole katunut edes hetkellisesti, siitä on nyt 4 vuotta aikaa. Nykyisin minulla on uusi rauhallinen kotona ja lasten kanssa viihtyvä mies. En rakastu helposti joten sellasen tunteen takia en todella eronnut.

Synnytyksen jälkeen löysä pimpuli.

Mies löysi uuden. Tuli vain eräänä päivänä kotiin ja ilmoitti, että tämä on nyt tässä. Siitä on nyt viisi vuotta ja vieläkin kirpaisee. Elämäni rakkaus ja kolme yhteistä lasta. Yhdessä 16 vuotta. Itken varmaan vieläkin kerran viikossa tästä syystä.

Exä löysi uuden. Ei siinä paljon multa kysytty. Sitä ennen hän kohteli mua huonosti vuosikaudet, mm. hakkasi.

Olisko mun pitänyt jäädä yksin loppuiäkseni välttyäkseni uusperheeltä:-O Mä voin vakuuttaa että tää saatanallinen uusperhe on sekä mulle että mun lapselleni ensimmäisestä avioliitosta huomattavasti parempi vaihtoehto kuin ensimmäinen ns. ydinperhe.

Olin exän kanssa seitsemän vuotta ennen lasta. Kuinka kauan olisi pitänyt olla?

[quote author="Vierailija" time="25.04.2013 klo 13:13"]

Miksi pitää heti olla niitä lapsia tekemässä? Tämä minua ihmetyttää.

[/quote]

Koska eksän alkoholi- ja mielenterveysongelman takia aloimme lasten kanssa olla hengenvaarassa. (Ajoi mm. väärää kaistaa perhe kyydissä tai uhkaili tappaa minut lasten kuullen).

Olin eksän kanssa 11v ennen kuin ensimmäinen lapsi syntyi. Alkoholismi- ja mielenterveysongelma ei tietenkään ollut suhteen alusta alkaen arkipäivää, se tuli hiipimällä ja räjähti käsiin lasten synnyttyä.

Erosin lapseni isästä alkoholin ja sen tuomien ongelmien takia.Raha ongelmat,masennus,miehen pettäminen ja lopuksi rinnakkais suhde.Oma osuuteni oli varmasti juomisen kyttääminen,nalkutus miehen saamattomuudesta perheen asioihin,ja jatkuva henkinen pahoinvointi.Yritin ja toivoin että asiat kääntyisi parhainpäin.Toista ei voi muuttaa,vain omaa suhtautumistaan.Otin eron,ja eheytyminen vienyt vuosia.Nyt voin hyvin,ja elän lapseni kanssa kaksin.Ajoittain kokeillut seurustelua,mutta kukaan ei ole kolahtanut.Suhteet kariutuneet elämäntilanteiden erilaisuuteen,toiveisiin ja pelkoon että ei kykene enään sitoutumaan uusioperheen haastavuuteen.Näinkin voi elää=),ja ikinä ei voi tietää milloin kolahtaa korkeelta ja kovaa.Silloin joudun tinkimään omasta itsekkyydestäni ja mukavuudenhalustani...Ehkä se on sen arvoista, mitä kuullut muilta uusiosuhteissa eläviltä=).Iloista kesää kaikille!

Olimme yhdessä 16 vuotta joista 16 vuotta olin taloudestamme vastuussa. Mies kävi töissä, mutta koska mitään kouluja hän ei ole koskaan käynyt, niin eihän ilman ammattia/opiskelua juuri mitään " hyvää " duunia sitten koskaan saanut. Lisäksi hän viihtyi aina vähän liiankin hyvin omissa menoissaan, ( harrastukset, kaverit ja kaljottelu ) hyvin paljon. Ainakin noin 4-6 iltaa viikossa. Alkoa otti kunnolla kavereiden kanssa alkuun oikeastaan joka viikonloppu toisen päivän ja toisen makasi krapulassa, mutta nyt kun olemme eronneet niin onneksi hän pääsee ulos enää joka toinen viikonloppu ja näinollen hänen on pakko kantaa vastuutaan lapsistaan, edes silloin kun ovat isällään. Luulin aina että kun lapsia syntyy pitkään suhteeseen, niin sitä ihminen rauhoittuu automaattisesti edes hieman. Meillä ei käynyt niin vaan päinvastoin. Sain olla aina yksin suhteessa, mutta tajusin sen konkreettisuuden vasta lasten syntymän jälkeen.

Ensin tuli harrastukset, sitten kaljoittelu + kaverit, sitten minä ja lapset....siinä syy eroon. ( toki hänen rahankäyttö ja velat ja niistä syntyneet ikuisuusriidat vaikuttivat )