Teinin masennuksesta kyselisin.

Kannaltani harmi, ettei tullut kokemuksia, mutta siten taas hyvä, ettei muilla ole ongelmia asian suhteen. ap

Itselläni oli masennusta teininä, samoin kahdella nuoremmalla siskollani (kotiolosuhteilla "kenties" tekemistä asian kanssa). Olemme oireilleet jokainen eri tavalla, minulla oli itsetuhoisuutta, alkoholi, tupakka, seksi ja viiltely olivat mukana kuvioissa (alkaen noin 13v). Jouduin myös jonkin verran tekemisiin viranomaisten kanssa. Silloin (1990-luvun lopulla) ei asiaan kuitenkaan viranomaisten (sosiaalihuolto/ koulu/ poliisit) puututtu, enkä apua saanut muutenkaan. Selvisin sitten jotenkin kuitenkin itse, nykyään olen ihan kunnossa ja elän normaalia elämää.

Sisareni ovat nuorempia (nyt 18 ja 19), molemmat on otettu huostaan ja ovat vieläkin jälkihuollon piirissä. Toisella oli rajua teinikapinointia ja syömishäiriö, avohuollon puolelta sai psykiatrista apua ja lääkkeitä söi kolmisen vuotta. Nyt opiskelee ja asuu omillaan tuetusti.

Toinen taas vetäytyi täysin sisäänpäin, ei saanut käytyä koulussa tai pääsyt edes ylös sängystä. Oli vajaa vuoden osasastolla muutamassa erässä. (Kotiuttettiin ja otettiin takaisin) Asuu nyt kotona (täysi-ikäinen, ei pärjää omillaan muttei tarpeeksi sairas osastolle), tapaa psykiatria kerran viikossa+ sosiaalityöntekijöiden käynnit, lääkitystä ei ole voitu lopettaa, mutta alkaa kuitenkin jo pikkuhiljaa toipumaan. 

Vaikka siskoni ovatkin saaneet apua, olisivat he tarvinneet sitä jo paljon aikaisemmin. Nyt tosiaan apua alkanut tulla vasta huostaanoton jälkeen, silloin tilanne molempien kohdalla jo paha. Eli jos omalla teinilläsi on masennusta, taistele kynsin ja hampain että saat apua lapselle. Mitä nopeammin apua saa, sitä nopeammin todennäköisesti toipuu. Lääkkeetkin alkavat vaikuttamaan kunnolla vasta kolmen kuukauden käytön jälkeen (siinä vaiheessa lääkäritkin uskovat että on epäsopiva lääke jos ei auta) sopivan lääkkeen löytäminen saattaa kestää vuodenkin. Ja voihan se olla että teini selviää ilman apuakin, mutta se on hyvin kivinen tie.

Olipa ikävää luettavaa etenkin nuorempien sisarustesi osalta, toivottavasti toinenkin heistä pääsee elämän syrjään paremmin vielä kiinni.

Joo, epäilen omalla teinilläni nyt masennusta, ehkä jopa syömishäiriötä on alkamassa...

Vaikka tähän asti välimme ovat olleet hyvät, ei hän nyt oikein halua puhua näistä asioistaan, pinnallisesti koulujutuista yms vain.

ap

Itselläni oli masennusta ja muuta oireilua, mutta se johtui aika lailla siitä, että vanhempani pahoinpitelivät minua koko lapsuuteni. Olen siitä samaa mieltä tuon edellisen kirjoittajan kanssa, että olisin tarvinnut apua paljon aikaisemmin, mutta pienellä paikkakunnalla ei uskottu kertomuksiani, vaan ne otettiin esimerkkinä siitä, että minulla on menossa murrosiän uhma. Aikuisena oli sitten monta kertaa vaikeampaa selvittää itseään takaisin ihmismäiseen kuntoon. Mutta että jos pystytte vaikka maksamaan yksityiselle, nuoriin erikoistuneelle psykologille parista juttelukerrasta, ja sillä tavalla selvitttyä, että vaikuttaisiko huoleesi olevan syytä, niin ei se hukkaan menisi. Julkisella puolella jonotilanne on nuorillakin tosi paha.