Hirveä kuolemanpelko

Antaudu sille pelolle. Varaa oikein aika, jolloin et yritä mitenkään välttää ja paeta ahdistusta ja tuskaa joka tulee kuolemanpelosta. Anna sen tulla, ja hyväksy se osaksi elämääsi. Se kun on fakta että ihminen kuolee ja se on isoin luopuminen mitä onkaan, on normaalia että se aiheuttaa pelkoa ja surua ja ahdistusta. Ihmisen elämässä tulee kausittain aikoja, jolloin kuoleman todellisuus on enemmän pinnalla, ja sitten taas välillä on aikoja jolloin koko asiaa ei niin ajattele vaan keskittyy elämänsä elämiseen. Molemmat kaudet on hyödyllisiä - se kuolemanpelon ja ahdistuksen kausikin, jos antaa pelon sanoa sanottavansa eikä juokse sitä karkuun.

Mulla oli tuossa ennen 40 ikävuotta ihan kauhea kuolemanpelkokausi, kun isäni kuoli täysin yllättäen. Yhtäkkiä minullekni tuli olo että voin kuolla, ja että mitä sitten, kun olen yksinhuoltajakin. Kuoleeko lapseni nälkään kämppään, jos minä vaikka saan aivoverenvuodon tai sydänkohtauksen siellä kaksin pienen lapsen kanssa ollessa? MIeltäni piinasivat mielikuvat tyttäressä nääntymästä nälkään, äidin ruumiin mädätessä vieressä. Tuntui ettei elämässäkään ole mitään iloa koska kuolema tekee kaiken turhaksi, niin turhaksi. Mutta minä päätin antaa noiden tunteiden tulla, enkä vastustaa niitä, ja ehkä vuodessa taas alkoi elämä voittaa. Ja nyt en enää pelkää kuolemaa ollenkaan, koska olen sen psyykkisesti täysin hyväksynyt, että se tulee kun on tullakseen, ehkä huomenna, ehkä 40 vuoden päästä.

Kaikkihan me kuollaan ennemmin tai myöhemmin. Kuolema on osa elämää ja on hyvä tehdä tuttavuutta myös kuoleman kanssa - eli hyväksyä se. Itse en usko että elämä päättyy kuolemaan vaan että elämä jatkuu kuoleman jälkeen -  eri muodossa. Olen itse käynyt läpi paniikkihäiriön joten ymmärrän kuinka vaikeaa sinulla on. Antaisin sen neuvon että yrität rohkeasti kohdata pelkosi ja sillä tavalla saada niistä yliotteen. Olet vahvempi kuin luuletkaan.

Hirveä elämänpelko? Sikiökään ei usko elämään kohdun ulkopuolella. Hirvittää ajatuskin, että joutuisi sieltä pois. Voi kauhistus, kun joutuu sitten kohdusta ulos tähän maailmaan. Tämän maailman ihmiset hymyilevät ilosta, vaikka vauva on kauhuissaan parkaistessaan ensimmäisen kerran elämässään, koska se tarkoittaa, että lapsi elää. Mutta ei matka lopu vielä tähän. Tämän jälkeen tulee vielä jotain uutta. Mitä se on? Sitähän monet arvailevat ja monet uskovat tietävänsä varmuudella. Kuolemanpelko ei muuta sitä tosiasiaa, että se on väistämätöntä. Aika kammottava ajatus on myös se, että "olipa kerran, kun en ollut lainkaan olemassa, vaan sittenpä olinkin." Mitä oli ennen minua ja mitä tulee minun jälkeeni? Olisipa mukavaa, jos tietäisi, saako ikinä lapsenlapsia tai lapsenlapsenlapsia jne. ja kuinka monen lapsen esiäiti minusta saattaa tulla tai sitten ei. Kauhea ajatus, että omat lapset ja mahdolliset lapsenlapset tulevat kuolemaan jonain päivänä. Niin se vaan menee. Lähtöjärjestystä ei tiedä etukäteen.

Minulla myös on järjetön kuolemanpelko... mietin, että mitä meille sitten tapahtuu? Pyöritäänkö me roskana jossain iänkaikkisessa imussa... niin, iänkaiken? :( Mulla ei ole paniikkihäiriötä, mutta kuolemaa en kestä ajatella yhtään.

kuoleman pelko on ihan normaalia ikääntyessä, vaikkei kaikki sitä koekkaan. se on ehkä myös tuon asian kohtaamista ja kypsymistä siihen totuuteen elämän väliaikaisuudesta. minusta on oikein hyvä puhua pelostaan ja keskustella kuolemasta muutenkin jos se askarruttaa. vaikka me kuolemme, elämä jatkuu ympärillämme, kyllä läheisemme siitä selviävät, vaikka tietysti surevat ja kaipaavat meitä. eikä tarvitse syyllistää itseään siitä että joskus kuolee, niin se vain on, etkä voi sille mitään. kuitenkin on hyvä ymmärtää että jos kuolemanpelko alkaa hallitsemaan elämääsi ja nakertamaan hyvinvointiasi, voi olla paikallaa käydä puhumassa asiasta asiantuntian kanssa. 

Kuuluu myös masennukseen ja äärimmäiseen ahdistukseen tuollaiset ajatukset.

Niin kuolemanpelko on yhtä tosi kuin itse kuolema. Emme voi hallita sitä ja se pelottaa. Itse olen taipuvainen ajattelemaan järjellä ja tieteellä. Olen rukoillut jumalaa ja en ole vastauksia saanut. Kaiken lisäksi rukoilu tuntui hassulta. Vähän kuin näkymätön mielikuvitusystävä. Tämä kuolemanpelko on jatkumo sille että pohdin jokin aika sitten avaruutta. Miten kaikki on voinut vaan ilmestyä? Vai onko joku korkeampi voima. Ja jos on niin eikö silläkin ole luoja? Mitä tyhjyys on? Miksi kaiken pitää kuolla? Jne.. Elämän suuria kysymyksiä mihin kellään ei ole vastausta. Mutta eniten pelkään juuri omaa ja läheisten kuolemaa.

Miksi sanot, ettei usko ole auttanut mitään? Eli etkö usko Jumalaan ja Jeesukseen, vai eikö ajatus taivaaseen pääsystä auta? Itse olen kärsinyt paniikkihäiriöstä ja minun pahimpiin oireisiin auttoi, kun kävin kirkossa "parantajalla" ja puhuin siitä jonkin diagonin kanssa. Pystyin sen jälkeen opiskelemaan normaalisti. Kuolemanpelko kuitenkin pysyi mielessä ja ahdisti ajatuskin kaiken kesken jäämisestä. Sitten sain vahvan merkin Jumalan olemassaolosta ja nyt en enää pelkää kuolemaa samalla tavalla, sillä tiedän että näen rakkaat läheiseni ja lemmikkini kuoleman jälkeenkin. Toki oman lapsen takia pelottaa, että hän jää ilman äitiä, mutta ahdistus on kuitenkin poissa. Toivottavasti saat apua pelkoihisi ja uskallat pyytää apua myös ylhäältä, huolimatta siitä miten ulkopuoliset siihen reagoivat. 

[quote author="Vierailija" time="16.04.2013 klo 13:05"]

Miksi sanot, ettei usko ole auttanut mitään? Eli etkö usko Jumalaan ja Jeesukseen, vai eikö ajatus taivaaseen pääsystä auta? Itse olen kärsinyt paniikkihäiriöstä ja minun pahimpiin oireisiin auttoi, kun kävin kirkossa "parantajalla" ja puhuin siitä jonkin diagonin kanssa. Pystyin sen jälkeen opiskelemaan normaalisti. Kuolemanpelko kuitenkin pysyi mielessä ja ahdisti ajatuskin kaiken kesken jäämisestä. Sitten sain vahvan merkin Jumalan olemassaolosta ja nyt en enää pelkää kuolemaa samalla tavalla, sillä tiedän että näen rakkaat läheiseni ja lemmikkini kuoleman jälkeenkin. Toki oman lapsen takia pelottaa, että hän jää ilman äitiä, mutta ahdistus on kuitenkin poissa. Toivottavasti saat apua pelkoihisi ja uskallat pyytää apua myös ylhäältä, huolimatta siitä miten ulkopuoliset siihen reagoivat. 

[/quote]

On hyvä että saat apua uskosta, se ei kuitenkaan tarkoita, että se mihin uskot on totta, kuitenkin sinun kannattaa uskoa vakaasti, koska se auttaa sinua.

Itselläni oli ensimmäisen lapsen jälkeen ahdistusta ja paniikkihäiriöitä, sitä jatkui todella pahana 7vuotta, sitten erosin lasteni isästä. Myöhemmin löysin uuden kumppanin jonka kanssa meillä myös on kaksi lasta. Ahdistus ja kuoleman jatkuva mietiskely ovat olleet poissa jo monta vuotta. Jälkikäteen kun olen asiaa pohdiskellut, niin suurin syy siihen kaikkeen oli silloinen parisuhteeni. Olen muutenkin aina ollut aika herkkä, tunnollinen vahvasti tunteva ihminen ja lapsen saanti mullisti maailmani ihan täysin, niin suuri vastuu pienestä ihmisestä ja täysin vastuuseen kykenemätön puoliso isänä. Ja tähän väliin taas sanottakoon, että mies todella halusi lapsen ja oli erittäin mukana raskausaikana, mutta lapsen synnyttyä ihan kykenemätön isäksi.

Siinä tilanteessa se henkisesti ja fyysisesti yksin jääminen teki jotenkin itseni niin tärkeäksi, että pelkäsin jatkuvasti, sitä, että kuolen tai minulle tapahtuu jotakin ja mitäs sitten lapselle tapahtuu. Toisaalta myös rakkaus lapseen oli niin suurta, että pelkkä ajatus siitä, että en näkisi lapseni kasvavan oli ihan musertava.

Nyt minulla on aivan ihana mies ja hyvä isä kaikille lapsilleni ja se on omalta osaltaan auttanut kaikkiin pelkoihini, koska tiedän ,että jos minulle jotakin tapahtuisi, niin lapseni oli täydellisen hyvässä hoidossa. Kerran jopa olen kongreettisesti ollut lähellä sitä tilannetta, että saatan sairastaa vakavaa sairautta. Ja tottahan silloin tuloksia odottaessa oli raastava ajatus jos en lapsiani enää näkisi, rakastan heitä niin äärettömästi. Silti sisällä oli erilainen rauha, kun tiedän heillä kaiken olevan hyvin, vaikka minua ei olisikaan.

Mun ahdistus oli kyllä sitä luokkaa, että jos se jostain syystä uusiutuisi, harkitsisin kyllä vakavasti jotain lääkitystä.

[quote author="Vierailija" time="16.04.2013 klo 13:31"]

[quote author="Vierailija" time="16.04.2013 klo 13:05"]

Miksi sanot, ettei usko ole auttanut mitään? Eli etkö usko Jumalaan ja Jeesukseen, vai eikö ajatus taivaaseen pääsystä auta? Itse olen kärsinyt paniikkihäiriöstä ja minun pahimpiin oireisiin auttoi, kun kävin kirkossa "parantajalla" ja puhuin siitä jonkin diagonin kanssa. Pystyin sen jälkeen opiskelemaan normaalisti. Kuolemanpelko kuitenkin pysyi mielessä ja ahdisti ajatuskin kaiken kesken jäämisestä. Sitten sain vahvan merkin Jumalan olemassaolosta ja nyt en enää pelkää kuolemaa samalla tavalla, sillä tiedän että näen rakkaat läheiseni ja lemmikkini kuoleman jälkeenkin. Toki oman lapsen takia pelottaa, että hän jää ilman äitiä, mutta ahdistus on kuitenkin poissa. Toivottavasti saat apua pelkoihisi ja uskallat pyytää apua myös ylhäältä, huolimatta siitä miten ulkopuoliset siihen reagoivat. 

[/quote]

On hyvä että saat apua uskosta, se ei kuitenkaan tarkoita, että se mihin uskot on totta, kuitenkin sinun kannattaa uskoa vakaasti, koska se auttaa sinua.

[/quote]

niin, olen uskossani sen verran vakaalla pohjalla, etten tarvitse muiden vakuutteluja Jumalan  olemassa olosta tai olemattomuudesta :) Kukin uskokoot mihin tahtoo, yritän vain auttaa. T. Once was blind. 

[quote author="Vierailija" time="16.04.2013 klo 11:17"]

Eikä mitään syytä ole siihen tällä hetkellä. Ajatus vaan kaiken loppumisesta ahdistaa ja se tyhjyys. Kärsin myös paniikkihäiriöstä. Minulla on vielä 2 lastakin ja pelottaa etten näe joskus enää heitä. Usko ei ole tuonut tilanteeseen mitään helpotusta.

[/quote]

Minulla samanlaisia tunteita.

Minulla on yksi lapsi, 2,5 v, ja mietin usein jos kuolen kuinka lapseni pärjää ja kasvaa ilman äitiä. Melkkein päivittäin kun ajan autoa niin pelkään että tapahtuu kolari ja kuolen... :(

Mietin myös läheisteni menettämistä, kuinka siitä selviää. Kuvittelen itseni lukemassa arkun äärellä muistokirjoitusta ja siitä ei tule yhtään mitään kun itkeä vollotan.. Apua, nämä ovat ihan kauheita ajatuksia!

Minullakin nämä ajatukset ja tunteet ovat tulleet vasta lapsen saannin jälkeen. En ole kenelläkkään näistä puhunut, koska jos sasnoisin asian ääneen, kävisin itkemään!

En tiedä onko tämä minulla paniikkihäiriötä, masennusta vai mitä? Olen ajatellut että tarkkailen tilannetta ja menen keskustelemaan lääkärille jos koen että pahentuu tai kovin pitkittyy.

[quote author="Vierailija" time="16.04.2013 klo 14:30"]

[quote author="Vierailija" time="16.04.2013 klo 13:31"]

[quote author="Vierailija" time="16.04.2013 klo 13:05"]

Miksi sanot, ettei usko ole auttanut mitään? Eli etkö usko Jumalaan ja Jeesukseen, vai eikö ajatus taivaaseen pääsystä auta? Itse olen kärsinyt paniikkihäiriöstä ja minun pahimpiin oireisiin auttoi, kun kävin kirkossa "parantajalla" ja puhuin siitä jonkin diagonin kanssa. Pystyin sen jälkeen opiskelemaan normaalisti. Kuolemanpelko kuitenkin pysyi mielessä ja ahdisti ajatuskin kaiken kesken jäämisestä. Sitten sain vahvan merkin Jumalan olemassaolosta ja nyt en enää pelkää kuolemaa samalla tavalla, sillä tiedän että näen rakkaat läheiseni ja lemmikkini kuoleman jälkeenkin. Toki oman lapsen takia pelottaa, että hän jää ilman äitiä, mutta ahdistus on kuitenkin poissa. Toivottavasti saat apua pelkoihisi ja uskallat pyytää apua myös ylhäältä, huolimatta siitä miten ulkopuoliset siihen reagoivat. 

[/quote]

On hyvä että saat apua uskosta, se ei kuitenkaan tarkoita, että se mihin uskot on totta, kuitenkin sinun kannattaa uskoa vakaasti, koska se auttaa sinua.

[/quote]

niin, olen uskossani sen verran vakaalla pohjalla, etten tarvitse muiden vakuutteluja Jumalan  olemassa olosta tai olemattomuudesta :) Kukin uskokoot mihin tahtoo, yritän vain auttaa. T. Once was blind. 

 [/quote]

:) Juu, onhan se hyvä uskoa johonkin olentoon tai asiaan jos sillä peittää realiteetit ja saa jonkinlaista hyvää mieltä.

T. You are still blind

Jumala ei aina vastaa toivomallamme tavalla. Eikä se, että olen uskossa, tarkoita sitä etteikö itselläni olisi ongelmia ja pelkoja. 

monesti ihminen syyttää Jumalaa, jos jotain ikävää tapahtuu, mutta täytyy muistaa, että on myös se toinen osapuoli, joka tekee kaikkensa, ettei Jumalaan uskota. Kun itse olin ateisti ja mm. pelasin spiritismiä huvikseni, sain ns. olla rauhassa, enkä pelännyt yhtään mitään. Olin siis jo valmiiksi väärällä puolella, eikä minua tarvinnut "ahdistella". Pelot alkoivat uskon myötä.

ja mitä tieteen ja uskonnon väliseen kiistaan tulee, en näe itse niiden välillä ristiriitaa. Esim. kuka voi väittää, etteikö evoluutio voisi olla Jumalan aikaansaamaa? 

Taivaassa entinen ei tule mieleen samalla lailla kuin maanpäällä. Tunnistat kyllä rakkaimpasi, tai ainakin he tunnistavat sinut. Suosittelen, että luet kirjan taivas on totta, joka kertoo taivaasta lapsen kokemana. Toivon kaikkea hyvää sinulle ja ennenkaikkea, että saisit sisäisen rauhan. 

Jos kuolemanpelkoa on usein ja vaikuttaa elämiseesi niin et viivyttele enää juttelemaan menemistä.

Minä en tajua miksi elämää pitää pelätä, jokkut sitten pelkää sitä kuolemaa ja jää hyvä elämäkin elämättä! Itseltä lapsi kuoli 10 vuotta sitten niin on tuota elämänhalua ja kunnioitusta. Jokainen päivä on lahja ja se kuuluu täyttää ihan arkisilla asioilla. Ehkä ei ole mitään syytä pelollesi mutta kuolema kun voi tulla ennemminkin kuin myöhemmin.

Mikä tälläisen pelon on laukaissut? Oletko ajatellut että takana voisi olla jotain muuta? Kuten tyytymättömyys elämääsi?

Minusta sitä kuolemaa on turha pelätä. Elämä on kuitenkin tässä ja minusta sinä saatat pelätäkin tulevaa. Ehkä siihen riittää ihan se että olen nykytilanteessasi on jotain vikaa ja käyt vähän ylikierroksilla. Puhut ehkä ihan väärästä asiasta? Jos kuolema tulisi niin sille ei mitään voi mutta ehkä voisit muuttaa elämääsi?

Miksi kaikkea täytyy pystyä hallitsemaan? Ei voikaan.

Ajattelet liikaa. Mitä sitten matksutetaanko taivaassa vai ei. Mitä sinä tälläsiä pohdit?

Elä hyvä ihminen! Mene terapiaan ja elä! Ei tälläisiin kukaan voi vastata. Ja miksi pitäisikään?

[quote author="Vierailija" time="16.04.2013 klo 14:30"]

[quote author="Vierailija" time="16.04.2013 klo 13:31"]

[quote author="Vierailija" time="16.04.2013 klo 13:05"]

Miksi sanot, ettei usko ole auttanut mitään? Eli etkö usko Jumalaan ja Jeesukseen, vai eikö ajatus taivaaseen pääsystä auta? Itse olen kärsinyt paniikkihäiriöstä ja minun pahimpiin oireisiin auttoi, kun kävin kirkossa "parantajalla" ja puhuin siitä jonkin diagonin kanssa. Pystyin sen jälkeen opiskelemaan normaalisti. Kuolemanpelko kuitenkin pysyi mielessä ja ahdisti ajatuskin kaiken kesken jäämisestä. Sitten sain vahvan merkin Jumalan olemassaolosta ja nyt en enää pelkää kuolemaa samalla tavalla, sillä tiedän että näen rakkaat läheiseni ja lemmikkini kuoleman jälkeenkin. Toki oman lapsen takia pelottaa, että hän jää ilman äitiä, mutta ahdistus on kuitenkin poissa. Toivottavasti saat apua pelkoihisi ja uskallat pyytää apua myös ylhäältä, huolimatta siitä miten ulkopuoliset siihen reagoivat. 

[/quote]

On hyvä että saat apua uskosta, se ei kuitenkaan tarkoita, että se mihin uskot on totta, kuitenkin sinun kannattaa uskoa vakaasti, koska se auttaa sinua.

[/quote]

niin, olen uskossani sen verran vakaalla pohjalla, etten tarvitse muiden vakuutteluja Jumalan  olemassa olosta tai olemattomuudesta :) Kukin uskokoot mihin tahtoo, yritän vain auttaa. T. Once was blind. 

[/quote]

and now you are deaf-mute

Mulla on nssa hirveä kuolemanpelko. Elämästä on kadonnut vilpitön ilo, koska mietin asiaa päivittäin. Pelkään vanhempieni kuolemaa ja muista peloista en pysty edes puhumaan. En halua käydä töissä koska kaikki aika on niin arvokasta. Tiedän että tämä pahenee vuosi vuodelta.

Paniikkihäiriöön ja ahdistukseen on apua saatavilla, miksi kärsiä, kun tehokkaita hoitomenetelmiä on keksitty? Yksittäisiin ahdistuskohtauksiin voi lääkäri määrätä esim. diapameja ja bentsoja. Paniikkihäiriön hoidossa neuroleptit on todettu tehokkaiksi ja sivuvaikutuksiltaan vähäisiksi. Kuolema tulee kaikille aikanaan. Se aika, mikä täällä tallustellaan, kannattaa käyttää muita asioita ajatellen. :)

Sama ongelma kuin edellisellä. En saa enää mitään tehtyä kun ajattelen, että kuolema kohtaa korjaa kuitenkin, turha enää ryhtyä mihinkään. Joten aika menee sitten oleskellessa ja pelätessä. Tekisi mieli itse päättää päivänsä ettei tarvitsi miettiä milloin se sitten tulee kohdalle. Sairastaha tää on ja olen ajatellut että keskimäärin älykkäämmät, ajattelevammat ja herkemmät ihmiset tällaisesta yleensä kärsivät, ne vähemmän funtsivat tyypit vaan paahtavat uraputkessa, hankkine omaisuutta ja kasvattaen lapsiaan ja perintöään.