Menin naimisiin 25-vuotiaana, nyt vuosi myöhemmin tajusin etten rakasta tuota miestä yhtään. En tiedä mitä tekisin.

Menitkö vahingossa naimisiin ätmin kanssa?

Lumosiko joku sinut?

Ja nyt lumous särkyi

Anna aikaa kirjoitti:

Kannattaa ottaa aikalisä, ennen kuin tekee eropäätöstä! Se, että ei tunne enää jotain, ei tarkoita sitä, etteikö toista rakastaisi. Käy ihmeessä ammatti-ihmisen pakeilla, opit paljon itsestäsi - tai jos teillä on haasteita, parisuhdeneuvojalla. Ihmiset eroaa nykyään liian helposti.

Olen samaa mieltä! Jos ahdistaa, selvitä ahdistuksen tarkat syyt! Minä kävin eka yksin parisuhdeneuvojalla ja sitten myöhemmin puolison kanssa yhdessä. Mua ahdisti, puolisoo ei! Auttoi, nyt tiedetään miksi ja missä mättää, sekä mitä niille voi tehä! Voin suositelal häntä kun mun mielestä hän pitää myös etänä (en tiedä mis  asut?):

www.valostamo.fi aivan ihana ja osaava ammatti-ihminen!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yllätys, että nuorena solmitut liitot ei kestä?

Ei 25-vuotias ole nuori.

Aloittajan kannattaa nyt rauhassa miettiä kaikkia muitakin elämänsä asioita, eikä heti hötkyillä.  Hanki esim. keskusteluapua.

Häihin oli varmasti ladattu liikaa odotuksia tai ainakin nyt pitää kehitellä niitä uusia unelmia.

Iloitse myös siitä, että joku on halunnut sitoutoua sinuun loppuuelämäkseen, sillä kaikki eivät löydä kumppania ikinä.

25 on todellakin nuori, ja kun kyseessä ensimmäinen oikea parisuhde, niin myös kokematon. Ja ei, teinijuttuja ei lasketa. Parisuhdetaitoja ei opi kuin kokemuksesta, yrittämällä ja erehtymällä. Jo se että häät ovat olleet suhteen suurin haave ja tavoite, todistaa tämän. Nykyaikana ensimmäisellä parisuhteella ei oikein ole edellytyksiä kestää, kun ei taloudellisista syistä kenenkään ole pakko toimimattomaan suhteeseen jäädä. Toki jotkut näinkin valitsevat tehdä, ap:lle ja muillekin toivotan silti rohkeutta lähteä jos siltä tuntuu! Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi onnettomana olemiseen, ja katkerana sitten kun liian myöhään tajuaa että olisi pitänyt ymmärtää lopettaa vuosia aikaisemmin.

Vierailija kirjoitti:

Kenellekkään muulle kumppanin löytäminen ei ole helpompaa, kuin parikymppisille naisille. Ap , nyt on tilaisuutesi löytää jotain parempaa. Älä aikaile.

25-vuotias nainen voi poimia tinderissä kermat päältä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yllätys, että nuorena solmitut liitot ei kestä?

Ei 25-vuotias ole nuori.

Aloittajan kannattaa nyt rauhassa miettiä kaikkia muitakin elämänsä asioita, eikä heti hötkyillä.  Hanki esim. keskusteluapua.

Häihin oli varmasti ladattu liikaa odotuksia tai ainakin nyt pitää kehitellä niitä uusia unelmia.

Iloitse myös siitä, että joku on halunnut sitoutoua sinuun loppuuelämäkseen, sillä kaikki eivät löydä kumppania ikinä.

25 on todellakin nuori, ja kun kyseessä ensimmäinen oikea parisuhde, niin myös kokematon. Ja ei, teinijuttuja ei lasketa. Parisuhdetaitoja ei opi kuin kokemuksesta, yrittämällä ja erehtymällä. Jo se että häät ovat olleet suhteen suurin haave ja tavoite, todistaa tämän. Nykyaikana ensimmäisellä parisuhteella ei oikein ole edellytyksiä kestää, kun ei taloudellisista syistä kenenkään ole pakko toimimattomaan suhteeseen jäädä. Toki jotkut näinkin valitsevat tehdä, ap:lle ja muillekin toivotan silti rohkeutta lähteä jos siltä tuntuu! Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi onnettomana olemiseen, ja katkerana sitten kun liian myöhään tajuaa että olisi pitänyt ymmärtää lopettaa vuosia aikaisemmin.

Vieläkö 25 vuotias ehtii löytää uuden parisuhteen?

Onko sinulla hajuakaan mitä miehesi miettii? Rakastaako hän, vai onko vaan tottunut siinuun? Puhu hänelle, että sinulla on tuollaiset fiilikset. Älä missään nimessä tuhlaa elämääsi huonoon oloon! Voitko ottaa esim noin kk "aikalisän", saisitte tahoillanne miettiä mitä halautte tulevaisuudelta.

Itse erosin nuorena, noin kahden vuoden avioliiton jälkeen ja onneksi uskalsin sen tehdä, enkä jäänyt huonoon liittoon. Äitini häpesi, minä en.

Justtiina kirjoitti:

Onko sinulla hajuakaan mitä miehesi miettii? Rakastaako hän, vai onko vaan tottunut siinuun? Puhu hänelle, että sinulla on tuollaiset fiilikset. Älä missään nimessä tuhlaa elämääsi huonoon oloon! Voitko ottaa esim noin kk "aikalisän", saisitte tahoillanne miettiä mitä halautte tulevaisuudelta.

Itse erosin nuorena, noin kahden vuoden avioliiton jälkeen ja onneksi uskalsin sen tehdä, enkä jäänyt huonoon liittoon. Äitini häpesi, minä en.

Miten nuorena? Vieläkö nuorempana kuin ap?

Vierailija kirjoitti:

Liittoa siunatessaan vastataan kysymykseen, tahdotko rakastaa.

Rakastaminen on tahdon asia. Ihastuminen on tunne.

Myötä- ja vastoinkäymisissä, heti ensimmäisestä vastamäestä ei anneta periksi.

Miksi ap:ta arvostellaan, ettei olisi rakastanut miestään? Hehän ovat olleet 7 vuotta yhdessä, ja vasta vuosi sitten on alkanut tuntua ettei rakkautta enää ole. Kyllä rakkauskin on katoavaista, ei se siis tarkoita että jos ei nyt rakasta niin ei olisi koskaan rakastanut.

Ap:ta neuvoisin ottamaan aikalisän. Jos nyt on mennyt vuosi vailla rakkauden tunnetta niin aloita terapia kumppanisi kanssa ja katso mitä seuraavat kuukaudet tuo tullessaan. Jossei tilanne siis ole aivan sietämätön, mutta silloinhan tiedät jo mitä tehdä. Rakkauden tunne voi alkaa palautua tai sitten ei. Jos ei palaudu ja jos koet että tämä ei ole sinua varten, niin sitten lähdet. En usko että saat juurikaan paheksuntaa osaksesi, kun teillä ei edes ole lapsia. Eivät ihmiset jaksa oikeasti vaivata päätään toisten asioilla sen pidempään ja eroaminen on nykyään niin yleistä. Mutta itse en silti tekisi hätiköityä ratkaisua, jos vaikka kyse on vaan siitä kuuluisasta 7 vuoden kriisistä.

Kannattaa erota, eikä pitkittää. Älä tuhlaa kukkeita vuosiasi huonoon liittoon.

Onko miehen ura saavuttanut lakipisteensä? Toisin sanoen miehen tarjoama elintaso ei ole enää nousussa?

Vierailija kirjoitti:

Yllätys, että nuorena solmitut liitot ei kestä?

No äläpä yleistä. Tiedän vaikka kuinka paljon onnistuneita liittoja jotka alkaneet jo teini-iässä. Jos aloittajalla näin ei ole, älä yleistä

Tunnen useitakin esimerkkejä, joissa nainen on 23-25-vuotiaana todennut ansaitsevansa parempaa. Sitten mies jätetään ja lähdetään etsimään sitä parempaa.

Sitten täytetään 40 vuotta, ja ollaan edelleen sinkkuja tai on kahden lapsen yksinhuoltaja, ja molemmilla lapsilla on eri isät. Ja sitten saatetaan julistaa somea myöten, että minä olenkin itse asiassa polyamoristi: tuollainen monogamia ei vain minulle sovi.

Kun sitten myöhemmin aikuiseksi kasvanut lapsi kysy äidiltään noin 30-vuotiaana, mikä siinä nuoruuden liitossa ja miehessä nyt oli lopulta vikana, kuuluu vastaus seuraavasti: "Ei yhtään mitään. Olin nuori ja tyhmä."

Vierailija kirjoitti:

Justtiina kirjoitti:

Onko sinulla hajuakaan mitä miehesi miettii? Rakastaako hän, vai onko vaan tottunut siinuun? Puhu hänelle, että sinulla on tuollaiset fiilikset. Älä missään nimessä tuhlaa elämääsi huonoon oloon! Voitko ottaa esim noin kk "aikalisän", saisitte tahoillanne miettiä mitä halautte tulevaisuudelta.

Itse erosin nuorena, noin kahden vuoden avioliiton jälkeen ja onneksi uskalsin sen tehdä, enkä jäänyt huonoon liittoon. Äitini häpesi, minä en.

Miten nuorena? Vieläkö nuorempana kuin ap?

22-vuotiaana. Minut painostettiin/pakotettiin naimisiin, kun lapsi oli tulossa.

Vierailija kirjoitti:

Tämän takia en aio koskaan mennä naimisiin. Ihminen jaksaa katsella aikansa kutakin kumppania ja sitten tekee jo mieli vaihtaa. En edes sano tätä pahalla. Näin se vain menee, eikä ihmistä ole tarkoitettu olemaan koko loppuelämää yhden kumppanin kanssa.

Paitsi ne harvat, joille se on optimi ja jonkin velvoitteen täyttymys . 

Pitkässä parisuhteessa on erilaisia vaiheita. Välillä etäännytään ja toinen ärsyttää ihan kunnolla. Sitten taas lähennytään ja tunteita löytyy uudelleen. Tunteiden mukaan tuuliviirinä ei kannata mennä ja tehdä ratkaisuja. Pitkä parisuhde vaatii sitoutumista ja tahtoa, vaikeiden aikojen yli menemistä. Pitkä parisuhde on lopulta iso aarre, suuri tuki ja turva.

Toki jos haluaa kokea alkuhuuman uudelleen uuden ihmisen kanssa, niin sitten antaa mennä vaan. Kyllä sekin taas laimenee ja sitten uutta putkeen vaan.

Elää voi niin monella tavalla, pitää vaan tehdä valintoja.

Kannattaa mennä selvittämään ajatuksia ammattilaisen kanssa. Niihin sotkeutuu vaan yksin pohtiessa.

Parisuhteessa noin yleisestikin saattaa tulla kriisin hetkiä. 3, 5 ja 7 vuotta on hyvin yleisiä. Nyt vain kriisin voima kasvoi, kun avioliiton myötä suhde on virallinen. Kannattaa siis todella pohtia että missä mennään. Mikä ahdistuksen aiheuttaa tai mikä on huonosti.

Loppujen lopuksi kaikissa parisuhteissa on ne hyvät ja huonot puolet. Ei ole täydellistä kumppania ja jos on, se ei voi olla aito. Tässä pitää vain nyt miettiä että mikä mättää. Kun sen ongelman on saanut selvitettyä, pitää miettiä että voiko sille mitään tai voiko sen hyväksyä. Jos sille ei vaan voi mitään, sitten pitää erota ja toivoa että seuraavassa suhteessa ei ole sitä ongelmaa. Tai jotain muuta vastaavaa, jota ei voi korjata tai hyväksyä. Voit löytää vielä miehesi uudelleen, älä luovuta vielä! Mieti miksi ryhdyit parisuhteeseen, mitä saat siitä yms yms. Ehkä se tunne löytyisi sieltä uudelleen.

Tässä vähän omaa kokemusta nuorena häitä tanssineena:

Meille pappi puhui tapaamisessa ennen vihkimistä siitä, kuinka rakastaminen on tahdosta kiinni. Sitä, kuinka tiedetään ja ymmärretään ne toisen hyvät ja huonot puolet ja ne hyväksytään ja ollaan valmiita niistä huolimatta rakastaa. Ei meillä joka päivä kipunoi, välillä on myös ärsyttänyt toisen naama. Mutta edelleen rakastetaan toisiamme vahvasti, eikä vaihdettaisi kehenkään muuhun.

15 vuotta parisuhdetta ja siitä 11 vuotta naimisissa, häät tanssittiin 23-vuotiaina

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Et ole koskaan rakastanutkaan miestäsi. Tärkeintä sinullekin oli että sait leikkiä prinsessaa helvetin kalliilla. 

Rakastin

kultapieni, läheisriippuvuus ei ole rakkautta

Ja sinä kultapieni, olet varmaan ihan oikea ihminen sanomaan, että mikä on rakkautta ja mikä läheisriippuvuutta??

Kannattaa erota mieluummin ennen lapsia kuin lapsien jälkeen.