Aina, jos joku täällä valittaa lapsensa oppimisongelmista tai vammaisuudesta, joku sanoo että "kyllä hän varmasti sijoittuu hyvin työelämään" tms.

Mun lapsella on autismi ja kehitysvamma. On kuitenkin yllättynyt kaikki ja kehittynyt kovaa tahtia. Ei kukaan voi sanoa, ettei hän tekisi töitä tulevaisuudessa. Varmaa mikään ei tietysti ole, mutta parempi ajatella positiivisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi olisi vastuuttomampaa lohduttaa ja kannustaa ja rohkaista kuin lytistää, mollata ja tuomita mahdottomaksi?

Ette te voi sitäkään tietää, että jostakusta EI koskaan tule onnellista yhteiskunnan jäsentä, ei sijoitu työelämään mitenkään tai elä tyytyväisenä. Kun ei ne lääkäritkään tiedä.

Sen sijaan tiedetään varmasti, rttä kannustusta ja ymmärrystä saaneet oppimisvaikeuksisrt ja vammaiset löytävät oman lokeronsa, työelämämahdollisuutensa tai ainakin onnellisen tuetun elämänsä todennäköisemmin kuin ne, joita on haukuttu ja latistettu ja toddettu, ettei teistä mitään tule, olette hyldyttömiä taakkoja vaan.

Eli kaiken tiedon varasssa näiden aapeen ”totuuksien” sylkeminen suustaan on nimenomaan on sitä vastuutonta kommentointia.

Näin. En ymmärrä, miksi olisi jotenkin "vastuullisempaa" lytätä täysin tuntemattoman lapsen kohtalo kuin ottaa esiin se vaihtoehto, että oppimisvaikeuksista tai vammastaan huolimatta hänellä voi silti olla kaikki mahdollisuudet tasapainoiseen ja mielekkääseen elämään. Ei täällä kukaan ole "kannustanut" erityislapsen vanhempia mitenkään yliampuvalla tavalla, malliin "kyllä siitä teidän Nuppu-Joosefista vielä lentäjä tai kirurgi tulee, vaikka onkin puoliksi sokea ja älykkyysosamääränsä on 70". Toki tämä asenne on hyvin tyypillistä suomalaisille: omia ennakkoluuloja ja asenteita esitetään "totuuksina" ja kaikki poikkeavat ovat automaattisesti reppanoita, joista ei koskaan tule mitään eivätkä voi koskaan olla onnellisia.

Kyllä on kannustettu.

Jos koku kertoo laaja-alaisista oppimisvaikeuksista lapsella, joku siihen heti

höpöttää "Einsteinkin oli huono koulussa"(mikä ei pidä paikkaansa).

up

Ei epärealistisesta kannustuksesta mitään hyötyä ole, voi olla haittaakin, jos jo ajoissa ei suunnitella asioita realiteettien mukaan. Ei lyttääminenkään tietysti hyväksi ole, mutta usein tuntuu, että katteeton kannustaminen johtuu vain siitä, että ikäviä asioita on ikävä ajatella ja toisaalta halutaan pestä kädet koko hommasta.

Näin äitinä, jonka lasta tällaiset asiat koskevat, tuo epärealistinen kannustaminen tuntuu joskus lyttäämistäkin pahemmalta erityisesti, jos se tulee viralliselta suunnalta. Minun lapseni on näitä väliinputoajia, ei kehitysvammainen, mutta toimintakyky kuitenkin selvästi rajoittunut. Asiaa vielä hankaloittaa, että hän alkujaan oli kognitiivisilta kyvyiltään normaali tai jopa yli ikätasoisensa ja taantumista tapahtuu edelleen. Koulun ja muiden palveluiden suhteen on välillä todella hankalaa. Meillä onneksi todella hyvä hoitava neurologi ja muutenkin lasten neurologianpolilta ollaan saatu hyvin apua. Lapsellamme on epilepsia, jota ei ole saatu kunnolla kuriin ja joka siis etenevästi vaurioittaa aivoja, mutta nyt teini-ikäisenäkään ei vielä ole kehitysvammatasolla.

Lapsellamme tulee aikuisenakin olemaan paljon rajoitteita, mutta todennäköisesti ei niin paljon, että pääsisi turvattuun kehva-putkeen, ja ei sekään niin turvattu lievemmin kehitysvammaisille ole, mitä nyt ihmisten tarinoita on kuunnellut. Menestystarinoita on tietysti kivempi kuunnella kuin tarinoita erityistarpeisista aikuisista, joita käytetään hyväksi, joiden elämänhallinta ei riitä ja joiden puolesta vanhemmat joutuvat aina pelkäämään. Mutta pahalta tuntuu, kun se menestystarina on se ainoa "sallittu" tarina ja muiden pitää hävetä hiljaa, kun heidän lapsensa elämä ei mene, kuten näissä kehva-menestystarinoissa ja onnellisen itsenäisen aikuisuuden sijasta saa heräillä puheluihin sairaalasta, kun taas on käynyt jotain ja olla jatkuvasti tarjoamassa uusia alkuja, kun juopporemmi on taas vallannut asunnon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on vammainen lapsi. Aika kauheaa, jos pitäisi ap:n ehdottamaan tapaan latistaa lapsi. Työelämään pääseminen on varmasti vaikeaa, mutta eihän sinne pääse, jos ei edes yritä.

Latistaa? Ei. Täytyy olla realistinen ja sanoa, että aika näyttää.

Aika näyttää todellakin, mutta latistamista on se, ettei anneta edes mahdollisuutta. Oma lapseni on käynyt peruskoulun erityiskoulussa. Opetuksen saaminen oli taistelua, sillä oppiaineita helpotettiin, vaikka siihen ei ollut tarvetta. Lapsi joutui opiskelemaan paljon yksin, koska ei saanut opetusta. Osaksi opetin myös itse, koska kaikkia aineita ei nähty tarpeelliseksi opettaa koulussa.

Tällä hetkellä lapsi opiskelee amk:ssa. On pärjännyt siellä hyvin ilman tukitoimia ja valmistunee normaalissa aikataulussa. Töiden saaminen on haasteellista, sillä vammansa vuoksi hänen on osoitettava olevansa parempi kuin muut hakijat. Mutta uskon, että hän löytää vielä paikkansa myös työelämässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on vammainen lapsi. Aika kauheaa, jos pitäisi ap:n ehdottamaan tapaan latistaa lapsi. Työelämään pääseminen on varmasti vaikeaa, mutta eihän sinne pääse, jos ei edes yritä.

Latistaa? Ei. Täytyy olla realistinen ja sanoa, että aika näyttää.

Aika näyttää todellakin, mutta latistamista on se, ettei anneta edes mahdollisuutta. Oma lapseni on käynyt peruskoulun erityiskoulussa. Opetuksen saaminen oli taistelua, sillä oppiaineita helpotettiin, vaikka siihen ei ollut tarvetta. Lapsi joutui opiskelemaan paljon yksin, koska ei saanut opetusta. Osaksi opetin myös itse, koska kaikkia aineita ei nähty tarpeelliseksi opettaa koulussa.

Tällä hetkellä lapsi opiskelee amk:ssa. On pärjännyt siellä hyvin ilman tukitoimia ja valmistunee normaalissa aikataulussa. Töiden saaminen on haasteellista, sillä vammansa vuoksi hänen on osoitettava olevansa parempi kuin muut hakijat. Mutta uskon, että hän löytää vielä paikkansa myös työelämässä.

Jatkan vielä, että kenties isoin ongelma laosellemme on ollut ulkopuolisten taholta tullut latistaminen. Alakoulun jälkeen lapsen itsetunto oli alamaissa ja hän selkeästi häpesi itseään. Onneksi hän pääsi peruskoulun lopulla toiseen erityiskouluun, jossa oli positiivinen ja kannustava suhtautuminen. Hän alkoi uskoa itseensä ja mahdollisuuksiinsa. Vanhempana odotukset tuntuivat epärealistisilta, mutta onneksi lapsi on itse ollut määrätietoinen ja on päässyt eteenpäin itse haluamallaan tiellä vaikeuksista huolimatta.

up

Ja hyvin suurella todennäköisyydellä heistä ei ole mihinkään oikeisiin töihin koskaan. Tulevaisuudessa on enemmän ja enemmän  kaikkea muuta kuin suorittavaa duunia.

ns työkkärin työleikeissä he voivat toki juosta loppuiän.

Vierailija kirjoitti:

Ja hyvin suurella todennäköisyydellä heistä ei ole mihinkään oikeisiin töihin koskaan. Tulevaisuudessa on enemmän ja enemmän  kaikkea muuta kuin suorittavaa duunia.

ns työkkärin työleikeissä he voivat toki juosta loppuiän.

Kuten ei työttömistä, joista ei ole mihinkään.

Oudoksi on mennyt suomalainen työelämä. Maassa olevat eivät kelpaa töihin, ei kantasuomalaiset eivätkä maahan tulleet. Kauhea työvoimapula, jota paikkaamaan pitää tuoda ulkomailta työvoimaa. Jos et ole täydellinen tai tyydy alle minimipalkan olevaan korvaukseen tai ala-arvoisiin olosuhteisiin, niin työ jää saamatta.

Onneksi on alettu ymmärtää, että kaikilla ihmisillä on arvoa myös ilman työtä. Sen toivottavasti oppii viimeistään sitten, kun oma työpaikka lähtee alta. Parempi olla positiivisesti suhtautuva työtön kuin vakavasti masentunut työtön tai työllinen.

Varsinkin heikkolahjaisuus tuntuu olevan ihmisille mahdotonta hyväksyä. Harva kieltää kehitysvammaisuuden olemassaolon, mutta heti, kun siirrytään puhumaan siitä seuraavasta tasosta, ihmiset alkavat horisemaan siitä, kuinka tuntevat professorin, jolla on lukihäiriö.

Onhan se nyt ihan selvää, että kapea-alaisista vaikeuksista huomatta osa pärjää vaikka kuinka hyvin, mutta ei sillä mitään tekoa ole laaja-alaisista ongelmista kärsivien suhteen. Vähän sama, kun joku miettisi alaraajahalvaantuneen esteettömyystarpeita ja siihen tullaan kohkaamaan, että älä ole niin negatiivinen, tunnen yhden ihmisen, jolla kerran murtui jalka ja nyt juoksee maratoneja. No ihan tosi?!?

Heikkolahjainen lapsi ei ole älykäs, eikä lahjakas "vaikka matematiikassa." Hän ei kirjoita ylioppilaaksi eikä hänestä tule lääkäriä tai professoria. Hän, toivon mukaan, läpäisee mukautetun toimitilahuoltajan tai logistikon tutkinnon erityisammattikoulussa ja jos oikein hyvin käy, hän kykenee palkkatyöhön ja löytää sellaista tai hyvän tuetun työn. Joka tapauksessa hän on aivan yhtä rakas ja arvokas kuin se lääkäriksikin lukeva lapsi vanhemmilleen. Ongelmana on se, että hänen tulevaisuudessaan on hirveästi enemmän vaaranpaikkoja kuin sen älykkään tai keskiverron lapsen tulevaisuudessa. Heikkolahjaisista aivan valtavan iso prosentti syrjäytyy ja tottakai vanhemmat haluaisivat sen estää.

Heistä ihan ok auto korjaajia voi tullakin.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on oppimisvaikeudet ja olen koko ikäni ollut työelämän ulkopuolella. Kohta olen 50v. Itsemurha käy usein mielessä.

No ainakin kirjallinen tuotoksesi on täysin ymmärrettävä ja johdonmukainen, parempi kuin monella muulla. Jos pystyt ymmärtämään annettuja ohjeita ja noudattamaan niitä, niin palkkaisin sinut vaikka heti.

OnlyFansin voi tehdä, oli sitten laaja-alaisia oppimisvaikeuksia tai ei. Todella helppoa rahaa.

Nykyään peruskoulussa ihan keskiverto-oppilaatkin (sellaiset seiskan ja kasin oppilaat) tippuvat kärryiltä ja heikoista tulee entistä heikompia.

Vierailija kirjoitti:

Varsinkin heikkolahjaisuus tuntuu olevan ihmisille mahdotonta hyväksyä. Harva kieltää kehitysvammaisuuden olemassaolon, mutta heti, kun siirrytään puhumaan siitä seuraavasta tasosta, ihmiset alkavat horisemaan siitä, kuinka tuntevat professorin, jolla on lukihäiriö.

Onhan se nyt ihan selvää, että kapea-alaisista vaikeuksista huomatta osa pärjää vaikka kuinka hyvin, mutta ei sillä mitään tekoa ole laaja-alaisista ongelmista kärsivien suhteen. Vähän sama, kun joku miettisi alaraajahalvaantuneen esteettömyystarpeita ja siihen tullaan kohkaamaan, että älä ole niin negatiivinen, tunnen yhden ihmisen, jolla kerran murtui jalka ja nyt juoksee maratoneja. No ihan tosi?!?

Heikkolahjainen lapsi ei ole älykäs, eikä lahjakas "vaikka matematiikassa." Hän ei kirjoita ylioppilaaksi eikä hänestä tule lääkäriä tai professoria. Hän, toivon mukaan, läpäisee mukautetun toimitilahuoltajan tai logistikon tutkinnon erityisammattikoulussa ja

Matala älykkyys on tabu, siitä ei puhuta edes psykologien ja lääkäreiden keskuudessa. Puhutaan kuinka henkilöllä on haasteita asioissa x ja y ja on heikkoa prosessointinopeutta. Ikävä asia kauniisti ilmaistuna. Jos lausunnossa on mainintaa laaja-alaisista oppimisvaikeuksista, niin se on sama kuin 80-luvulla käytetty heikkolahjaisuus-termi.

Opettajillekaan ei helposti aukea oppilaan pulmien todellinen syy, jolloin osaisi arvioida, voiko toiselta vaatia enemmän vai vähemmän. Asianomaisillekin tieto voi jäädä pimentoon ja voidaan sokeasti uskoa lapsen olevan "vain" lukihäiriöinen.

Pelkkiä huonoja oppijoita ei tule vielä luokitella heikkolahjaisiksi. Ne huonot oppijat ovat niitä vitosen ja kutosen oppilaita, jotka ovat muuten ihan hoksaavia, mukavia, pärjääviä ja hyviä ylläpitämään sosiaalisia suhteita. Reippaan vaikutelman ansiosta he saavat itselleen oppisopimuspaikan, elleivät ala liikaa vetelehtimään ja sekoita päihteitä elämäänsä.

Todelliset heikkolahjaiset ovat helposti höynäytettävissä ja sosiaalisten kuvioiden tajuaminenkin on heille liikaa. Heille on vaikeaa keksiä ammattia, jossa "mitään" ei vaadittaisi. Siivoustyötäkin tehdään nykyään kello kaulassa ja monet avustavat työt on korvattu automatisaatiolla. Heikkolahjaisuus on käytännössä vammaisuutta, vaikka teoriassa menee vielä normaaliälyisyyden jatkumoon. Silti heille arkiset asiatkin ovat vaikeita opeteltavaksi. Henkilön kannalta on paljon parempi, että saa kehitysvamma-diagnoosin, jolloin kuvioihin tulevat tukea asumiseen, työkyvyttömyyseläke tai jos jonkinlaista työkykyä on, tuen voi saada jopa tavalliselle työpaikalle.