Katkeruus lapsuudesta: antaako anteeksi vai ottaako asia puheeksi?

Tuota noin, kuka murrosikäinen muka avautuu vanhemmilleen pahasta olostaan? Oletko aivan varma että yhtään kysymystä ei esitetty ja vastasit siihen "Ei mua mikään vaivaa, jättäkää mut rauhaan" ja he jättivät. Aika moni vanhempi on täysin avuton teini-ikäisensä ongelmien edessä, heidän aikaanan ei tuollaisista asioista puhuttu joten ei niistä osata omankaan lapsen kanssa puhua. Hätä on varmasti ollut läsnä ja suuri huoli mutta sitä ei osattu pukea sanoiksi. Voit kiittää vanhempiasi siitä, että he hakivat sinulle apua (jos hakivat) ja keskustelu voi alkaa siitä. Muista kuitenkin että heillä on  tuosta ajasta luultavasti aivan eri muistikuvat kuin sinulla. Ole armollinen.

Olen itse koittanut ajatella äitini kautta asioita. Miten vaikeaa on olla ja koittaa vaan antaa asioiden mennä painollaan.

Minullakin on samoja muistoja ja olen terapiassa käynyt jossa lapsuuttakin puhuin sitten ja terapeuttini oli hyvin ymmärtävä ja keksi paljon äitini toiminnalle syitä ja se helpotti omaa mieltäni. Hänellä ei ole ollut itsellään tapoja toimia ja silloin kaiken avun hankkiminen oli noloa. Minulla oli lapsena S- vika joka oli hissuttelun aihe ja koin suurta riemua kun opin puhumaan enkä ollut enää erilainen..

Voit koittaa puhua äitisi kanssa mutta kannattaa sitten ymmärtää että hän on aina elänyt jollain tavalla ja niitä voi olla hankala muuttaa. Lapsieni kautta olen huomannut miten äitini reagoi voimakkaasti vaikka vaan siihen miten lapsia komennetaan meillä kun omassa lapsuudessa se oli puhdasta väkivaltaa. Ehkä takana on syyllisyyttä ja halua tehdä toisin? Äidillä kun ei ole ollut koskaan muuta tapaa niin hän on kääntänyt sen kaiken niin että ilmankin kuria voisi kasvaa ja meillä siis rangaistukset on normaaleja: pieni lapsi nurkkaan/huoneeseen. Isompana sitten aresti tms.

Mutta helpompaa voi ehkä vaan koittaa elää itse hyvää elämää ja antaa äidin olla. Ja rakentaa suhdetta vaikka se voikin olla vaikeaa. Itse näen että minun on ehkä helpompaa antaa äidin olla mitä on ja sanon että meillä on omat säännöt ja sinulla on ollut omat. Jokainen tekee virheensä, sitä äitikin opetti aikanaan ja niitä virheitä jokainen tekee myös vanhempana.

Toivon sinun ja lapsesi välille sitten lämmintä suhdetta jossa voitte puhua ja sallit myös lapsellesi ajatuksensa.. ;)

Ei kun he eivät nimen omaan kysyneet mitään kun he jälkeen päin kommentoivat tätä mykkyyttään sillä että luulivat alakuloisuuteni olevan normaalia, sellaista johon ei tarvitse puuttua. Eivätkä he hakeneet minulle apua vaan sain sitä vasta kun olin siinä pisteessä kun koin kuoleman olevan ainoa ratkaisu ja yritin siis tappaa itseni. Uskon että murrosikä on hirveän hankalaa aikaa myös vanhemmille enkä sitä voi kunnolla ymmärtää kun omat lapseni ovat vasta taaperoita, mutta silti en vaan usko että jättäisin heitä yksin murheineen vaikkeivät he niistä minulle avautuisikaan. Soittaisin siis vähintään kouluterkkarille jos en muuta keksisi.

-ap

3: Tuota olen juuri ajatellut että ehkä kannattaisi vaan antaa asian olla ja antaa anteeksi, ja kenties oppia noista kokemuksista jotta toimisin omien lasten kanssa eri tavalla. Kiitos näkökulmastasi!

ap

Mikä sitten on vaihtoehtona anteeksiantamiselle? Eipä oikein mikään muu kuin välien rikkominen. Eli joko annat anteeksi tapahtuneet jatkaen nykyisiä hyviä välejä vanhempiesi kanssa tai sitten et anna ja hylkäät heidät.

T. Isänsä hyvlkäämäksi lapsena tullut, mutta aikuisiällä hyvät välit isäänsä omaava

Puhut ja käsittelet asian sen jälkeen annat anteeksi. Anteeksianto vie katkeruuden ja pahan olon. Voi viedä kyllä aikaa jos asia on hyvin vaikea, jopa vuosia, mutta kerran asian loppuun vietynä antaa uuden elämän. Mistäkö tiedän? Minä itse tein yli 15-vuoden työn ja lopuksi sain annettua anteeksi. Se puhdisti minun "pöytäni" ja aloitin uudelta puhtaalta sivulta. Ja usko pois, tuo anteeksianto on versonut paljon hyvää. Tuosta päivästä on pian kulunut 8-vuotta ja mitään en menettänyt anteeksi antaessani. Kerta kerran jälkeen palasin asiaan ja annoin intuitioni viedä kun tiesin mikä on päämääräni. Tiesin vain että annan anteeksi kun hetki koittaa. Luotin siihen koska muu työ oli jo tehty.

Mun vanhemmat ovat toimillaan hankaloittaneet elämääni ja sen ensimmäistä 20 vuotta suuresti. Olen kuitenkin kiitollinen elämästäni, enkä osaa kuvitella kuka olisin, jos olisin elänyt toisenlaisen elämän. Vaikeudet ovat osaltaan muokanneet minusta sen, kuka olen.

Olen antanut anteeksi vanhemmilleni, en halua katkeruuden ja syytösten kuonaa omaa elämääni saastuttamaan. En myöskään usko itse olevani aina kaikissa toimissani täydellinen, vaikka toki toivoisin pystyväni vanhempiani parempaan suoritukseen. Useimmiten asiat on helpompi nähdä mustavalkoisesti ulkopuolelta, jotenkin asioihin ja tilanteisiin vaan ajaudutaan ja juututaan, ne eivät synny yhdessä yössä. Jossain vaiheessa sitä vaan ehkä havahtuu siihen, että jo paljon aikaisemmin olisi pitänyt osata ottaa eri suunta, jotta ei olisi siinä tilanteessa, mihin on päädytty.

Puhut ja käsittelet asian sen jälkeen annat anteeksi. Anteeksianto vie katkeruuden ja pahan olon. Voi viedä kyllä aikaa jos asia on hyvin vaikea, jopa vuosia, mutta kerran asian loppuun vietynä antaa uuden elämän. Mistäkö tiedän? Minä itse tein yli 15-vuoden työn ja lopuksi sain annettua anteeksi. Se puhdisti minun "pöytäni" ja aloitin uudelta puhtaalta sivulta. Ja usko pois, tuo anteeksianto on versonut paljon hyvää. Tuosta päivästä on pian kulunut 8-vuotta ja mitään en menettänyt anteeksi antaessani. Kerta kerran jälkeen palasin asiaan ja annoin intuitioni viedä kun tiesin mikä on päämääräni. Tiesin vain että annan anteeksi kun hetki koittaa. Luotin siihen koska muu työ oli jo tehty.

Omat lapsesi voivat olla sulle katkeria joskus siitä, että sekoitat terkkarin heidän olotilaansa mukaan, mistä sitä koskaan tietää? Vanhempasi ovat luulleet toimineensa oikein, kuten sinäkin varmasti. Ainahan me pyrimme tekemään toisin niissä asioissa joissa koimme vanhempamme tehneen väärin.

Anna anteeksi ja elä elämääsi. Melko harva on täydellinen vanhempi. Olisithan itse voinut kertoa olostasi teininä, pyytää apua, jos ei kotoa niin jostain muualta. Milloin alkaa ihmisen oma vastuu elämästään jos aikuisenakin vielä ollaan katkeria kaikesta mitä vanhemmat tekivät/eivät tehneet? Mitenkään nyt sinun kokemuksiasi väheksymättä, monelle on tapahtunut paljon pahempaakin, mutta yli niistä on päästävä jos ei halua olla loppuelämäänsä katkera. Vältä tekemästä samoja virheitä sitten omien lastesi kanssa.

Miksi "sina tuttu" olen niin helvettin katkera ja manipuloiva,sydameton ja kylma olento yritat paina viimeisilla voimilla ulos.

Sain teiltä tärkeää ulkopuolista näkökulmaa, kiitos siitä! Minulla ei ole oikein ketään kenen kanssa tästä puhua ja yksin miettiessä asioista tulee vieläkin suurempia mitä ne todellisuudessa ovat. 

Äidiksi tulo pari vuotta sitten nosti tämän katkeruuden pintaan juuri sen vuoksi että koin etten voisi "hylätä" lapsiani samalla tavalla. Saa nähdä nouseeko asia uudelleen pintaan lasten tullessa teini-ikään, mutta se on sen ajan murhe. Luultavasti annan nyt vaan asian olla ja toivon osaavani toimia vastaavassa tilanteessa paremmin. Kyllä varmaan vanhempani kokevat syyllisyyttä ilmankin että alan muistella noita asioita heidän kanssaan. Tavallaan senkin takia tekisi mieli sanoa heille että he saavat anteeksi, mutta ehkä parempi olla kokonaan vaiti.

Kiitos vielä kerran että sain avautua täällä :)

ap