Lue keskustelun säännöt.
Mitä miettii ns. anelijavanhempi?
28.06.2020 |
Tarkoitan siis näitä vanhempia, jotka lähes loputtomiin anelevat ja maanittelevat lastaan tottelemaan. Eli eivät vaikka saa sitä 6-vuotiastaan lopettamaan sisaruksensa kiusaamista tai lähtemään leikkipuistosta kotiin, vaan jankuttavat vain, että etkö sinä Eino-Kyllikki nyt viitsisi totella äitiä.
Ajattelevatko he, että lapsi saa jonkun trauman jos sitä pakottaa tai kurittaa? Vai pelkäävätkö he, että muut ihmiset syyttävät heitä julmiksi ja he esimerkiksi joutuvat tämän vuoksi vaikeuksiin viranomaisten kanssa? Vai eikö heillä yksinkertaisesti käy mielessä, että vastahakoisen lapsen vaikkapa voi taluttaa pois paikalta tai kurittaa sitä niin, että se ei uskalla olla tottelematon?
Kommentit (1)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minussa oli vähän tuota vikaa alkuun, mutta lapsen ollessa vajaa 3-vuotias kävin paljon juttelemassa neuvolapsykologin kanssa, joka selvensi minulle hyvin mikä on traumatosoivaa ja mikä ei.
Kyllä se syy löytyy lapsuudestani. Jos olen itkenyt, kiukutellut tms. niin se on pitänyt tukahduttaa vanhemman vihan pelossa lopulta. Ei ole muistoja, että vanhempi olisi pitänyt rajoista tyynen rauhallisesti ja empaattisesti kiinni. Kyllähän pieni suuttumus kuuluu asiaan vanhemmilla, mutta en muista että olisin saanut ikinä itkeä nyyhkyttää sylissä jotain mielipahaa. Niin tavallaan sen oman lapsen kanssa oli vaikeaa, kun pelkäsi tekevän samoin lapselleen, niin sitten oli keinoton miten vetää se raja. Uskon että tämä on yleistä meillä 80-luvun lapsilla.
Lopulta sitä tajusi, ettei lapsi surusta tai kiukusta rikki mene. Aikuinen päättää ne perusraamit, ja lapsi saa näyttää tunteensa. Sitä itkukohtausta ei täydy saada heti loppumaan. Kyllä lapsen voi antaa itkeä, riittää kun ei jätä henkisesti yksin itkunsa kanssa.