Haaveilitteko lapsena vaikkapa puolisosta, talosta, urasta jne?

Minä haaveilin hyvästä koulutuksesta, sen jälkeen suunnitelmissa oli muutto ulkomaille ja hyvä työura. Miestä tai lapsia en halunnut edes haaveitani sotkemaan. Niin siinä lopulta kävi, että ulkomaille asti en uskaltanut lähteä, palasin kotipaikkakunnalle, ostin poikaystävän kanssa asunnon, tein pari lasta ja mentiin naimisiin. Onneksi tajusin, että näin huonolla itsetunnolla varustettu ihminen ei pärjää. Nyt omat lapset tekee sitä, mitä itse haaveilin.

En haaveillut mistään noista. En ole ikinä halunnut perhettä tai parisuhdetta. Silti ne tuli hankittua. Näin jälkeenpäin. En vieläkään halua niitä.

En todellakaan, haaveilin mahtavasta urasta, seikkailusta, matkailusta, muihin maihin ja kulttuureihin tutustumisesta, elämästä nauttimisesta.

En muista haaveilleeni mistään talosta, miehestä, lapsista, urastakaan, lapsena. Minulla ei ollut edes mitään palavaa unelma-ammattia tai mikä minusta tulee isona-kysymyksiin vastausta vaikka kaverikirjoissa sellaista kysyttiin. Kavereilla oli unelma-ammatteja, mutta muusta ei puhuttu tai ymmärretty haaveilla: toisaalta tuntui jotenkin itsestään selvyydeltä että no onhan kaikilla joku asunto missä asutaan, perhettä ja lapsia ja joku työ missä käydään. Nyt siis ~40v ja nuo ajatukset 80-lopusta & 90-alusta. Mikä sinänsä outoa koska lamakin oli olemassa. Mutta ei niitä silloin mietitty. Parikymppisenä sitten lukion jälkeen että mihin kouluun sitä oikeasti hakisi opiskelemaan jne. Ja sen jälkeen vasta määrittänyt tavoitteita parisuhteen, perheen, valmistumisen, työpaikkojen, asuntojen, sijoitusten, matkailun jne. suhteen. Ja voi todeta että ihan hyvin tässä 20v aikana on ehtinyt saamaan noita tavoitteita kasaan ja toteutettua. Eivät ne ole olleet niinkään haaveita vaan tavoitteita, jotka toteutettu tavalla tai toisella.

Haaveilin perheestä ensi sijaisesti, mutta kyllä joskus kuvittelin isona asuvani omakotitalossa isolla pihalla jossain metsän keskellä. Ajattelin myös että minulla olisi koira ja hyvä työ, mutta en tiennyt mihin työhön haluan.

No, tuskin tulee ainakaan isoa pihaa eikä varmasti metsän keskelle. Koiraa en niin kamalasti enää halua, mutta voisin ottaa, jos mies haluaisi.

Piirsin usein lapsena omia unelmakotejani. Tein pohjapiirustuksia ja julkisivuja. Se oli ainoa. Ajattelin vielä parikymppisenäkin, etten mene koskaan naimisiin ja kolmekymppisenä etten tee koskaan lapsia. Ei tuntunut omalta jutulta silloin, vaikka vähän myöhemmin sitten tuntui ja nyt on molempia.

Halusin poliisiksi tai etsiväksi, kuten Mikki Hiiri tai Neiti Etsivä. Mutta ei se kutsumusammatti ollut. Usein olen kyllä miettinyt, että moni asia olisi ollut helpompaa, jos olisi ollut jokin urahaave. Ihan hyvä koulutus ja työ minulla on, mutta en tunne suurta intohimoa alaan, kuten osa kollegoista.

Minulla oli toiveammatti ja häistäkin varmaan joskus haaveilin, mutta lapsia en halunnut lapsenakaan – enkä ole halunnut aikuisenakaan. Sain paljon ihmettelyä osakseni kun en ollut kiinnostunut leikkimään vauvanukeilla kotia. Raivostuttava klisee, että kaikki tytöt haluaisivat olla äitejä.

En. Haaveilin urasta. Sitten vasta, kun olin saavuttanut aika paljon uran piolella, aloin haaveilla lapsesta ja perheestä, sitten myöhemmin miehestäkin.

Olen samaa ikäluokkaa kuin pari aiempaa (40v) ja tunnistan ystäväpiirissäni saman, että osa on vain ”olleet” viimeiset 20v ja toiset tehneet päämäärätietoisesti asioita sen eteen mitä ovat halunneet saavuttaa. Ja totta, kun tässä iässä alkaa miettimään asioita, niin joutuu toteamaan että jotkut ovet on jo suljettu; enää ei välttämättä tehdä miljoonatiliä sillä tavoin että voisi ostaa sen ison talon pk-seudun arvoalueilta merinäköalalla. Tai lapsia ei todennäköisesti enää tule laumallista. Ammattiakaan ei vaihdeta enää niin vain jne. On siis surullista jos on vain antanut elämän mennä ”ohi” ne ratkaisevat vuodet ajalta 18-35v.

Lapsena kun kysyttiin toive ammattia sanoin aina en tiedä miksi haluan isona. 

Sitten kun painostettiin niin heitin jotain minkä päästäni keksin siihen hätään.

En haaveillut lapsista, mutta jos niitä tulisi olisi se ihan ok, mutta ilmankin pärjään.

En koskaan haaveillut häistä tai perheen perustamisesta.

Tulos:

Sinkku ja hammashoitaja.

Haaveilin kyllä naimisiinmenosta ja lapsista. En niinkään työstä tai kodista.

Lapsena (kauan sitten) haaveilin linja-autorahastajan tai kaupanmyyjän työstä. Teininä haaveilin kotirouvuudesta, pidin kovasati esim. vaatteiden silityksestä.

Mikään noista ei toteutunut, ehkä onnekseni.

Minä en ehtinyt haaveilla tulevaisuudesta. Piti vain selvitä haasteesta haasteeseen.

En haaveillut muusta kuin, että saisi tehdä kaikenlaista mielenkiintoista ja seikkailla pitkin maailmaa. Noin 10-vuotiaana toiveammatit vaihtelivat arkeologista avaruustutkijaan ja taidemaalarista rokkitähteen.

Mistä lie johtuu, mutta jo aika nuorena kammosin ajatusta lapsista ja kotiäitiydestä. Olisiko oman perheen elämä näyttäytynyt vähemmän mukavana?

Sanotaan, että noin 14-vuotiaana päätin, että menen lukioon ja hommaan niin hyvät todistukset ja yo-tutkinnon arvosanat, että taatusti pääsen opiskelemaan yliopistoon. Olinkin sitten sukuni ensimmäinen ylioppilas.

Poikaystäviä oli, mutta en vielä 25-vuotiaanakaan halunnut edes muuttaa yhteen kenenkään kanssa.

Haave ammatti oli. Lapsia en halunnut, halusin matkustella vaan ympäriinsä. Nyt on 2 lasta kuitenkin :)

Vierailija kirjoitti:

Olen samaa ikäluokkaa kuin pari aiempaa (40v) ja tunnistan ystäväpiirissäni saman, että osa on vain ”olleet” viimeiset 20v ja toiset tehneet päämäärätietoisesti asioita sen eteen mitä ovat halunneet saavuttaa. Ja totta, kun tässä iässä alkaa miettimään asioita, niin joutuu toteamaan että jotkut ovet on jo suljettu; enää ei välttämättä tehdä miljoonatiliä sillä tavoin että voisi ostaa sen ison talon pk-seudun arvoalueilta merinäköalalla. Tai lapsia ei todennäköisesti enää tule laumallista. Ammattiakaan ei vaihdeta enää niin vain jne. On siis surullista jos on vain antanut elämän mennä ”ohi” ne ratkaisevat vuodet ajalta 18-35v.

Jospa ne ihmiset ovat ELÄNEET ne vuodet kun sinä olet uurastanut jonkun turhan eteen? Onko hyvä elämä sellainen että on saavuttanut mahdollisimman paljon, vai nauttinut elämästä? Niinpä.

Lapsista ja urasta, joo. Halusin samaan aikaan olla viiden lapsen kotiäiti että uraohjus :D Nyt minulla on yritys ja mieskin valmiina, mutta noh, 20-vuotiaana ymmärsin ettei se lasten saaminen olekaan niin yksinkertaista. Ennen ajattelin, että ura on tietenkin se ensteks tärkein, mutta prioriteetit ovat hiljalleen kääntyneet. Ei se raha ja hyvä ura ehkä tee kuitenkaan onnelliseksi, jos sen avulla ei voi toteuttaa haaveitaan (eli saada lasta).

Havahduin vasta 40 vuotiaana siihen, että kyllä minusta voisi tulla äiti ja vieläpä hyvä sellainen. Saattaa olla ettei minusta ikinä tule äitiä. Aika näyttää.

Nuorempana en kokenut olevani valmis niin isoon vastuuseen, koska omat lähtökohdat ovat mitä ovat. Mutta nyt vihdoin tuli tunne, että pärjäisin siinä hyvin.

Jos vain luoja enää suo...