Lue keskustelun säännöt.
Haaveilitteko lapsena vaikkapa puolisosta, talosta, urasta jne?
Kommentit (38)
Haaveilin lapsista. Muistan pohtineeni, miten sitä voi osata päättää kenen miehen kanssa menee naimisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En haaveillut, ei minulla ollut toiveammattiakaan.
Itseasiassa just tässä keväällä tuota mietin jonkun keskustelun inspiroimana ja tajusin, ettei mulla oikein ole ollut mitään tuollaisia haaveita ja/tai tavoitteita eikä niitä kyllä ollut omassa kaveripiirissäkään. Tai siis ainakaan niistä ei kukaan ikinä mitään puhunut. Oli tietenkin ihastuksia joista puhuttiin ja haaveiltiin, mutta ei ne haaveet koskaan niin pitkälle menneet että olisi jostain muusta unelmoitu kuin että voikun saisi sen tai tämän poikaystäväksi.. Ei siis ollut mitään perheenperustamishaaveita.
Eikä sen enempää kyllä unelmoitu mistään työurista, taloista tai autoistakaan. Tuntuu ihan oudolta ajatukselta että tuollaisia olisi teininä miettinyt saati sitten lapsena.
En haaveillut mitään noista. Halusin elää vaan mukavaa ja simppeliä elämää.
Puolisosta joo, ja matkustamisesta ja ulkomailla asumisesta ja kiinnostavasta työstä. Mutta en lapsista enkä omakotitalosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli isot haaveet työuran suhteen ja tietysti myös joku leffatähti valkattuna puolisoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli kaksi haaveammattia ja toivoin saavani kaksi lasta. Toisesta haaveammatista on jo koulutus ja parhaillaan kouluttaudun toiseen. Mulla on kaksi lasta. Miehestä en haveillut eikä sitä ole.
Mä olen (kauhukseni) tajunnut, ettei mulla ole koskaan ollut mitään haaveita tai unelmia. Paitsi tietysti ihan lapsena haaveili omasta koirasta ja ponista..
Nyt +40-vuotiaana niitä unelmia ja haaveita sitten olisi, mutta ei niitä enää voi/ehdi tässä elämässä toteuttaa. Tuntuu ihan kuin en olisi ollut oma itseni ikävuosina 15-35 enkä edes oikein elänytkään (ainakaan omaa elämääni) vaan ollut jotenkin vaan olemassa. Vaikea selittää, mutta näin jälkeenpäin ei voi ymmärtää mitä oikein tapahtui vaikka sen jo olen hoksannut missä kohdassa kaikki alkoi mennä pieleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on ollut kolme haaveammattia eli ihan ekana halusin eläinlääkäriksi ja nimenomaan maaseudulle, mutta kun tämän erehdyin ääneen sanomaan niin vanhemmat vaan nauroi että käy nyt ensin vaan tämä peruskoulu ja että tuollaisia haaveita ei kannata paljoa elätellä ja minnekään maalle ei kenenkään pidä haluta kun ei ole pakko.
Sitten seiskaluokalla ajattelin sisustusarkkitehdin ammattia ja silloin nauroi opo päin naamaa sanoen ettei tuo ole mikään oikea ammatti ja että nyt tuollaiset höpsötykset pois ihan kokonaan.
Seuraavaksi olin hakeutumassa poliisiksi, mutta tämän haaveet torppasi sitten poliisikoulu eli olin silloista pituusrajaa 1 sentin lyhyempi.
Sittemmin ei ole pahemmin haaveita/unelmia enää ollutkaan missään asiassa.
Haaveilin urasta ja lapsista.
Molemmat unelmat olen toteuttanut.
Olen siitä erikoinen että en ole koskaan ollut ihastunut vaikka olen 32 vuotias. Ei ole koskaan ollut mielenkiintoa miehiin. Naisten kanssa harrastan seksiä, mutten ihastu heihinkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En koskaan. Meitä lapsia oli kotona viisi, en edes kuvitellut äitiyttä.
Haaveilin hyvästä opiskelupaikasta ja tyydytystä ja hyvää palkkaa tuovasta työstä. Sain ne ja toki sitten kaksi lastakin myöhemmin.
En haaveillut, mitä ne haaveet mika olisivatkaan. Äidin mielestä en ollut mitään, edes naimisiin en kuulemani mukaan pääsisi. Kukaan ei kehunut, neuvonut missään asiassa. Nyt haaveilen vain matkaamisesta, se riittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ikinä. Haaveilin vain kaikenlaisista mielettömistä seikkailuista, vaihtoehtoelämästä ja hullusta rakkaudesta. Ehkä siksi minusta ei koskaan tullut kunnon kansalaista (seikkailuja ja rakkautta on kyllä riittänyt).
En haaveillut mutta päätin 6v kaverin eteisessä että minusta tulee kotiäiti niinkuin tämä kaverin äiti oli.
Menen naimisiin ja saa 2 lasta. Tytön ja pojan. Ja näin todella kävi. Olen kyllä opiskellut ja ollut työelämässä ennen lapsia joten mikään teiniäiti minusta ei tullut.
Olen mies ja en todellakaan haaveillut mistään perheeseen liittyvästä lapsena tai nuorena aikuisena. Haasuinta kuitenkin on että kun tapasin 25-vuotiaana elämäni naisen niin en sen jälkeen taas haaveillutkaan muusta kuin yhteisestä tulevaisuudesta. En siis ollut lainkaan aikaisemmin tajunnut olevani varsinainen "parisuhdeihminen" jolle se on kaikkein luonnollisin olotila. Niin sitä oppii itsestään uutta.
Haaveilin miehestä ja lapsista. Talosta ja urasta en.
Haaveilin, kai. Enpä mitään kyllä saanut ja nyt yli 40 vuotiaana huomaa menneensä viimeiset 20 vuotta jollain autopilotilla eikä osaa edes haaveilla enää mistään.
Haaveilin talosta ja urasta. Suunnittelin monenlaisia unelmataloja monenlaisiin paikkoihin, yleensä eristyksiin luonnon helmaan. Olivat tosi ainutlaatuisia, oli paljon lasiseinää ja lasikattoa, violettia ja hopeaa, huoneita eri tasoissa. Nyt mulla on muutamakin erilainen unelma-asunto eri paikoissa, mutta ei ne kyllä ole läheskään sellaisia kuin lapsena suunnittelin, vaan paljon tavallisempia.
Uraa suunittelin pianistin ja kirjailijana eli Suurena Ajattelijana. Kirjoja olen kirjoittanutkin osana filosofin ja historiantutkijan ammattiani, joten se on toteutunut. Ajatusten suuruudesta voidaan olla monta mieltä. Työ on melko erilaista kuin aikanaan ajattelin, vaikka harrastin kirjoittamista jo kouluiässä. Pianoa soitan enää lähipiirin iloksi. Voi silti olla, että pianonsoitollani on useampiin ihmisiin syvällisempi vaikutus kuin kirjoillani.
Puolisosta en osannut haaveilla. Siihen asti ei oma kokemusmaailma lapsena kantanut. Sellainenkin on silti matkan varrella mukaan tarttunut, ja ihan hyvä niin.
Toki haaveilin ja sitten toimin niin, että haaveista tuli totta.