Mitä mieltä?? (uusi mies- ja lapsiasiaa)

Ja mitäs sitten kun 5 vuoden päästä tajuat ettet hänen kanssaan lapsia saa, hyväksytkö asian vai aaiotko silloin erota ja alkaa viime tipassa etsiä uutta isäehdokasta?

Helpompihan se on erota näin alussa, kuin myöhemmin. Mutta toisaalta, hyviä miehiä ei ole todellakaan joka oksalla. Pitäisikö vaan alkaa hyväksyä se, ettei minusta koskaan tule äitiä, mutta että miehen kanssa voisi olla silti hyvä onnellinen elämä?

-ap-

Miehellä ennestään yksi lapsi, ja ilmoitti aika alkuvaiheessa ettei halua lisää lapsia. Heillä oli exän kanssa ollut huono suhde jo ennen lapsen syntymää eikä vauvantulo tietenkään parantanut asiaa, eli ymmärsin tavallaan ettei mies halunnut enempää lapsia. Minä tosin sanoin heti että jossain vaiheessa haluan ehdottomasti lapsia (olin tuolloin 26.v eli nuorempi kuin sinä, aikaa siis oli vielä enemmän harkitsemiseen). Asia jäi silloin siihen.

Mies muutti pikkuhiljaaa näkökantaansa, ja nyt meillä on yksi yhteinen lapsi ja toinen tulossa, ja varsinkin tätä kakkosta mies sai suostutella minut tekemään..eli mieli voi siis muuttua.

Sinunkin miehesi on ehkä väsynyt exäänsä, ja siksi ilmoittaa ettei halua enempää lapsia, koska tuollaiset kokemukset eivät rohkaise lapsien tekoon kenenkään muunkaan kanssa.

" Sinunkin miehesi on ehkä väsynyt exäänsä, ja siksi ilmoittaa ettei halua enempää lapsia, koska tuollaiset kokemukset eivät rohkaise lapsien tekoon kenenkään muunkaan kanssa."



Juuri näin minäkin ajattelen, ja toivon, että olisi kyse " vain" tämän hetken tunnelmista. Mutta kauanko voi kestää, että mies muuttaa mielensä, sitä kun ei tiedä, ja vaikka en olekaan vielä mitenkään epätoivoinen, tottakai tajuan että kello tikittää. Mies kyllä tietää, että haluan lapsia, ja juuri tajusin, että tämä olikin ehkä tietoinen vastaus häneltä. Hän vaikuttaa kuitenkin erittäin ihastuneelta, ja haluaa olla kanssani.



Mies on sanonut kyllästyneensä täysin tähän exään ja hänen temppuiluihinsa. Mutta hän yrittää lasten takia pysyä mahdollisimman asiallisissa väleissä ja hän kantaa myös huolta naisesta eikä halua tätä enää satuttaa enempää. Juuri eilen mies sanoi, kuinka hänellä olo alkoi helpottua heti kun hän lähti avioliitosta lopullisesti. Hänellä oli ollut pitkään huono olo, jo 2 vuotta sitten hän huomasi, että ei rakasta enää naista. Ja yritti silti vielä, nuorimmainen lapsikin sai siinä vielä alkunsa. Mies joustaa tosi paljon ja suostuu ex-vaimon kaikkiin vaatimuksiin koskien näitä lasten tapaamisoikeuksia (liikaakin, jos minulta kysytään, esim. lasten äiti ei ensin 4 kuukauteen antanut isän nähdä lapsia (koska on parempi, että lapset tottuvat ensin että isää ei enää ole) sitten antoi kerran tavata, taas taukoa, ja nyt on vaatinut, että saa olla kesän rauhassa, koska tarvitsee " lepoa" , ja että syyskuussa saavat nähdä seuraavan kerran! Törkeää minusta, mutta en tietenkään puutu asiaan millään lailla.) Mutta tämänkin takia mies vaikuttaa tosi kunnolliselta, kun luulee että tämä on lapsille parasta ja on valmis joustamaan siksi. Mikä on ihana piirre miehessä.



Voi huoh kun tietäisi, mitä ajatella ja mitä tehdä...

Sinun kannattaa kysyä itseltäsi kovasti arvomaailmaan liittyviä kysymyksiä. Voisitko olla 70-vuotiaana tyytyväinen elämääsi, kun istut kiikkustuolissa ja sinulla ei ole lapsia? Tavallaan itse ajattelen, että lapset ovat vain lainassa ja mies on se, joka luultavammin on rinnalla vielä tuolloin. Mutta jos lapsettomuus aiheuttaisi vihaa ja katkeruutta miestä kohtaan, niin turhahan sellaiseen on ryhtyä.



Sitten toinen hyvin oleellinen kysymys on, että miten teidän asenne- ja arvomaailmanne muuten kohtaavat? Miehen näkemys tuosta yksittäisestä asiasta saattaa muuttua tai saattaa olla muuttumatta, mutta ennenkaikkea muiden asenne- ja arvomaailmoiden pitäisi olla samalla kannalla. Miltä sinusta muuten tuntuisi olla bonusäiti toisen lapsille?



Niin ja sitten kannattaa muistaa, että eihän elämässä saa tietää mitään, jos ei seuraa tilannetta. Yhteen en muuttaisi ennen kuin tiedän, että miten vakava tilanne on itselleni, että jos mies pitää päänsä siitä ettei lisää lapsia halua, mutta mikä estää tapailemasta ja tutustumasta toisiin? Kauanko on muuten miehen erosta? Onko mies päässyt yli edellisestä suhteesta (tähän taas kalenterista katsottu aika ei kovin paljon vaikuta, ihmiset kun ovat kovin erilaisia).



Itsellä vähän päinvastainen tilanne, tosin asiassa ei mitään ristiriitaisuuksia. Tuolla mies lukee pojalle akuskia, ihanaa.

arki tulee, ja teille tulee ero. sinun on ehkä jo liian myöhäistä saada enää lapsia. Nainen, joka haluaa lapsia ei saa ottaa tuollaista riskiä. Ei miessuhteen varaan voi koskaan laskea.

Niin ja vaikka se vähän tonkimiselta tuntuiskin, niin mä ainakin selvittäisin, että mikä on ollut miehen eron syy. Se kertoo minusta omaa kieltään asiasta. Jos syy lapsiperheen hajoamiseen on ollut tyyliin, et kasvettiin erilleen, niin hivenen huolestuisin, jos perheessä on kerran ihan pieni lapsikin. Ettei mies kyllästynyt juuri lapsiperheen elämään? Samoin minä ainakin selvittäisin, että onko eroon liittynyt kolmansia osapuolia.

Olen samaa mieltä, lapset ovat meillä lainassa vaan. Olen aina halunnut lapsia, ja nimenomaan ainakin 2, koska mitä vanhemmaksi itse tulen, sen enemmän olen kiitollinen siitä, että minulla on veli, rakas ihana veli, joka tuntee minut paremmin kuin kukaan, ja varsinkin nyt kun omat vanhempamme alkavat ikääntyä. Ympärilleni ystävilleni on viimeisten 5 vuoden aikana syntynyt melkein 40 lasta, joten vaikka jäisin lapsettomaksi, niin ainakin ympärilläni lapsia ympäristössäni onneksi on. Mutta olisi surullista ajatella itseään sinne kiikkustuoliin yksin... Jostain syystä pidän ihan mahdollisena, että mies, tämäkin, tulee minut jättämään, tähän asti kaikki ovat. Näin ollen istuisin todella yksin siellä kiikkustuolissa...



Adoptiotakin olen ajatellut, enkä pidä mahdottomana ajatuksena ollenkaan. Mitä tulee siihen, että miehellä on jo lapsia, no se on minulle täysin luonnollista. Hänen iässään olisi outoa, jos ei elettyä elämää olisi jo. Hän on isä ja tulee koko elämänsä olemaan. En pidä tätä mitenkään outona tai ongelmallisena asiana (olen itse avioeroperheestä, ehkä siksi). Toivon tietysti, että lapset ja minä tulemme tulemaan hyvin juttuun, nähtäväksi jää. He ovat aika pieniä, joten ehkä ajan kanssa...?



Tämä on niin uusi suhde, että en kaikkia asenne-ja arvomaailman mielipiteitämme tiedäkään, mutta toistaiseksi kaikki on mennyt yksiin.

Miehen erosta ei ole vielä kovin kauaa, kuukausista puhutaan, mutta vaikuttaisi, että henkisesti hän on todellakin jo eronnut eikä ainakaan halua palata takaisin. Helpotus on se, joka aina kuvastuu hänen kasvoiltaan ja puheestaan, kun hän puhuu exästä, ja nimenomaan kuinka ihanaa elämä nyt on, kun ei tarvi enää tapella, kuunnella syytöksiä ja vaatimuksia, valehdella riitoja välttääkseen ym.



Olet oikeassa, ei elämässä saa mitään, jos ei kokeile ja uskalla elää... Täytyy varmaan antaa ajan kulua, ainakin vähän aikaa. Yhteen en kuitenkaan ole missään tapauksessa muuttamassa pitkään aikaan, eikä vähiten siksi, että hänen lapsilleen täytyy saada ensin säännölliset ja toimivat tapailuajat. Ja koska en muutenkaan ole mikään erityisen spontaani ja nopea päätöksissäni.

-ap-



PS. Eron syyn tiedän, mies kertoi sen kysymättä. Mies haki eroa, koska ei halunnut että lapset joutuvat kuuntelemaan koko ajan vanhempien riitelyä. Silloin kun 5-vuotias tytär itku silmässä sanoi kadulla, että äiti ja isä älkää kiltit riidelkö ja huutako täällä kadulla, mennään ensin kotiin, mies sanoi että hänen silmänsä aukenivat. Hänen omat vanhempansa ovat riidelleet rajusti koko miehen iän, ja hän oli päättänyt, ettei ikinä sellaista suhdetta elä. Ja joutui sellaiseen kumminkin, mutta lasten takia siis erosi. Jotta lapsilla olisi parempi olla. Eroon ei liittynyt kolmansia osapuolia, ja olen ensimmäinen vakava suhde eron jälkeen (mikä on aina vähän riskaabeli tilanne, mutta minkäs teet). Mies ei halunnut tavata nyt ketään, mutta silloinhan se aina tapahtuu, kun sitä vähiten odottaa.

Vierailija:

" Nainen, joka haluaa lapsia ei saa ottaa tuollaista riskiä. Ei miessuhteen varaan voi koskaan laskea."

Kiitos vastauksesta myös sinulle. Varsinkin tuo viimeinen lause on ihan kuin itse sanomani. Mutta kun ei sitä isää lapsilleni ole tähän mennessäkään etsinnöistä huolimatta löytynyt, mistä sitä tietää löytyykökään...

-ap-

Mun pitää nyt lähteä, mutta vaikutat fiksulta naiselta. Anna ajan kulua hetki, niin olet varmasti viisaampi itsekin. Tutki itseäsi ja tutustu toiseen, etenkin siihen arvo- ja asennemaailmaan. Veikkaisin, että parin kuukauden päästä olet paljon viisaampi. Ei muuta kuin hyvää jatkoa tutustumisessa tai matkan jatkamisessa.

-ap-

lapsia.. Tsemppiä!

Jos olet siis suht tottunut päättämään suhteita niin odottaisin kaksi vuotta ja juttelisin miehen kanssa sitten. Erosta täytyy toipua että tietää mitä todella haluaa. Jos mies silloin sanoisi ehdottoman ei:n, lähtisin. Jos taas olet ihminen jolle ero on tosi hankalaa kun olet ollut pitempään miehen kanssa niin silloin ehkä eroisin jo tässä vaiheessa. Koska sinulla ei ole lapsia et voi tietää mitä menetät. Lapset tekevät naisesta kokonaisen kaikella tavalla. Synntys, vauva aika ja lasten kasvatus ovat asioita joita ei kadu mutta jos jäät ilman tätä voit olla tosi katkera ja yksinäinen vanhempana. Toisten/laina lapset eivät ole sama asia. Mies voi olla hyvä tyyppi ja mukava mutta hän elää nyt sellaista aikaa joka on tosi rankka. En ehkä viitsisi jäädä siihen jos ei mies nyt sattusi olemaan just " se oikea"

Sano, ettei halua lasta nyt juuri, mutta ennemmin tai myöhemmin kuitenkin. Ja sano myös, minkä sanoit meille, että olet sen ikäinen, että et voi satsata kaikkea yhteen korttiin ja luopua omista haaveistasi. Jos mies on jo sanonut näin ison asian ääneen, täytyy sinunkin sanoa oma näkemyksesi rohkeasti ääneen.



Mistä sitäkään tietää, onko tuo mies kaiken jälkeen aina rinnallasi. Miehet voi lähteä, mutta lapset jää... Kuulostaa rankalta, mutta sitä se kai tänä päivänä on. Silti, on niitä hyviä, isäksi haluavia miehiä vielä jäljellä. Puhun vaan omasta puolestani, mutta minulle yksi tärkeimmistä ominaisuuksista miehessäni oli se, että meillä oli samanlaiset näkemykset perheen merkityksestä. Se on ihan perustava juttu suhteessa, minun mielestäni.



t. Yksi, joka on läheltä seurannut, mitä katkeruutta toisen puolesta " uhrautuminen" tuottaa

t. ed.

Pitkäaikaisetkin suhteeni ovat kaikki yhtä lukuunottamatta päättyneet siihen, että mies on jättänyt. Olin nuorempana vakuuttunut, että jos vaan yritän tarpeeksi, niin saadaan suhde toimimaan... No, iän myötä on vähän viisauttakin tullut.



Tuo kysymys on kyllä tosi hyvä. Jos ja kun mieheen tutustuu lisää ja kiintyy lisää ja rakastaa, niin ei välttämättä todellakaan ole helppo lähteä lasta hankkimaan. Ja kun taustani on tuo, että eroaminen ei ole minulle helppoa (ei kai se kenellekään, mutta minulla on tosi rankkoja erokokemuksia itsellä) niin sopii vakavasti miettiä tältäkin kannalta. Kiitos ajatuksesta.



En tiedäkään mitä menetän, koska minulla ei ole lapsia. Olen täysin samaa mieltä, ja olen 15-vuotiaasta lapsia, ison perheen halunnut. 3 pitkää avoliittoa takana, ja jokaisella kerralla mies minut jätettyään perusti seuraavan tyttöystävän kanssa perheen... Aikamoisen huonoa tuuria. En aio olla mikään bonusäiti miehen lapsille todellakaan, mutta toivon että oppisimme tulemaan toimeen. Adoptiolapsi on minusta vähän eri asia, koska hänen vanhempiaan ei välttämättä koskaan tapaa ja lapsesta tulee sillä lailla enemmän " sinun" . Omatkin lapset ovat meillä mielestäni lainassa vaan, parikymmentä vuotta, ja sitten he lähtevät kotoa elämään omaa elämäänsä.



Niin, mistäs sitä tietää onko mies " se oikea" , jollei ota selvää? En usko rakkauteen ensi silmäyksellä eikä mieskään; tämä selvisi juuri eilen!

Hän sanoi, että hänellä on kanssani hyvä olla, hyvä tunne, jotenkin ihmeellisen " tuttu" olo, kuin olisimme tunteneet paljon pitempään. Rakkaus-sanaa hän ei kuitenkaan halua käyttää, vielä, on aivan liian aikaista, emmehän tunne tarpeeksi. Ajattelen aivan samoin, ja mietin vaan, että on siinä aika ihana mies, joka alkaa itse tuollaisia jutella, kysymättä. Hymyilen täällä hölmö virne päällä kun häntä ajattelen.

-ap-

Siis että lapset on vain lainassa...ettekö te itse ole enä yhteydessä omiin vanhempiinne? Me miehen kanssa ainakin ollaan tosi tiiviisti yhteydessä omiin vanhempiimme ja sisaruksiimme. Sen sijaan äitini ja isäni eivät ole olleet yli kymmeneen vuoteen missään temkemisissä keskenään, koska ovat erroneet.



Ja jos nyt mietin ihan kaikilta osin lähipiiriäni, niin kyllä ne lapset tiiviimmin vanhempien elämässä pysyy, kun taas avrsin monien vanhemmat ovat eronneet, eikä tietnkään ex-puolison kanssa niin kovasti yhteydessä olla.

Mies tietää, että haluaisin lapsia. Asia lipsahti minulta aivan liian aikaisessa vaiheessa pikkuhuppelissa ja silloin siitä hetki keskusteltiinkin, eli hän kyllä tietää.



Haluan muutenkin perustaa suhteen rehellisyydelle. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä tärkeämpänä sitä pidän. Ja pitää muistaa olla myös itselleen rehellinen, tämä on minulle itselle välillä vaikeaa.



Aion tottakai puhua asiasta miehelle uudestaankin. Mietin vain milloin? Liian aikaisin ei ole hyvä puhua, varsinkin kun ero on vielä niin uusi. Luulen, että ehkä sitten tilanne on aivan eri, kun normaali, säännöllinen rytmi lasten tapaamisissa saadaan aikaan (pelkään kyllä, että ex-vaimolla on vielä vaikka mitä ideoita, mutta yritän mahdollisimman vähän ottaa heidän asioihinsa mitään kantaa - ne eivät kuulu minulle).



Tuo oli hyvä selkeä neuvo, että " Sano, ettet halua lasta nyt juuri, mutta ennemmin tai myöhemmin kuitenkin. Ja sano myös, minkä sanoit meille, että olet sen ikäinen, että et voi satsata kaikkea yhteen korttiin ja luopua omista haaveistasi."



Mies on tästä samaa mieltä kanssani. Kenenkään ei pidä toisen ihmisen takia joutua luopumaan haaveistaan. Ihminen voi tehdä ja saada aikaan melkein mitä vain mitä haluaa (paitsi yksin lapsen ..) (tai no olisinhan voinut, mutta kun ajattelen että lähtökohtaisesti paras olisi, jos lapselle antaisi mahdollisuuden isään ja äitiin. Mitä myöhemmin tapahtuu, se nähtäväksi jää). Joka tapauksessa, toisen elämää ei pidä liikaa elää, vaan pitää huoli, että omassa elämässä on onni. Siitä jokaisella on velvollisuus itselleen, omasta hyvinvoinnista.



Olen 16 kanssasi samaa mieltä siitä, että vaikka kauhealta kuulostaa sanoa, pidän ihan mahdollisena, että tämäkin mies jossain vaiheessa lähtee - ainahan ne on lähteneet. Ja vaikka nyt ei siltä tunnu, mutta eihän se alussa koskaan tunnukaan. Ketään ei voi omistaa, eikä lapsikaan ole " minun omani" koskaan, vaan lainassa, mutta onhan hän sitten sydämessäni aina vaikka samassa kodissa enää asuisikaan.



-ap-

Kun sanon, että lapset ovat vain lainassa, tarkoitan sillä että en voi omistaa ketään. En lapsiani, en miestäni.



Olen itse avioeroperheestä, ja poikkeuksellisen onnellinen ja onnekas avioerolapsi (30++ ikäinen mutta aina tottakai vanhemmilleni lapsi). Kun vanhempani erosivat, heille tärkeintä oli, että me lapset kärsisimme erosta mahdollisimman vähän. He siis säilyttivät tietenlaisen kunnioituksen ja arvostuksen toisiaan kohtaan, ja selvittävät välinsä keskenään, ei meidän lasten nähden. Kumpikaan ei ole koskaan sanonut pahaa sanaa toisesta. Tämä on mahdollistanut sen, että meillä lapsilla on loistavat välit molempien vanhempien kanssa. Tiedän että olen harvinaisen onnekas...

niin puhdasta, pysyvää ja ikuista onnea, että sen vuoksi kannattaa uhrata omat tulevaisuuden toiveet. Niinkuin itse sanoitkin, niin ainahan se sillä rakastumisen hetkellä tuntuu sen arvoiselta, mutta suhde kypsyy ja kehittyy ja omat tarpeet nousee kuitenkin pinnalle jossain vaiheessa, vaikka ne olisi tukahduttanut aiemmin. Eri asia, jos tekee selkeän, tietoisen päätöksen siitä, että luovun toiveesta saada omia lapsia. Silloin on varmasti valmis kestämään myös ne mahdolliset katumuksen tunteet myöhemmin, kun päätös on ollut täysin oma ja vain itsestä riippuvainen. Ainahan sitä tekee päätöksiä, joita saattaa myöhemmin katua. Mutta silloin niiden pitää olla puhtaasti omia!



Teillä on suhde niin varhaisessa vaiheessa, ettei varmaan kannata vielä hötkyillä suuntaan tai toiseen. Mutta hyvä, kun nuo tärkeät asiat ovat nyt jo nousseet esiin! Sitten keskustelua on helpompi jatkaa :)



Onnea sinulle jatkoon, ap, mitä sitten tapahtuukin :)



t. 16