Uskallanko tehdä lasun tyttäreni perheestä ja pysyykö se anonyyminä?

Vierailija kirjoitti:

Mitenhän on mahtanut aloittaja oman vanhemmuutensa hoitaa - onko suhde omaan tyttäreen ollut tuollainen passiivis-aggressiivinen alusta asti?

Mielenkiintoinen tuo freudilainen ”TYTTÖNI istuu kuistilla”-kohta; yritätkö paikata omia laiminlyöntejäsi omimalla tyttäresi lapsen itsellesi?

Minä ymmärsin että "tyttöni" viittaa AP:n tyttäreen. Siis AP:n tytär istui kaikessa rauhassa kuistilla ja luki kirjaa. Senkin ajan olisi voinut siivota.

Vierailija kirjoitti:

Mä henkilökohtaisesti ymmärrän ap:n huolen. Mun lapsuudenkoti oli täysin samanlainen.

Kumpikaan vanhemmista ei ollut päihdeongelmainen, perus keskiluokkaisia ja työssään arvostettuja ja heidän kaveripiiri oli ”normaali”, ei päihdeongelmaisia tai mitenkään vaarallisia vaan ihan tavan kansalaisia.

Äitini tosin kärsii jonkin sortin persoonallisuushäiriöstä, en nyt avaa tarkemmin mutta kaikilla on varmaan jonkin näköinen käsitys miten tällainen ihminen toimii. Isäni taas on aivan ihana ja on hyvä vanhempi, lukuunottamatta sitä että on ”sokea” äidilleni. Tietää hänen luonteensa ja tekonsa mutta jostain syystä on silti hänen kanssaan yhdessä, ja välttelee konflikteja vaikka olisikin kyse meistä lapsista.

Kärsin lapsena todella paljon siitä kuinka meillä ei ollut minkäänlaista järjestystä. Kuria ja sääntöjä oli kyllä, mutta talo oli todella sekava, täynnä rojua ja aina likainen. Milloin oli astiat jääkaapissa homeessa, milloin lapset nukuttiin ilman lakanoita, roskia ja rikkinäisiä tavaroita joka puolella. Eläimiä ja lapsia mutta imuroimisesta ei tietoakaan. Ruoka saattoi olla milloin vain, ja välillä sanottiin että ota leipää kun isä oli töissä ja äiti ei jaksanut kokata. Puhdasta pyykkiä ei välttämättä ollut, ja kaikki likapyykki oli pesuhuoneen lattialla.

Lapsena saatoin mennä monta päivää samoissa vaatteissa (ml. alusvaatteet), kunnes opin huolehtimaan itse itsestäni ja tarpeen mukaan pesemään itselleni ja veljilleni puhtaita vaatteita.

Mummoni olisi halunnut silloin tehdä lastensuojeluilmoitusten, mutta pelkäsi menettävänsä meidät kokonaan.

Ei se tuntunut että ”kyllähän lapsiperheessä on sotkua”, se tuntui ihan lapsestakin vain välinpitämättömyydeltä.

Muutin heti pois kun oli mahdollista. Siihen toki liittyy muutakin, mutta äitini kanssa en ole missään tekemisissä, väleissä kyllä mutta vain koska arvostan isääni enkä halua vaikeuttaa hänen elämää. En enää vieraile lapsuudenkodissani, ja jos minulta kysytään, sen voisi purkaa maantasalle ja tuntisin vain kiven vierähtävän sydämmeltä. Mummoni oli minulle tärkein aikuinen nuorena (isänikin, mutta häneen en luottanut samalla tavalla sillä tiesin että jos tulisi valinta eteen, hän valitsisi äitini) ja ilman häntä en eläisi nyt normaalia ja tasapainoista elämää.

Mutta etkö sinäkin olisi samaa mieltä siitä, että aloittajan pitäisi ihan ensiksi puhua itse tyttärensä kanssa sotkusta ja kertoa olevansa niin huolissaan, että harkitsee jo lasun tekoa? Näin tyttärellä olisi mahdollisuus joko hakea apua jos on kyse jostain vakavasta, tai sitten selvittää väärinkäsitys jos kyse on neuroottisesta mummosta ja normaalista sotkusta. Lasua ei ikinä pitäisi tehdä ensimmäisenä ja vieläpä anonyymisti. Mikäli tällä äidillä on oikeasti ongelmia ja joku persoonallisuushäiriö, niin sen kyllä huomaa siitä miten reagoi asialliseen huoli-keskusteluun. Sitten tehkööt lasun jos oikeaa tarvetta on!

Oikea ratkaisu ei ole lasu, vaan siivoojan palkkaaminen. Se on yllättävän edullista kotitalousvähennyksen ansiosta. Meillä jää itse maksettavaa noin 200 e/kk viikottaisesta käynnistä 4h+k asunnossa.