Uskaltaako toista lasta tehdä?

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kommenteista! Itseänikin mietityttää juuri lapsen mahdolliset sairaudet. Toisaalta ajattelen niin, että on täysin mahdollista, että myöhemmin esikoinenkin sairastuisi tai selviäisi myöhemmin kehityshäiriöitä. Koskaan ei voi tietää ja silti olen hänestä niin onnellinen. Eli tämä sairaus tai vammaisuusasia ei ole yhtä paljon mielessä kuin muut käytännön huolet.

Seuraava vauva voi olla vieläkin vaativampi, kuin edellinen. Myös raskaus oli minulle rankka. Eli minun tulisi uhrata seuraavat 3 vuotta saadakseni loput 15 vuotta sitä monikkoperheen onnea. Mutta en ole valmis luopumaan siitä unelmasta, että olisin vielä uudestaan äitiyslomalla, imettäisin, vaunulenkillä ja kesällä taaperon kanssa hiekkalaatikolla.

Kuten joku sanoi: on tämä vaikeaa!

Ap

Vaunulenkit, imetyksen ja hiekkalaatikot ei ole samanlaisia kuin esikoisen kanssa, kun pitää keskittyä myös siihen isompaan sisarukseen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Järjellä ajateltuna lasten tekemisessä ei ole kovinkaan paljon järkeä. Niistähän ei nykymaailmassa ole välttämättä mitään konkreettista hyötyä kuten ennen vanhaan, kun perhe oli sosiaaliturva.

Lasten hankkimiseen liittyvät riskit ovat siitä vaikeita, että monet niistä ovat harvinaisia mutta kohdalle osuessaan elämän tuhoavia (mitä tahansa omasta tai vauvan hengenlähdöstä koko alapään pysyvään vammautumiseen ja vaikeasti vammaiseen tai esim. psykopaattiin lapseen).

Ainoa todellinen syy hankkia lapsia on se, että haluaa niitä kovasti. Jos koette että kaksi lasta on se mikä teidän elämään kuuluu, niin yrittäkää toista ja toivokaa, että kaikki menee parhain päin. Haluaako mies toisen, onhan se hänenkin asiansa?

Onhan siinä se järki kun parisuhteissakin. Nykyään suurinosa tulee toimeen omillaan ilman miestä kun, mutta biologia vain pakottaa joskus rakastumaan. Vähän sama lasten saamisessa, ei niistä tarvita taloudellista turvaa, niitä vain tahtoo rakastaa. Psykopatia on perinnöllistä (toisin kuin sosiopatia) eikä psykopaatteja haittaa saada psykopaattilapsia. Täysin tuntemattoman miehen kanssa ei kyllä kannattaisi tästäkään syystä lisääntyä... Ja alapää pysyy kunnossa tai pahassa tapauksessa sen saa kuntoutettua jokainen nainen, joka on välittänyt kunnostaan ennen lapsia (neuvolassa näkee, että moni ei välitäkään). Teidän varmaan kannattaa valmistautua erityisen hyvin jos esikoisella oli koliikki. Mies pitää kaikki isyyslomat ja vaikka osan vanhempainvapaasta. Sisarusten leikkien seuraaminen päivittäisessä arjessa on jotain, mitä en jättäisi väliin koska se olisi helpointa.

Niinhän minä juuri sanoin, että ainoa syy haluta lapsia on tuo, että haluaa niitä rakastettavakseen. En sanonut, ettei niitä siksi kannattaisi tehdä. Kyllä hyvinkin kannattaa, jos se sisäinen palo on.

Ja et kyllä oikeasti tiedä mistään mitään, jos luulet että esim. sulkijalihaksen repeytymisen voi kuntoutta tahdonvoimalla. Ja sellainen tosiaankin on erittäin harvinaista kuten synnytykseen kuoleminenkin, tai se, että lapsi saa synnytyksessä hapenpuutteesta pahan aivovamman. Mutta asian harvinaisuus ei lohduta, jos itse sattuu olemaan se onneton, jonka kohdalle tuo osuu.

Ap:n kannattaa varmasti käsitellä itsensä kanssa huolellisesti se, että toisen lapsen lisääminen kuvio saattaa johtaa siihen toivottuun perheidylliin, tai sitten johonkin aivan muuhun. Silloin on todennäköisempää, että on tyytyväinen siihen uuteen perhekuvioonsa, millaiseksi se sitten muodostuukin :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kommenteista! Itseänikin mietityttää juuri lapsen mahdolliset sairaudet. Toisaalta ajattelen niin, että on täysin mahdollista, että myöhemmin esikoinenkin sairastuisi tai selviäisi myöhemmin kehityshäiriöitä. Koskaan ei voi tietää ja silti olen hänestä niin onnellinen. Eli tämä sairaus tai vammaisuusasia ei ole yhtä paljon mielessä kuin muut käytännön huolet.

Seuraava vauva voi olla vieläkin vaativampi, kuin edellinen. Myös raskaus oli minulle rankka. Eli minun tulisi uhrata seuraavat 3 vuotta saadakseni loput 15 vuotta sitä monikkoperheen onnea. Mutta en ole valmis luopumaan siitä unelmasta, että olisin vielä uudestaan äitiyslomalla, imettäisin, vaunulenkillä ja kesällä taaperon kanssa hiekkalaatikolla.

Kuten joku sanoi: on tämä vaikeaa!

Ap

Vaunulenkit, imetyksen ja hiekkalaatikot ei ole samanlaisia kuin esikoisen kanssa, kun pitää keskittyä myös siihen isompaan sisarukseen

Ei tietenkään, sisarusrattaissahan isompi lapsi hihkuu kun vieressä on uskomattoman pieni vauva. Imetys on luultavasti paljon helpompaa kuin ekalla kerralla. Hiekkalaatikolla ei ole niin tylsää kun isompi höpöttää juttujaan vieressä. Ja ihanko _pitää_ keskittyä omiin lapsiinsa. Ihmiset tällä palstalla on niin surullisia...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Järjellä ajateltuna lasten tekemisessä ei ole kovinkaan paljon järkeä. Niistähän ei nykymaailmassa ole välttämättä mitään konkreettista hyötyä kuten ennen vanhaan, kun perhe oli sosiaaliturva.

Lasten hankkimiseen liittyvät riskit ovat siitä vaikeita, että monet niistä ovat harvinaisia mutta kohdalle osuessaan elämän tuhoavia (mitä tahansa omasta tai vauvan hengenlähdöstä koko alapään pysyvään vammautumiseen ja vaikeasti vammaiseen tai esim. psykopaattiin lapseen).

Ainoa todellinen syy hankkia lapsia on se, että haluaa niitä kovasti. Jos koette että kaksi lasta on se mikä teidän elämään kuuluu, niin yrittäkää toista ja toivokaa, että kaikki menee parhain päin. Haluaako mies toisen, onhan se hänenkin asiansa?

Onhan siinä se järki kun parisuhteissakin. Nykyään suurinosa tulee toimeen omillaan ilman miestä kun, mutta biologia vain pakottaa joskus rakastumaan. Vähän sama lasten saamisessa, ei niistä tarvita taloudellista turvaa, niitä vain tahtoo rakastaa. Psykopatia on perinnöllistä (toisin kuin sosiopatia) eikä psykopaatteja haittaa saada psykopaattilapsia. Täysin tuntemattoman miehen kanssa ei kyllä kannattaisi tästäkään syystä lisääntyä... Ja alapää pysyy kunnossa tai pahassa tapauksessa sen saa kuntoutettua jokainen nainen, joka on välittänyt kunnostaan ennen lapsia (neuvolassa näkee, että moni ei välitäkään). Teidän varmaan kannattaa valmistautua erityisen hyvin jos esikoisella oli koliikki. Mies pitää kaikki isyyslomat ja vaikka osan vanhempainvapaasta. Sisarusten leikkien seuraaminen päivittäisessä arjessa on jotain, mitä en jättäisi väliin koska se olisi helpointa.

Niinhän minä juuri sanoin, että ainoa syy haluta lapsia on tuo, että haluaa niitä rakastettavakseen. En sanonut, ettei niitä siksi kannattaisi tehdä. Kyllä hyvinkin kannattaa, jos se sisäinen palo on.

Ja et kyllä oikeasti tiedä mistään mitään, jos luulet että esim. sulkijalihaksen repeytymisen voi kuntoutta tahdonvoimalla. Ja sellainen tosiaankin on erittäin harvinaista kuten synnytykseen kuoleminenkin, tai se, että lapsi saa synnytyksessä hapenpuutteesta pahan aivovamman. Mutta asian harvinaisuus ei lohduta, jos itse sattuu olemaan se onneton, jonka kohdalle tuo osuu.

Huoh sinähän kärjistät... Sanoinko että esim sulkijalihaksen repeytymisen voi kuntouttaa tahdonvoimalla? Sanoin, että jos nainen on alunperin kunnossa niin kaikki voidaan pahassakin tapauksessa kuntouttaa. Kirurgit osaa ja fysioterapiassa saadaan hermot pelittämään. Kuoleminen on sitäkin harvinaisempaa synnytyksessä ja vammaistakin lasta voi rakastaa. Ei ollut tarkoitukseni viisastella, kunhan totesin että lasten saaminen ei ole ollenkaan järjetöntä vaan yleensä mahtavaa ja lajin säilymisen tai ainakin hitaan sukupuuton kannalta välttämätöntä. Että repeämät ei tahdonvoimalla parane, hyvä heitto hermanni

Samat mietinnät olleet itselläkin viimeiset 2,5 - vuotta. Aina olen nähnyt itseni 2 tai 3 lapsen äitinä ja pitänyt 1 lasta täysin mahdottomana koska itselläni ei sisaruksia ole. Kuitenkin lapsen saatuani sairastuin synnytyksenjälkeiseen masennukseen ja vauva-arki oli todella raskasta. Toivuin ja ajattelin, että vauva saa tulla mutta ahdistuin taas ja peräännyin. Vuoden jossittelin asiaa ja nyt olen ajatellut, että tulee jos on tullakseen (ei ehkäisyä).

Ei tätä asiaa pitäisi liikaa miettiä koska silloin vain kaikki negatiiviset asiat pyörii mielessä. Itse ajattelen niin, että vaikka epäröin niin todennäköisesti kadun sitä jos en uskalla edes yrittää toista. Itse pelkään taas raskasta vauva ja taapero aikaa mutta tiedän, että sen jälkeen helpottaa (ellei tule erityislasta).

Vierailija kirjoitti:

Mua pelottaa just toi että toinen lapsi ois vaikka vammainen. Sit olisin "pilannut" (anteeksi sanavalinta) meidän elämän joka sujuu nyt yhden lapsen kanssa tosi hyvin. Kuitenkin haluaisin toisen lapsen mutta pelottaa. Voisiko kukaan olla yhtä ihana kuin nykyinen lapseni (järjellä tiedostan että eiköhän toista lasta rakastaisi yhtä paljon). Miehen suvussa on myös kaksosia joten jos niin sattuisi käymään niin sekin tuntuisi ikävältä.

Jaa meidän perheessä on kehitysvammainen lapsi eikä elämä kyllä ole mitenkään pilalla. Tuskin kaksosten vanhemmillakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Järjellä ajateltuna lasten tekemisessä ei ole kovinkaan paljon järkeä. Niistähän ei nykymaailmassa ole välttämättä mitään konkreettista hyötyä kuten ennen vanhaan, kun perhe oli sosiaaliturva.

Lasten hankkimiseen liittyvät riskit ovat siitä vaikeita, että monet niistä ovat harvinaisia mutta kohdalle osuessaan elämän tuhoavia (mitä tahansa omasta tai vauvan hengenlähdöstä koko alapään pysyvään vammautumiseen ja vaikeasti vammaiseen tai esim. psykopaattiin lapseen).

Ainoa todellinen syy hankkia lapsia on se, että haluaa niitä kovasti. Jos koette että kaksi lasta on se mikä teidän elämään kuuluu, niin yrittäkää toista ja toivokaa, että kaikki menee parhain päin. Haluaako mies toisen, onhan se hänenkin asiansa?

Onhan siinä se järki kun parisuhteissakin. Nykyään suurinosa tulee toimeen omillaan ilman miestä kun, mutta biologia vain pakottaa joskus rakastumaan. Vähän sama lasten saamisessa, ei niistä tarvita taloudellista turvaa, niitä vain tahtoo rakastaa. Psykopatia on perinnöllistä (toisin kuin sosiopatia) eikä psykopaatteja haittaa saada psykopaattilapsia. Täysin tuntemattoman miehen kanssa ei kyllä kannattaisi tästäkään syystä lisääntyä... Ja alapää pysyy kunnossa tai pahassa tapauksessa sen saa kuntoutettua jokainen nainen, joka on välittänyt kunnostaan ennen lapsia (neuvolassa näkee, että moni ei välitäkään). Teidän varmaan kannattaa valmistautua erityisen hyvin jos esikoisella oli koliikki. Mies pitää kaikki isyyslomat ja vaikka osan vanhempainvapaasta. Sisarusten leikkien seuraaminen päivittäisessä arjessa on jotain, mitä en jättäisi väliin koska se olisi helpointa.

Niinhän minä juuri sanoin, että ainoa syy haluta lapsia on tuo, että haluaa niitä rakastettavakseen. En sanonut, ettei niitä siksi kannattaisi tehdä. Kyllä hyvinkin kannattaa, jos se sisäinen palo on.

Ja et kyllä oikeasti tiedä mistään mitään, jos luulet että esim. sulkijalihaksen repeytymisen voi kuntoutta tahdonvoimalla. Ja sellainen tosiaankin on erittäin harvinaista kuten synnytykseen kuoleminenkin, tai se, että lapsi saa synnytyksessä hapenpuutteesta pahan aivovamman. Mutta asian harvinaisuus ei lohduta, jos itse sattuu olemaan se onneton, jonka kohdalle tuo osuu.

Huoh sinähän kärjistät... Sanoinko että esim sulkijalihaksen repeytymisen voi kuntouttaa tahdonvoimalla? Sanoin, että jos nainen on alunperin kunnossa niin kaikki voidaan pahassakin tapauksessa kuntouttaa. Kirurgit osaa ja fysioterapiassa saadaan hermot pelittämään. Kuoleminen on sitäkin harvinaisempaa synnytyksessä ja vammaistakin lasta voi rakastaa. Ei ollut tarkoitukseni viisastella, kunhan totesin että lasten saaminen ei ole ollenkaan järjetöntä vaan yleensä mahtavaa ja lajin säilymisen tai ainakin hitaan sukupuuton kannalta välttämätöntä. Että repeämät ei tahdonvoimalla parane, hyvä heitto hermanni

Ei voida kaikkea korjata edes niiden kirurgien ja fyssareiden voimalla kaikkea korjata. Hienoa sinällään, että on heihin noin kova luotto, parhaansa tekevät taatusti.

Jos kirjoitat että jokaisen itsestään välittävän kroppa saadaan kyllä kuntoon, niin tottakai siitä välittyy kuva että meinaat vakavien repeämien korjaantuvan jumpalla. Sen lisäksi siis, että väite kaiken korjaantumisesta on itsessään virheellinen, ja tuo kuntouttamisen linkittäminen itsestään välittämiseen antaa kuvan, että jos jollain ei ole alapäätä saatu kuntoon synnytysvaurioiden jäljiltä niin kyseessä on vain huono ihminen.

Ei mua epäilyttänyt toisen lapsen tekeminen juurikaan. Tiesin, että rakastan toista samalla tavalla kuin ensimmäistä. Ja että kyllä kaikesta selviytyy. Ensimmäisellä oli koliikki, niin oli toisella ja kolmannellakin. Nyt odotan neljättä. Ekan lapsen kohdalla kyllä tuntui hieman pahalta aluksi kun toinen syntyi. Kun esikoinen ei enää saanutkaan kaikkea huomiota. Mutta, loppujen lopuksi se on lapsille hyväksi, että oppivat ottamaan sisarukset huomioon. Eivät ole yksinvaltiaita. Mun lasten ikäerot ovat 2-3v, ja jokainen on saanut olla perheen pieni vauva vuorollaan ja hyvin ovat ottaneet uuden tulokkaan vastaan. Ei ole ollut mustasukkaisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kommenteista! Itseänikin mietityttää juuri lapsen mahdolliset sairaudet. Toisaalta ajattelen niin, että on täysin mahdollista, että myöhemmin esikoinenkin sairastuisi tai selviäisi myöhemmin kehityshäiriöitä. Koskaan ei voi tietää ja silti olen hänestä niin onnellinen. Eli tämä sairaus tai vammaisuusasia ei ole yhtä paljon mielessä kuin muut käytännön huolet.

Seuraava vauva voi olla vieläkin vaativampi, kuin edellinen. Myös raskaus oli minulle rankka. Eli minun tulisi uhrata seuraavat 3 vuotta saadakseni loput 15 vuotta sitä monikkoperheen onnea. Mutta en ole valmis luopumaan siitä unelmasta, että olisin vielä uudestaan äitiyslomalla, imettäisin, vaunulenkillä ja kesällä taaperon kanssa hiekkalaatikolla.

Kuten joku sanoi: on tämä vaikeaa!

Ap

Vaunulenkit, imetyksen ja hiekkalaatikot ei ole samanlaisia kuin esikoisen kanssa, kun pitää keskittyä myös siihen isompaan sisarukseen

Ei tietenkään, sisarusrattaissahan isompi lapsi hihkuu kun vieressä on uskomattoman pieni vauva. Imetys on luultavasti paljon helpompaa kuin ekalla kerralla. Hiekkalaatikolla ei ole niin tylsää kun isompi höpöttää juttujaan vieressä. Ja ihanko _pitää_ keskittyä omiin lapsiinsa. Ihmiset tällä palstalla on niin surullisia...

Tai sitten imetys vaikeaa, vauva hidas syömään ja saa rintaraivareita. Esikoinen huutaa vieressä huomiota ja koittaa satuttaa vauvaa.

Esikoinen ei halua istua vaunuissa ja säntäilee sinne tänne..

Vauva ja esikoinen nukkuvat eri rytmissä - nälkä molemmilla samaan aikaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Järjellä ajateltuna lasten tekemisessä ei ole kovinkaan paljon järkeä. Niistähän ei nykymaailmassa ole välttämättä mitään konkreettista hyötyä kuten ennen vanhaan, kun perhe oli sosiaaliturva.

Lasten hankkimiseen liittyvät riskit ovat siitä vaikeita, että monet niistä ovat harvinaisia mutta kohdalle osuessaan elämän tuhoavia (mitä tahansa omasta tai vauvan hengenlähdöstä koko alapään pysyvään vammautumiseen ja vaikeasti vammaiseen tai esim. psykopaattiin lapseen).

Ainoa todellinen syy hankkia lapsia on se, että haluaa niitä kovasti. Jos koette että kaksi lasta on se mikä teidän elämään kuuluu, niin yrittäkää toista ja toivokaa, että kaikki menee parhain päin. Haluaako mies toisen, onhan se hänenkin asiansa?

Onhan siinä se järki kun parisuhteissakin. Nykyään suurinosa tulee toimeen omillaan ilman miestä kun, mutta biologia vain pakottaa joskus rakastumaan. Vähän sama lasten saamisessa, ei niistä tarvita taloudellista turvaa, niitä vain tahtoo rakastaa. Psykopatia on perinnöllistä (toisin kuin sosiopatia) eikä psykopaatteja haittaa saada psykopaattilapsia. Täysin tuntemattoman miehen kanssa ei kyllä kannattaisi tästäkään syystä lisääntyä... Ja alapää pysyy kunnossa tai pahassa tapauksessa sen saa kuntoutettua jokainen nainen, joka on välittänyt kunnostaan ennen lapsia (neuvolassa näkee, että moni ei välitäkään). Teidän varmaan kannattaa valmistautua erityisen hyvin jos esikoisella oli koliikki. Mies pitää kaikki isyyslomat ja vaikka osan vanhempainvapaasta. Sisarusten leikkien seuraaminen päivittäisessä arjessa on jotain, mitä en jättäisi väliin koska se olisi helpointa.

Niinhän minä juuri sanoin, että ainoa syy haluta lapsia on tuo, että haluaa niitä rakastettavakseen. En sanonut, ettei niitä siksi kannattaisi tehdä. Kyllä hyvinkin kannattaa, jos se sisäinen palo on.

Ja et kyllä oikeasti tiedä mistään mitään, jos luulet että esim. sulkijalihaksen repeytymisen voi kuntoutta tahdonvoimalla. Ja sellainen tosiaankin on erittäin harvinaista kuten synnytykseen kuoleminenkin, tai se, että lapsi saa synnytyksessä hapenpuutteesta pahan aivovamman. Mutta asian harvinaisuus ei lohduta, jos itse sattuu olemaan se onneton, jonka kohdalle tuo osuu.

Huoh sinähän kärjistät... Sanoinko että esim sulkijalihaksen repeytymisen voi kuntouttaa tahdonvoimalla? Sanoin, että jos nainen on alunperin kunnossa niin kaikki voidaan pahassakin tapauksessa kuntouttaa. Kirurgit osaa ja fysioterapiassa saadaan hermot pelittämään. Kuoleminen on sitäkin harvinaisempaa synnytyksessä ja vammaistakin lasta voi rakastaa. Ei ollut tarkoitukseni viisastella, kunhan totesin että lasten saaminen ei ole ollenkaan järjetöntä vaan yleensä mahtavaa ja lajin säilymisen tai ainakin hitaan sukupuuton kannalta välttämätöntä. Että repeämät ei tahdonvoimalla parane, hyvä heitto hermanni

Ei voida kaikkea korjata edes niiden kirurgien ja fyssareiden voimalla kaikkea korjata. Hienoa sinällään, että on heihin noin kova luotto, parhaansa tekevät taatusti.

Jos kirjoitat että jokaisen itsestään välittävän kroppa saadaan kyllä kuntoon, niin tottakai siitä välittyy kuva että meinaat vakavien repeämien korjaantuvan jumpalla. Sen lisäksi siis, että väite kaiken korjaantumisesta on itsessään virheellinen, ja tuo kuntouttamisen linkittäminen itsestään välittämiseen antaa kuvan, että jos jollain ei ole alapäätä saatu kuntoon synnytysvaurioiden jäljiltä niin kyseessä on vain huono ihminen.

Niin jokaisen kroppa saadaan kyllä kuntoon, niinhän minä väitän. Sinä väität, että minä väitän, että KAIKKI saataisiin täysin neitseelliseen kuntoon. Hyvään kuntoon kyllä saadaan jos nainen huolehtii itsensä kuntouttamisesta (siis muutenkin kuin jumpalla jos tarvetta on) Ja miten niin välittyy, että repeämät paranevat jumpalla? Tarkoitatko nyt sit kuitenkin, että sinä hernepalko nenässä vedät aivan omia johtopäätöksiäsi siitä mitä EN sanonut, mutta voisin ehkä tarkoittaa? Niin just, hedelmällistä ja valistavaa, kiitos.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä sitä toista lasta rakastaa yhtä paljon kuin ekaa, se ei ole ongelma.

Huomiotakin pystyy jakamaan kahdelle vielä. Ehkä kolmelle olisi jo hankalampaa.

Ongelma on vaan se jatkuva kaaos pikkulapsiperheessä. Ne kaksi eka vuotta on tosi rankkoja. Sitten kun molemmat on ulos vaipoista, osaavat syödä ja pukea itse niin helpottaa.

Meillä tytöt pienellä ikäerolla, alku oli aika hirveää kahden kanssa, mutta nyt on ihan parasta. Leikkivät paljon yhdessä ja ovat läheisiä. Toki en tiedä, leikkivätkö eri sukupuolta olevat lapset yhtä paljon keskenään.

Kaikissa mun tuntemissa perheissä, joissa pienellä ikäerolla kaksi eri sukupuolista lasta, lapset eivät todellakaan leiki keskenään, tappelevat vain, jos pakotetaan olemaan yhdessä. Tietysti poikkeuksiakin voi olla.

Kyllä se enemmän on sääntö, että pienellä ikäerolla sisarukset tulevat juttuun keskenään, sukupuolesta riippumatta. Tai itse ainakin pidän sitä yleisempänä. Kouluikään tullessa vasta tilanne alkaa muuttua.

Itse aion hankkia useamman lapsen, koska ainoana lapsena oleminen on todella ikävää. Lapsena minulla ei ollut milloinkaan leikkiseuraa loma-aikaan kun kaverien perheet olivat mökillä tai puuhailemassa keskenään. Aikuisena on taas rankkaa kun vastuu vanhenevista vanhemmista on yksin mulla. 

Mulla tuli tuo pohdinta kahden lapsen jälkeen. Sain terveen tytön ja pojan ja jotenkin ajattelin, että on suorastaan liikaa pyydetty siitä enemmän. Ihan kuin lällättelisin elämälle päin naamaa. Toisaalta parisuhdekin oli huonolla tolalla eli ei muutenkaan ollut viisasta haluta enempää.

Vierailija kirjoitti:

Mulla tuli tuo pohdinta kahden lapsen jälkeen. Sain terveen tytön ja pojan ja jotenkin ajattelin, että on suorastaan liikaa pyydetty siitä enemmän. Ihan kuin lällättelisin elämälle päin naamaa. Toisaalta parisuhdekinaa oli huonolla tolalla eli ei muutenkaan ollut viisasta haluta enempää.

Pelkäsin kovasti että joku menee pieleen ensimmäistä odottaessa ja kun kaikki kävikin hyvin tuntui kuin olisi melkein lotossa voittanut. Nyt kun mietin uskaltaisiko toista vielä kokeilla on juuri samat tuntemukset: ihan kuin olisin kamalan kiittämätön ja oikein kerjäisin verta nenästä. Että eihän elämä vaan voi suoda kenelläkään kahta niin ihanaa lasta (ja pikkulapsiaikaa) mitä tuo ensimmäinen on. Hölmöä, tiedän...

Mulla on yksi erityislapsi, ja suoraan sanoen kadun että olen saanut edes hänet. Alunperin halusin kaksi, enää en uskalla vaikka olisi todennäköistä, että toinen olisi helpompi (ei olisi sama isä).

Omaa ainokaistani ei sisaruksettomuus harmita ainakaan sanojensa mukaan: hän kertoo arvostavansa erityisesti aineellista hyvää, mihin on varaa näin yhden lapsen kanssa, ja muutenkin sanoo olevansa tyytyväinen, ettei sisarusten kanssa tarvitse tapella.

En haluaisi elämää ilman sisaruksia, en itselleni enkä lapsilleni.