Uskaltaako toista lasta tehdä?

Kyllä sitä toistakin rakastaa yhtäpaljon. Mutta älä ota tekemistä itsestäänselvyytenä. Itse kärsin sekundäärisestä lapsettomuudesta ensimmäisen ja toisen välillä 9 vuotta. Nyt toisen ja kolmanne välillä 5 vuotta ja useita keskenmenoja. Joten tee ne lapset jos vähänkään haluat ja rahkeet riittää! Älä pelkää.

Itse pelkäisin eniten, että toinen lapsi olisikin jotenkin (anteeksi karu sanavalinta) viallinen ja pilaisi koko muun perheen elämän. Tämä johtuu siitä, että oma pikkuveljeni oli kauhean vaikea lapsena. Ei hänellä ole edes mitään diagnoosia, järkyttävän huono impulssikontrolli vain. Teki vanhempien (ja tietysti veljen omasta) arjesta aikamoisen via dolorosan. En voi kuin kuvitella, millaista olisi ollut, jos olisi ollut pahempi tai vakavasti vammainen tms. Nuorempi veli on "normaali", ja ero on kuin yöllä ja päivällä.

Tai sitten voi käydä kuten meille, että toinen lapsi onkin vammainen, joka on todella tarvitseva. Kaikki on vaikeaa, syöminen, nukkuminen jne. Kaukana on ne ajat kun esikoisen kanssa sai yhdessä opetella ensihymyt, ja reissata. Enää ei onnistu.

Mua pelottaa just toi että toinen lapsi ois vaikka vammainen. Sit olisin "pilannut" (anteeksi sanavalinta) meidän elämän joka sujuu nyt yhden lapsen kanssa tosi hyvin. Kuitenkin haluaisin toisen lapsen mutta pelottaa. Voisiko kukaan olla yhtä ihana kuin nykyinen lapseni (järjellä tiedostan että eiköhän toista lasta rakastaisi yhtä paljon). Miehen suvussa on myös kaksosia joten jos niin sattuisi käymään niin sekin tuntuisi ikävältä.

Minulla vähän samat mietteet, lapsi tosin täytti juuri 3. Mitä enemmän mietin ja odottelen, sitä enemmän alan kallistua siihen että tämä yksi taitaa riittää... Ja aika pian minulla alkaa ikäkin tulla vastaan.

Samalla pelkään että myöhemmin kaduttaa ja lapsi tulee surulliseksi kun ei saa sisarusta. On tämä vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Mua pelottaa just toi että toinen lapsi ois vaikka vammainen. Sit olisin "pilannut" (anteeksi sanavalinta) meidän elämän joka sujuu nyt yhden lapsen kanssa tosi hyvin. Kuitenkin haluaisin toisen lapsen mutta pelottaa. Voisiko kukaan olla yhtä ihana kuin nykyinen lapseni (järjellä tiedostan että eiköhän toista lasta rakastaisi yhtä paljon). Miehen suvussa on myös kaksosia joten jos niin sattuisi käymään niin sekin tuntuisi ikävältä.

Sen sun miehen suvun kaksosuus ei vaikuta teidän tilanteeseen kaksosuus"riskiä" lisäävästi. Vain naisen puolen kaksosgeenit vaikuttaa.

Kukaan ei voi päättää puolestasi, mutta kyllä sanoisin, että jos rakastat ensimmäistä niin rakastat myös toista vaikket olisikaan niitä, joilla syvin rakkaus lapseen syttyy plussasta. Siinä voi mennä hetki, että huomaat sen kaikkien tapahtumien keskellä. Jos olet lopen kyllästynyt kotona oloon ja koti tuntuu vankilalta, kannattaa tietenkin antaa muutaman vuoden mennä ennen toista lasta. Itse kyllä tykkään, että lapsilla on suht pieni ikäero. Sitten miinukset kotiin - kyllä mun mielestä naiset ovat heikkoja jos eivät pysty rakastamaan kahta lastaan. Jos tiedät olevasi uskomattoman heikko niin tiedät sen. Et kyllä varmaan ole. Vauva- ja taaperovuodet voivat olla tukalia ja epämukavia jos kaiken tekee vaikeimman kautta. Tuskin koskaan antaisit lapsia mistään hinnasta pois. Ainokainen tottuu olemaan yksinäinen.

Kyllä sitä toista lasta rakastaa yhtä paljon kuin ekaa, se ei ole ongelma.

Huomiotakin pystyy jakamaan kahdelle vielä. Ehkä kolmelle olisi jo hankalampaa.

Ongelma on vaan se jatkuva kaaos pikkulapsiperheessä. Ne kaksi eka vuotta on tosi rankkoja. Sitten kun molemmat on ulos vaipoista, osaavat syödä ja pukea itse niin helpottaa.

Meillä tytöt pienellä ikäerolla, alku oli aika hirveää kahden kanssa, mutta nyt on ihan parasta. Leikkivät paljon yhdessä ja ovat läheisiä. Toki en tiedä, leikkivätkö eri sukupuolta olevat lapset yhtä paljon keskenään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua pelottaa just toi että toinen lapsi ois vaikka vammainen. Sit olisin "pilannut" (anteeksi sanavalinta) meidän elämän joka sujuu nyt yhden lapsen kanssa tosi hyvin. Kuitenkin haluaisin toisen lapsen mutta pelottaa. Voisiko kukaan olla yhtä ihana kuin nykyinen lapseni (järjellä tiedostan että eiköhän toista lasta rakastaisi yhtä paljon). Miehen suvussa on myös kaksosia joten jos niin sattuisi käymään niin sekin tuntuisi ikävältä.

Sen sun miehen suvun kaksosuus ei vaikuta teidän tilanteeseen kaksosuus"riskiä" lisäävästi. Vain naisen puolen kaksosgeenit vaikuttaa.

Huh, yksi huolenaihe vähemmän!

Vierailija kirjoitti:

Kyllä sitä toista lasta rakastaa yhtä paljon kuin ekaa, se ei ole ongelma.

Huomiotakin pystyy jakamaan kahdelle vielä. Ehkä kolmelle olisi jo hankalampaa.

Ongelma on vaan se jatkuva kaaos pikkulapsiperheessä. Ne kaksi eka vuotta on tosi rankkoja. Sitten kun molemmat on ulos vaipoista, osaavat syödä ja pukea itse niin helpottaa.

Meillä tytöt pienellä ikäerolla, alku oli aika hirveää kahden kanssa, mutta nyt on ihan parasta. Leikkivät paljon yhdessä ja ovat läheisiä. Toki en tiedä, leikkivätkö eri sukupuolta olevat lapset yhtä paljon keskenään.

Kaikissa mun tuntemissa perheissä, joissa pienellä ikäerolla kaksi eri sukupuolista lasta, lapset eivät todellakaan leiki keskenään, tappelevat vain, jos pakotetaan olemaan yhdessä. Tietysti poikkeuksiakin voi olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua pelottaa just toi että toinen lapsi ois vaikka vammainen. Sit olisin "pilannut" (anteeksi sanavalinta) meidän elämän joka sujuu nyt yhden lapsen kanssa tosi hyvin. Kuitenkin haluaisin toisen lapsen mutta pelottaa. Voisiko kukaan olla yhtä ihana kuin nykyinen lapseni (järjellä tiedostan että eiköhän toista lasta rakastaisi yhtä paljon). Miehen suvussa on myös kaksosia joten jos niin sattuisi käymään niin sekin tuntuisi ikävältä.

Sen sun miehen suvun kaksosuus ei vaikuta teidän tilanteeseen kaksosuus"riskiä" lisäävästi. Vain naisen puolen kaksosgeenit vaikuttaa.

Huh, yksi huolenaihe vähemmän!

Mutta sehän ei kuitenkaan poissulje sitä että sattus tulemmaan ne kaksoset. Riski ehkä pienempi.

Kai toisestakin huolehtisit, vaikka ensimmäistä rakastat; et voi kuvitella spesifistä rakkautta yksilöön, jota ei ole olemassa. Sitten kun uusi yksilö on olemassa, ja sinun vastuullasi, kai välität minkä välität. Ehkä hän hurmaa sinut tavalla, jota et osannut kuvitella... tai sitten ei. Hän olisi silti tärkeä.

Isompi sisar viihdyttää nuorempaa pelkällä olemassa olollaan (vaikka hänelle ei pidä liikaa siirtää kasvattajan roolia).

Lapsen tekeminen "velvollisuudesta sisäisiin arvoihin" on mielenkiintoinen ilmiö... Tavallaan olet valmis asettamaan omat halusi toissijaisiksi, olkoonkin, että kyse on sinun mielikuvastasi (ja siten tavallaan ensisijaisesti sinusta). Mutta mielikuvassasi sinun "TÄYTYY" ikään kuin lunastaa jotain.

Toisen lapsen tekeminen on jossain suhteessa suurempi päätös, kuin ensimmäisen koska tiedät jo paremmin, mitä olet tekemässä. Vaikka ei sekään tarkoita, että kaikki toistuisi samanlaisena.

Itse mietin samoja 44-vuotiaana ja on vielä se paine, että saanko asiat järjestymään lähivuosina koska ikää on jo kertynyt. Pitäisi turvata talous raskausaikaa varten, ja varmistaa myös että voin lisääntyä juuri haluamani miehen kanssa (lapseni isä, josta olen "eronnut").

Kiitos kommenteista! Itseänikin mietityttää juuri lapsen mahdolliset sairaudet. Toisaalta ajattelen niin, että on täysin mahdollista, että myöhemmin esikoinenkin sairastuisi tai selviäisi myöhemmin kehityshäiriöitä. Koskaan ei voi tietää ja silti olen hänestä niin onnellinen. Eli tämä sairaus tai vammaisuusasia ei ole yhtä paljon mielessä kuin muut käytännön huolet.

Seuraava vauva voi olla vieläkin vaativampi, kuin edellinen. Myös raskaus oli minulle rankka. Eli minun tulisi uhrata seuraavat 3 vuotta saadakseni loput 15 vuotta sitä monikkoperheen onnea. Mutta en ole valmis luopumaan siitä unelmasta, että olisin vielä uudestaan äitiyslomalla, imettäisin, vaunulenkillä ja kesällä taaperon kanssa hiekkalaatikolla.

Kuten joku sanoi: on tämä vaikeaa!

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä sitä toista lasta rakastaa yhtä paljon kuin ekaa, se ei ole ongelma.

Huomiotakin pystyy jakamaan kahdelle vielä. Ehkä kolmelle olisi jo hankalampaa.

Ongelma on vaan se jatkuva kaaos pikkulapsiperheessä. Ne kaksi eka vuotta on tosi rankkoja. Sitten kun molemmat on ulos vaipoista, osaavat syödä ja pukea itse niin helpottaa.

Meillä tytöt pienellä ikäerolla, alku oli aika hirveää kahden kanssa, mutta nyt on ihan parasta. Leikkivät paljon yhdessä ja ovat läheisiä. Toki en tiedä, leikkivätkö eri sukupuolta olevat lapset yhtä paljon keskenään.

Kaikissa mun tuntemissa perheissä, joissa pienellä ikäerolla kaksi eri sukupuolista lasta, lapset eivät todellakaan leiki keskenään, tappelevat vain, jos pakotetaan olemaan yhdessä. Tietysti poikkeuksiakin voi olla.

Riippuu vähän. Itse olen ollut havaitsevinani, että ahtaissa kerrostalokopeissa sisällä pidettävät ja sisällä pitkästyvät pikkulapset tuppaavat tappelemaan keskenään. Lapset, jotka voivat touhuta, tutkia, leikkiä ja sotkea vapaasti ulkona (asuintalosta riippumatta) eivät kerkeä koko ajan tappelemaan. Itse ainakin leikin sovussa pikkuveljeni ja veljen kavereiden kanssa. Myös omat lapset leikkivät melkein 100% kitkatta vaikka heitä on tyttö-poika-tyttö. Tytöt hakevat naapurin poikia mukaan leikkeihin eikä tappeluja juuri koskaan ole. Ja rakastan kaikki, ei epäilystäkään.

Vierailija kirjoitti:

Kai toisestakin huolehtisit, vaikka ensimmäistä rakastat; et voi kuvitella spesifistä rakkautta yksilöön, jota ei ole olemassa. Sitten kun uusi yksilö on olemassa, ja sinun vastuullasi, kai välität minkä välität. Ehkä hän hurmaa sinut tavalla, jota et osannut kuvitella... tai sitten ei. Hän olisi silti tärkeä.

Isompi sisar viihdyttää nuorempaa pelkällä olemassa olollaan (vaikka hänelle ei pidä liikaa siirtää kasvattajan roolia).

Lapsen tekeminen "velvollisuudesta sisäisiin arvoihin" on mielenkiintoinen ilmiö... Tavallaan olet valmis asettamaan omat halusi toissijaisiksi, olkoonkin, että kyse on sinun mielikuvastasi (ja siten tavallaan ensisijaisesti sinusta). Mutta mielikuvassasi sinun "TÄYTYY" ikään kuin lunastaa jotain.

Toisen lapsen tekeminen on jossain suhteessa suurempi päätös, kuin ensimmäisen koska tiedät jo paremmin, mitä olet tekemässä. Vaikka ei sekään tarkoita, että kaikki toistuisi samanlaisena.

Itse mietin samoja 44-vuotiaana ja on vielä se paine, että saanko asiat järjestymään lähivuosina koska ikää on jo kertynyt. Pitäisi turvata talous raskausaikaa varten, ja varmistaa myös että voin lisääntyä juuri haluamani miehen kanssa (lapseni isä, josta olen "eronnut").

Näinhän se on. Lapsellinen kuvitelmani idylisestä kahden lapsen perheestä on se, miksi haluan kaksi lasta. Eihän tässä ole järjen häivää! Mutta minkäs tunteilleen voi.

Ymmärsinkö oikein, että yrität ex-miehesi kanssa pikkusisarusta esikoisellenne? Kuulostaa erikoiselta. Hoidat siis vauvan yksin?

Järjellä ajateltuna lasten tekemisessä ei ole kovinkaan paljon järkeä. Niistähän ei nykymaailmassa ole välttämättä mitään konkreettista hyötyä kuten ennen vanhaan, kun perhe oli sosiaaliturva.

Lasten hankkimiseen liittyvät riskit ovat siitä vaikeita, että monet niistä ovat harvinaisia mutta kohdalle osuessaan elämän tuhoavia (mitä tahansa omasta tai vauvan hengenlähdöstä koko alapään pysyvään vammautumiseen ja vaikeasti vammaiseen tai esim. psykopaattiin lapseen).

Ainoa todellinen syy hankkia lapsia on se, että haluaa niitä kovasti. Jos koette että kaksi lasta on se mikä teidän elämään kuuluu, niin yrittäkää toista ja toivokaa, että kaikki menee parhain päin. Haluaako mies toisen, onhan se hänenkin asiansa?

Vierailija kirjoitti:

Järjellä ajateltuna lasten tekemisessä ei ole kovinkaan paljon järkeä. Niistähän ei nykymaailmassa ole välttämättä mitään konkreettista hyötyä kuten ennen vanhaan, kun perhe oli sosiaaliturva.

Lasten hankkimiseen liittyvät riskit ovat siitä vaikeita, että monet niistä ovat harvinaisia mutta kohdalle osuessaan elämän tuhoavia (mitä tahansa omasta tai vauvan hengenlähdöstä koko alapään pysyvään vammautumiseen ja vaikeasti vammaiseen tai esim. psykopaattiin lapseen).

Ainoa todellinen syy hankkia lapsia on se, että haluaa niitä kovasti. Jos koette että kaksi lasta on se mikä teidän elämään kuuluu, niin yrittäkää toista ja toivokaa, että kaikki menee parhain päin. Haluaako mies toisen, onhan se hänenkin asiansa?

Mies haluaa lapsen. Hän on minua 5v vanhempi ja kuulemma biologinen kello tikittää eikä haluaisi ainakaan useita vuosia enää odotella. Ollaan 30 ja 35.

Itse koin voimakkaana, kun lapsi oli 0-2--vuotias, että yksi lapsi riittää. Jotenkin ajattelin, etten voi rakastaa ketään muuta kuin esikoistani.

Meille syntui toinen lapsi, kun esikoinen 3v. Olin varannut vuoden lapse tekoon, mutta toinen lapsi tuli ekalla yrittämällä. Aivan mahtava seurata heidän sisaruuttaan.

Mustasukkaisuutta ei ole koskaan ollut. Molemmat lapset saa kahdenleskistä aikaa meiltä molemmilta vanhemmilta.

3 vuotta ikäeroa, molemmat tyttöjä.

Ystäväni hieman katuu, kun hänellä vain yksi lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Järjellä ajateltuna lasten tekemisessä ei ole kovinkaan paljon järkeä. Niistähän ei nykymaailmassa ole välttämättä mitään konkreettista hyötyä kuten ennen vanhaan, kun perhe oli sosiaaliturva.

Lasten hankkimiseen liittyvät riskit ovat siitä vaikeita, että monet niistä ovat harvinaisia mutta kohdalle osuessaan elämän tuhoavia (mitä tahansa omasta tai vauvan hengenlähdöstä koko alapään pysyvään vammautumiseen ja vaikeasti vammaiseen tai esim. psykopaattiin lapseen).

Ainoa todellinen syy hankkia lapsia on se, että haluaa niitä kovasti. Jos koette että kaksi lasta on se mikä teidän elämään kuuluu, niin yrittäkää toista ja toivokaa, että kaikki menee parhain päin. Haluaako mies toisen, onhan se hänenkin asiansa?

Onhan siinä se järki kun parisuhteissakin. Nykyään suurinosa tulee toimeen omillaan ilman miestä kun, mutta biologia vain pakottaa joskus rakastumaan. Vähän sama lasten saamisessa, ei niistä tarvita taloudellista turvaa, niitä vain tahtoo rakastaa. Psykopatia on perinnöllistä (toisin kuin sosiopatia) eikä psykopaatteja haittaa saada psykopaattilapsia. Täysin tuntemattoman miehen kanssa ei kyllä kannattaisi tästäkään syystä lisääntyä... Ja alapää pysyy kunnossa tai pahassa tapauksessa sen saa kuntoutettua jokainen nainen, joka on välittänyt kunnostaan ennen lapsia (neuvolassa näkee, että moni ei välitäkään). Teidän varmaan kannattaa valmistautua erityisen hyvin jos esikoisella oli koliikki. Mies pitää kaikki isyyslomat ja vaikka osan vanhempainvapaasta. Sisarusten leikkien seuraaminen päivittäisessä arjessa on jotain, mitä en jättäisi väliin koska se olisi helpointa.

Minulla on viisi lasta. Ensimmäinen ja toinen ovat eri sukupuolta ja pienellä ikäerolla. He ovat kyllä myös tapelleet, mutta enimmäkseen leikkineet keskenään.

Esikoiseen rakastuin silmittömästi heti hänen synnyttyään. Toiseen lapseen kiintymys rakentui hieman hitaammin, ja uskon että tämä johtui ensinnäkin siitä että hän syntyi reilusti ennen laskettua aikaa nopeasti niin etten ehtinyt yhtään valmistautua tilanteeseen. Lisäksi hän näytti heti vauvana ja näyttää edelleen ihan eriltä kuin esikoinen ja muut lapsemme. On "kaunis" lapsi muiden silmään mutta eri näköinen. Esikoinen ja toinen ovat minulle aivan yhtä rakkaita, molemmissa on omat hankaluutensa ja ihanuutensa :)

Kolmas lapsistamme vei erittäin paljon energiaa temperamenttinsa takia. On ollut erittäin hoidettava noin kolmevuotiaaksi asti. Hänkin on aivan yhtä rakas lapsi kuin muutkin.

Neljäs ja viides tulivat yhtäaikaa. He olivat ihania ja helppoja vauvoja, toinen vähän itkuisempi toista. Ovat samaa sukupuolta ja leikkivät tuntikausien mittaisia leikkejä tyytyväisenä keskenään. Toki välillä myös riitelevät, mutta kukapa lapsi ei...

Elämää ei voi ennustaa. Eniten iloa antavat asiat ovat yleensä myös työläämpiä. Nyt kun lapset ovat vähän kasvaneet, elämä on rikasta ja helpottuu jatkuvasti. Sisaruksista on toisilleen ystäviksi ja leikkitovereiksi. Olemme perheenä kiinteä tiimi. Koska tahansa voi tapahtua jotakin negatiivista ja yllättävää, joku voi sairastua tai kuolla. Sitä ei kannata ajatella etukäteen, vaan elää täyttä elämää omien toiveiden mukaisesti. Jos toinen lapsi on vaativa, sitten on - sitä ei kannata jälkikäteen jossitella. Mitä jos ensimmäinen jää ainoaksi ja kuoleekin alaikäisenä tai päättää muuttaa loppuelämäkseen Indonesiaan? Sitäkään ei kannata jossitella. Kaikkea hyvää sinulle ap :)