Ikuisesti avoliitossa

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset haluavat aina selittää asiat parhain päin itselleen. Totuutta ei katsota silmiin. 

Yksi hyvä esimerkki on ihminen joka on vakitöissä, samalla työpaikalla yli 20v ja asuu vuokralla. Hänen selitys: Vuokralla asuminen tuo vapautta, en halua ostaa hometaloa jne... Totuus: Ei osaa hoitaa raha-asioitaan yhtään.

Toinen hyvä esimerkki. Yli 20v yhdessä ollut avopari, mutta eivät suunnittele naimisiinmenoa. Heidän selitys: Emme tarvitse virallista liittoa. Riittää, että rakastamme toisiamme... Totuus. Entä, jos tämä ei kestäkään. Pelottaa.

Nyt en ihan ymmärrä. Miksi avoliitossa ero olisi jotenkin pelottavampi kuin avioliitossa? Avioliittoja päättyy Suomessakin tuhansia vuosittain, joten tilastojen valossa ne eivät vaikuta erityisen kestäviltä. Avoeroja ei ole tilastoitu, mutta todennäköisesti niitä ei ole suhteessa sen vähempää kuin avioerotkaan.

Moni menee naimisiin siksi, että pelottaa, kestääkö rakkaus. Koska kun rakkaus loppuu, ei puoliso voi noin vain lähteä, kun on se avioliitto. Avoliitossa ei pelätä!

Etsii parempaa, salasuhde... Voihan siitä epäillä avoliitossa olevia mutta yhtä lailla aviossa olevia.

Me emme menneet naimisiin, koska

emme pidä sukulaisista, juhlista, sormuksista, exille näyttämisestä, sukunimen vaihtamisesta, kirkollisista toimituksista, lainopillisista "luvista", tienaamisesta toisen kuolemalla... No, siis mikään ei oikein vedä avioliiton puolelle. Henkilökohtainen sitoumus on tärkein.

Samat sydänsurut ja kriisit on molemmissa, mikään auvoisa satama ei kumpikaan vaihtoehto ole vaan hoidettava on parisuhdetta.

Jos/kun meillä ero tulee niin samat on syyt kuin avioituneillakin.

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset haluavat aina selittää asiat parhain päin itselleen. Totuutta ei katsota silmiin. 

Yksi hyvä esimerkki on ihminen joka on vakitöissä, samalla työpaikalla yli 20v ja asuu vuokralla. Hänen selitys: Vuokralla asuminen tuo vapautta, en halua ostaa hometaloa jne... Totuus: Ei osaa hoitaa raha-asioitaan yhtään.

Toinen hyvä esimerkki. Yli 20v yhdessä ollut avopari, mutta eivät suunnittele naimisiinmenoa. Heidän selitys: Emme tarvitse virallista liittoa. Riittää, että rakastamme toisiamme... Totuus. Entä, jos tämä ei kestäkään. Pelottaa.

No, jos se ei kestäkään, niin he voivat aina erota, olivat sitten avoliitossa tai naimisissa.

Ihan yhtä hyvin olisit voinut ottaa esimerkin avioparista, joka selittää asian parhain päin: Me rakastamme toisiamme ja tiedämme, että tämä on Se Oikea. Totuus: Epäilen, että suhde ei kestä, ja sen vuoksi on viisainta olla naimisissa, niin saa erossa puolet omaisuudesta.

Tässä ikuisuusaiheessa etenkään avioliittoa ainoana oikeana suhdemuotona pitävät eivät tule ikinä käsittämään vastapuolen näkemystä. Ei tässä sen kummemmasta ole kyse kuin maailmankuvan ja arvojen eroista. Joidenkin mielestä parisuhde täytyy virallistaa, koska niin kuuluu tehdä, se on kunnollista, ja koska suhde täytyy olla jollain lailla yhteisön "hyväksymä". Toisaalta avioliitto on joillekin selkeä tapa ymmärtää parisuhteita. Heidän mielestään on tavallaan "väärin" olla menemättä naimisiin. Sellainen ei sovi heidän maailmankuvaansa.

Joten tavallaan tätä keskustelua on turha käydä. Ihmiset ovat erilaisia. Vähän vastaavanlainen juttuhan oli aikaisemmin maaseudulla se, jos joku ei juonut kahvia, vaan teetä. Häntä pidettiin jotenkin erikoisena ja teenjuonnista piti välillä kuittailla sukujuhlissa. Sitten jos teenjuoja kyllästyi kuittailuun ja ihmettelyyn ja alkoi juoda kahvia, olivat muut tyytyväisiä. Häiritsevää erilaista kuppia ei enää ollut kahvipöydässä. Tuntui ilmeisesti turvalliselta, kun kaikki särpivät kahvia. Mutta ne, jotka edelleen joivat teetä, aiheuttivat joillekin seurueesta aina saman, epämääräisen häiritsevän olon.

15 vuoden yhdessä olemisen jälkeen menimme naimisiin, koska halusimme olla myös juridisesti ME. Maistraatissa käytiin, kaksi todistajaa, ei prinsessahörhelöitä tai kalliita kemuja. Halusin pitää oman sukunimeni, samoin puolisoni. Sormukset on melko edulliset titaanisormukset, kihlasormuksia meillä ei ollut. Ehdotin avioehtoa, varakkaampi puolisoni ei sellaista halunnut. 

Vierailija kirjoitti:

Ensinnäkin työkavereittesi utelu ja päivittely on tökeröä ja epäkohteliasta. Asiahan ei kuulu heille, puhumattakaan kyselyt siitä, että petättekö toisianne.

Toisaalta tämä asia on minulle kovin henkilökohtainen vaikka en siitä puhu kuin hyvin lähimmille ystäville. Oma miesystäväni ei halua mennä naimisiin. Hän on kerran avioeronnut ja näkee nyt eronneita pariskuntia mielessään kaikkialla. Itse en ole ollut koskaan naimisissa. En ole myöskään koskaan ollut mikään häähullu, itselleni riittäisi vaikka lyhyt maistraatti vihkiminen. Tärkeintä olisi kuitenkin, että voitaisiin virallistaa suhde mutta mies ei halua. Väistämättä tämä herättää mielessäni kysymyksiä, kuten odottaako mies kuitenkin jotain parempaa? Kun hän kuitenkin tietää, että itselleni olisi tärkeää mennä naimisiin, miksi hän ei voi edes minun mielikseni mennä naimisiin? Miksi se on hänelle niin vastenmielinen ajatus? Olen jopa miettinyt vakavasti eroa tämän takia.

AP:n tilanteen omalta kohdalta erottaa siitä, että ilmeisesti kumpikaan osapuoli ei ole halunnut lähtökohtaisesti avioliittoon vaan avoliitto on ollut yhteinen intressi. Silti ihan järkeviä pointteja AP: lla. Ehkä voisitte puolison kanssa keskustella avioliitto-asiasta.

Sama täällä; meillä mies on eronnut ja aikoinaan hänen ensimmäinen puolisonsa halusi valtavat häät ja kilttinä miehenä suostui. Ero tuli puolentoista vuoden päästä ja joten kimpaantuneena hän päätti että ei ikinä naimisiin. No, aloimme seurustelemaan ja tuli lapset ja talo ja autot... alussa surin sitä että minusta ei aviopuolisoa tule koska nopeesti tajusin kuinka avioliitosta puhuminen osui sielun haavaan.

Mies tässä taannoin totesi että hän on ollut tyhmä, oli tajunnut kuinka oli päässään betonoinut ”ei-avioliittoa”-ajatuksen päähänsä ihan tyhmästä syystä mutta aikaa on omalta kannaltani kulunut liikaa. Avioliitto ei kiinnosta enää minua, paperi- ja raha-asiat ovat kunnossa. Surullista, kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Ensinnäkin työkavereittesi utelu ja päivittely on tökeröä ja epäkohteliasta. Asiahan ei kuulu heille, puhumattakaan kyselyt siitä, että petättekö toisianne.

Toisaalta tämä asia on minulle kovin henkilökohtainen vaikka en siitä puhu kuin hyvin lähimmille ystäville. Oma miesystäväni ei halua mennä naimisiin. Hän on kerran avioeronnut ja näkee nyt eronneita pariskuntia mielessään kaikkialla. Itse en ole ollut koskaan naimisissa. En ole myöskään koskaan ollut mikään häähullu, itselleni riittäisi vaikka lyhyt maistraatti vihkiminen. Tärkeintä olisi kuitenkin, että voitaisiin virallistaa suhde mutta mies ei halua. Väistämättä tämä herättää mielessäni kysymyksiä, kuten odottaako mies kuitenkin jotain parempaa? Kun hän kuitenkin tietää, että itselleni olisi tärkeää mennä naimisiin, miksi hän ei voi edes minun mielikseni mennä naimisiin? Miksi se on hänelle niin vastenmielinen ajatus? Olen jopa miettinyt vakavasti eroa tämän takia.

AP:n tilanteen omalta kohdalta erottaa siitä, että ilmeisesti kumpikaan osapuoli ei ole halunnut lähtökohtaisesti avioliittoon vaan avoliitto on ollut yhteinen intressi. Silti ihan järkeviä pointteja AP: lla. Ehkä voisitte puolison kanssa keskustella avioliitto-asiasta.

Samaa mieltä! Millaisessa työyhteisössä on tällainen kulttuuri että udellaan noin henkilökohtaisia asioita? Meillä on myös pari tyyppiä udellut ja tämä toinen vaan jatkaa uteluja vaikka olen sanonut että ei olla nyt menossa, ehkä joskus. En voi sietää näin tunkeilevia ihmisiä, mikähän olisi hyvä vastaus tähän, niin että jättäisi koko kysymykseen vastaamatta, asiahan ei ulkopuolisille kuulu enkä ymmärrä miksi siviilisäätyni syyt kuuluisi työkavereille. Itselläni on sellainen tilanne että olemme tauolla ja mietimme yhteenpaluuta, en ole asiasta kenellekään puhunut, kun tilanne epäselvä, siksi myös tällaset utelut ärsyttää. Ei ole muutenkaan tapana puhua henkilökohtaisista asioista työpaikalla.

10 vuotta yhteistä taivalta ja lapsiakin kolme. Ei oo tarvetta mennä naimisiin. En koe tarpeelliseksi maksaa tuhansia euroja että muut syövät ja juovat meidän piikkiin.

Leskeneläkettä ei edes saa jos on työssäkäyvä ihminen. Ja kaikissa tapauksissa leskeneläke on tosi pieni, joten se ei ole mikään edellytys mennä avioliittoon.

Naimisiin, avioliittoon meno ei edellytä, että järjestää hääjuhlat.

Avioliittoon voi mennä ihan hiljaisesti ja salassa muilta.  Joten on tyhmää sanoa, että ei ole varaa eikä halua järjestää juhlia, joissa muut syövät hääparin laskuun.

Miten tyhmä ja alkeellinen ihminen voikaan olla, kun tuollaisia kirjoittelee?

Vierailija kirjoitti:

10 vuotta yhteistä taivalta ja lapsiakin kolme. Ei oo tarvetta mennä naimisiin. En koe tarpeelliseksi maksaa tuhansia euroja että muut syövät ja juovat meidän piikkiin.

Eivät maistraattihäät kahdestaan nyt niin kovin kalliiksi tule.

Vierailija kirjoitti:

Naimisiin, avioliittoon meno ei edellytä, että järjestää hääjuhlat.

Avioliittoon voi mennä ihan hiljaisesti ja salassa muilta.  Joten on tyhmää sanoa, että ei ole varaa eikä halua järjestää juhlia, joissa muut syövät hääparin laskuun.

Miten tyhmä ja alkeellinen ihminen voikaan olla, kun tuollaisia kirjoittelee?

Kerro mitä iloa siitä naimisiinmenosta sitten on?

En jaksa lukea tuliko jo esille, mutta juridisesti olette samassa asemassa kuin avioliittolaiset, kun olette asuneet yhdessä 5 vuotta.

Kyllähän se tietysti asennetta ja ajatusmaailmaa muuttaa, kun onkin tavoitteena sietää toista vähintään loppuelämä päivä kerrallaan -ajattelun sijaan. Helpompi ottaa isoja projekteja työn alle. Itse suosittelen pitkän tähtäimen tavoitteita kaikessa toiminnassa parisuhteista harrastuksiin ja työhön.

Tiedän yhden parin joka asuu avoliitossa. Nainen muutti sukunimensä samaksi mikä miehell, mutta eivät mene naimisiin. 

Olen tätä joskus miettinyt.

Minun mieheni ei halua mennä naimisiin, koska hän ei usko avioliittoon. Omien sanojensa mukaan hänen ajatteluunsa vaikuttaa se, että hänen isänsä jätti perheen ja lähti toisen naisen matkaan kun mieheni oli vasta noin 2-3 v. Miehen äiti ei ole toipunut tästä koskaan kokonaan. Mies sanoo tuomitsevansa isänsä ratkaisun, mutta että ei siitäkään huolimatta pidä avioliittoa tärkeänä, eikä usko siihen, että jokaisella on yksi oikea jonka kanssa ollaan loppuelämä. Hän ei omien sanojensa mukaan tarkoita tällä sitä, että parisuhteessa ollessaan tähyilisi muualle, vaan hän ajattelee, että on luonnollista, että ihmisen elämässä voi tulla eri vaiheissa ja eri ikäkausina uusia rakkauksia, koska ihminenkin muuttuu. Hän ei halua avioliittoa, koska katsoo muutoksen tapahtuvan suurelta osin meistä riippumatta, ja että sitä ei voi avioliiton kaltaisilla instituutioilla estää. Kaikki tulisi pitää avoimena.

Tavallaan tässä on minusta jotain viisasta, nimen omaan tuo ajatus muutoksesta, mutta samalla myös kovin lohdutonta: tuleeko siis asennoitua niin, että kaikella rakkaudella on eräpäivä? Tuleeko muutoksesta simppeli syy ja selitys kaikille eroille?

Ja jos meillä olisi lapsi, joka kysyisi miksi emme ole naimisissa, pitäisikö hänelle vastata, että emme ole siksi koska isi haluaa pitää kaikki vaihtoehdot avoimina?

Mekin olemme olleet 16 vuotta avoliitossa. Kaksi lastakin on. Uskon että nuo lapset sitovat enemmän yhteen kuin mikään sukunimimuutos :D

Mies joskus puhui naimisiinmenosta, mutten silloin lämmennyt ajatukselle. Isot juhlat ja huomion keskipisteenä oleminen ahdistavat, joten häitä en ainakaan haluaisi viettää. Sitten taas joku maistraatissa kääntyminen kuulostaa lattealta ja turhalta. Mitään erityistä "syytä" olla menemättä naimisiin ei ole, se on vain jäänyt. Ehkä joku päivä voitaisiin karata kahdestaan Hawaijille ja mennä naimisiin rannalla kuunvalossa, se voisi olla ihan kivaa.

Äläpä vaivu synkkyyteen, kyllä se mies vielä kosii. Minun naisystävä varmasti pohtii samaa (ollaan 5v seurusteltu) mutta mä kosin vasta kun lapset on lähteneet kotoa maailmalle, ja tuohon menee vielä ainakin 5 vuotta. Me siis asutaan omissa kodeissamme, ja kummallakin muutama lapsi vielä kotona. Yhteen muutetaan kun jälkikasvua ei pyöri enää jaloissa, ja sitten häätkin saa tulla.

Mutta siis mikä siinä on että ei voida antaa muiden elää niin kuin ne kokee itselleen sopivaksi vaan omia henkilökohtaisia valintoja pitäisi muille, varsinkin työkavereille perustella? Minusta tuo Ap:n kuvaama tilanne on todella huonoa käytöstä. Olen huomannut että fiksut ihmiset ei kysele eikä tuputa omia näkemyksiä.