Lue keskustelun säännöt.
5-vuotiaalle vuoroviikkosysteemi? Isällä ja äidillä.
15.06.2020 |
Ero ja mies on sitä mieltä että vuoroviikot. Minusta ajatus on äärettömän repivä. Paljon pahempi kuin avioero. Vasta imetin ja nyt pitäisi olla puolet elämästä erossa - en saa unta kun ajatus tuntuu niin raastavalta. Miten ajattelette? Miten teillä sovittu ja minkä ikäisenä viikko-viikko hyvä? Kai jos isä vaatii niin pitäisi suostua? Miten siitä selviää..
Kommentit (71)
Vierailija kirjoitti:
Meillä on ollut viikkosysteemi kohta 3 vuotta, lapsi menee syksyllä kouluun. Muuten on mennyt hyvin, mutta mies otti noin vuosi sitten tavakseen soittaa lapselle äitiviikolla joka päivä ja kertoa, että on kamala ikävä. Lapsihan tuli surulliseksi, kun hänen takiaan isi oli yksin.
Kysyin sitten mieheltä, että haluaako hän lapsen vaikka 3 viikon ajaksi, kun minulla olisi tiedossa työmatka. Mies kauhistui, että ei hyvänen aika, ei missään nimessä enempää kuin viikko kerrallaan. Totesin, että sitten on syytä lopettaa se ikävän soitteleminen lapselle, jos ei ole valmis kuin viikkoon.
Ikävähän on tunne muiden joukossa, eikä se lasta haavoita tai traumatisoi, jos se lapsen kanssa vaan käsitellään oikein. Mutta tuo on aivan viheliäistä lapsen kiusaamista nuo vanhemman soittelemat "voi voi kun isillä/äidillä on niin kauhea ikävä sua, mitenkähän isi/äiti nyt täällä yksin pärjää kun olet siellä, voi voi, pitkä aika on kun nähdään, vielä pitää x määrä öitä odottaa..." ja siinä ottaa lapsen psyyke kyllä pahimmillaan pahaakin damagea.
Meillä miehen ex harrasti noita, ja soitti vielä just illalla ennen nukkumaanmenoa. Siinä sitten lapset parkuu kuorossa että ei, he ei mene nukkumaan, pitää päästä äidin luo, miten äiti pärjää ilman heitä, ikävä äitiä... Vanhimmalle lapselle on tuosta ihan selkeästi jäänyt hirveä, yhä edelleen jatkuva huoli äidistä (vaikka noita puheluita mies alkoikin melko nopsaan rajoittaa, mutta sitten vähän vanhempana alkoi sataa äidiltä samaa kamaa lapsille viesteinä lasten omiin puhelimiin), kantaa muutenkin ihan liiallisesti vastuuta äidin luona ollessaan kotitöistä, pikkusisaruksista ja lemmikeistä ja murehtii kaikkea. Toki toiset on perusluonteeltaankin enemmän huolehtijatyyppiä, mutta kyllä tuossa äiti ihan väärällä tavalla kannusti pientä lasta tuollaiseen vanhemman tunteiden kannatteluun. Kun sen pitäisi olla ihan toisin päin, vaikka se tilanne totta kai sille pahimmillaan kotona yksin ikäväänsä itkeskelevälle vanhemmalle tiukka onkin. Vanhempi kannattelee aina lastaan, ei toisin päin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapseni kaveri on tämmöinen viikko-viikko-lapsi. Ymmärtääkseni hänen vanhempansa erosivat hänen ollessaan kaksivuotias, ainakin silloin tutustuimme tähän lapseen ja tämä systeemi oli heillä jo silloin. Vanhemmat ovat aina asuneet parin kilometrin päässä toisistaan. Päiväkoti ja lähikoulu ovat siis molempien kotien läheisyydessä.
Lapsi on meillä usein leikkimässä. Vaikka hän on elänyt näin koko tietoisen elämänsä, on se silti hänelle rankkaa. Hänellä on oma huone kummankin vanhemman luona ja eri lelut, äidin luona on kissa ja isän luona on koira, kummankin vanhemman mukana pääsee myös näiden mökeille ja serkkujen ja isovanhempien kanssa tapaamaan. Elämä on sillä lailla hyvää ja rikasta. Molemmat vanhemmat ovat töissä ja suht samanpalkkaisissa töissä (näin olen ymmärtänyt) eikä heillä ole kinaa keskenään, ainakaan minun kuulteni eivät mollaa toisiaan vaan puhuvat ihan nätisti. Lapsi saa myös vaikka päivittäin soittaa videopuheluita sille vanhemmalle, jonka luona ei sillä viikolla ole.
Meillä ollessaan lapsi vähän väliä sanoo, että on ikävä isää ja äitiä. Siis molempia, ihan riippumatta siitä, onko isä- vai äitiviikko meneillään. On ikävä sitä, jota ei sillä viikolla näe, ja on jo valmiiksi ikävä sitä, josta joutuu kohta luopumaan.
En kyllä tiedä parempaakaan systeemiä. Näin lapsi saa olla molempien vanhempien kanssa ja molemmat vanhemmat saavat olla lapsensa kanssa. Ehkä olisi helpompaa, jos olisi sisaruksia, siinä säilyisi jonkinlainen pysyvyys edes johonkuhun ihmiseen. Kumpikaan vanhempi ei ole vielä näin kymmenen vuoden jälkeenkään löytänyt uutta pysyvää suhdetta ja perhettä.
Minulla on kosketus myös toisenlaiseen järjestelyyn. Siinä äiti kaikin voimin esti isää tapaamasta lapsiaan. Lapset määrättiin äidille, koska sossu päätti näin (krokotiilinkyyneleillä on voimaa), ja isälle jäi joka toinen viikonloppua. Silti äiti silloinkin usein esti lasten pääsyn isälleen. Oikeutta käytiin jne., äidin väliaikainen miesseuralainen käytti perheen tyttöä hyväkseen ja vaikka mitä, mutta silti isä ei saanut lapsia itselleen. Nyt kun lapset ovat jo aikuisia, he eivät ole enää äitinsä kanssa missään tekemisissä. Isän kanssa ovat kyllä pyrkineet lähentymään.
Minusta on lapsen kannalta parempi, että asuu pelkästään toisen vanhemman luona. Lapsi ikävöi aluksi etävanhempaa, mutta myöhemmin tottuu tilanteeseen ja pitää sitä itsestäänselvänä. Eikä tarvitse jatkuvasti ikävöidä jonnekin muualle. Luulen, että näissä vuoroasumisjärjestelyissä ajatellaan enemmän vanhempien kuin lasten etua.
Molemmilla vanhemmilla on oikeus olla lapsensa kanssa.
Miten ihmeessä nämä keskustelut menevät aina niin, että jos nainen vaikkapa huijaa miehen isäksi, silloin huudetaan, että olisit pitänyt munat pussissa ja kyllä lapsella on oikeus isään ja varsinkin isän elatukseen. Sitten kun se isä haluaisi olla lapsensa kanssa niin paljon kuin mahdollista, ehkä jopa yksinhuoltajuuteen asti, huudetaan, että äidin kanssa niiden lasten kuuluu olla, viis lasten tai isän mielipiteistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli siitä "hyvä" tilanne että pieniä lapsia oli kaksi, joten parivaljakkona vaihtoivat aina kotia, jotain samaa pysyi aina. Ihan alkuun vuoroteltiin neljän-viiden päivän välein, mutta tuolla rytmillä viikonloput jakautuu epätasaisesti, enemmän jommallekummalle. Muutettiin täysiksi viikoiksi eikä mitään ongelmaa.
Toki aina sinä päivänä kun eksä hakee lapset luokseen loppupäivä kuluu äärimmäisen haikeissa merkeissä, asunto tuntuu niin tyhjältä. Pyrin mahdollisimman pian siivoamaan lasten lähdön jälkeen koko paikan, jotta pääsee itsekseen nauttimaan siisteydestä ja paikoillaan pysyvistä tavaroista.
Tilanteeseen sopeuduin hyvin äkkiä ja tässähän on vaikka kuinka paljo hyviä puolia, mulla on aina kokonainen viikko omaa aikaa! Ehdin kuntoilemaan ja tapaamaan kavereita.
Meillä on myös siitä hyvä tilanne, että ollaan hyvissä väleissä eksän kanssa ja jos on tiedossa mitään menoja tuleville viikonlopuille, niin aina pyritään järjestämään sitten lasten asumisjärjestelyt sen mukaan. Kumpikin joustaa ja mahdollistetaan molemmille kivoja juttuja.
Onko miehellä uutta kumppania? Miten suhtaudut siihen että hän on iso osa lasten elämää? Miten lasten kulut jakautuvat?
Miten se eroaa siitä, että äidillä on uusi kumppani, joka on iso osa lasten elämää?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapseni kaveri on tämmöinen viikko-viikko-lapsi. Ymmärtääkseni hänen vanhempansa erosivat hänen ollessaan kaksivuotias, ainakin silloin tutustuimme tähän lapseen ja tämä systeemi oli heillä jo silloin. Vanhemmat ovat aina asuneet parin kilometrin päässä toisistaan. Päiväkoti ja lähikoulu ovat siis molempien kotien läheisyydessä.
Lapsi on meillä usein leikkimässä. Vaikka hän on elänyt näin koko tietoisen elämänsä, on se silti hänelle rankkaa. Hänellä on oma huone kummankin vanhemman luona ja eri lelut, äidin luona on kissa ja isän luona on koira, kummankin vanhemman mukana pääsee myös näiden mökeille ja serkkujen ja isovanhempien kanssa tapaamaan. Elämä on sillä lailla hyvää ja rikasta. Molemmat vanhemmat ovat töissä ja suht samanpalkkaisissa töissä (näin olen ymmärtänyt) eikä heillä ole kinaa keskenään, ainakaan minun kuulteni eivät mollaa toisiaan vaan puhuvat ihan nätisti. Lapsi saa myös vaikka päivittäin soittaa videopuheluita sille vanhemmalle, jonka luona ei sillä viikolla ole.
Meillä ollessaan lapsi vähän väliä sanoo, että on ikävä isää ja äitiä. Siis molempia, ihan riippumatta siitä, onko isä- vai äitiviikko meneillään. On ikävä sitä, jota ei sillä viikolla näe, ja on jo valmiiksi ikävä sitä, josta joutuu kohta luopumaan.
En kyllä tiedä parempaakaan systeemiä. Näin lapsi saa olla molempien vanhempien kanssa ja molemmat vanhemmat saavat olla lapsensa kanssa. Ehkä olisi helpompaa, jos olisi sisaruksia, siinä säilyisi jonkinlainen pysyvyys edes johonkuhun ihmiseen. Kumpikaan vanhempi ei ole vielä näin kymmenen vuoden jälkeenkään löytänyt uutta pysyvää suhdetta ja perhettä.
Minulla on kosketus myös toisenlaiseen järjestelyyn. Siinä äiti kaikin voimin esti isää tapaamasta lapsiaan. Lapset määrättiin äidille, koska sossu päätti näin (krokotiilinkyyneleillä on voimaa), ja isälle jäi joka toinen viikonloppua. Silti äiti silloinkin usein esti lasten pääsyn isälleen. Oikeutta käytiin jne., äidin väliaikainen miesseuralainen käytti perheen tyttöä hyväkseen ja vaikka mitä, mutta silti isä ei saanut lapsia itselleen. Nyt kun lapset ovat jo aikuisia, he eivät ole enää äitinsä kanssa missään tekemisissä. Isän kanssa ovat kyllä pyrkineet lähentymään.
Minusta on lapsen kannalta parempi, että asuu pelkästään toisen vanhemman luona. Lapsi ikävöi aluksi etävanhempaa, mutta myöhemmin tottuu tilanteeseen ja pitää sitä itsestäänselvänä. Eikä tarvitse jatkuvasti ikävöidä jonnekin muualle. Luulen, että näissä vuoroasumisjärjestelyissä ajatellaan enemmän vanhempien kuin lasten etua.
Molemmilla vanhemmilla on oikeus olla lapsensa kanssa.
Miten ihmeessä nämä keskustelut menevät aina niin, että jos nainen vaikkapa huijaa miehen isäksi, silloin huudetaan, että olisit pitänyt munat pussissa ja kyllä lapsella on oikeus isään ja varsinkin isän elatukseen. Sitten kun se isä haluaisi olla lapsensa kanssa niin paljon kuin mahdollista, ehkä jopa yksinhuoltajuuteen asti, huudetaan, että äidin kanssa niiden lasten kuuluu olla, viis lasten tai isän mielipiteistä.
Olen samaa mieltä tuosta, että molemmilla vanhemmilla on oikeus olla lapsensa kanssa. Mutta siihen pakettiin kuuluu sitten velvollisuus pitää huolta siitä, että lapsella on mahdollisimman hyvä olla, vaikka vanhempi joutuisi sen takia joustamaan enemmän kuin oikeastaan haluaa.
Lapsella tulisi olla yksi koti, vanhemmat vuoroasuvat siellä lapsen kanssa. Silloin lapsella pysyy kaikki muu paitsi se, kumman vanhemman kanssa hän on. Nykyisin vuoroviikoissa lapsella ei pysy yhtään mikään, kaikki vaihtuu viikottain. Vanhemmille hirveää, sehän on kallista ja estää uuden parisuhteen muodostamisen.
Niin - onko vanhempi valmis siihen, että lapsella on hyvä olla vai siihen, että itselle elämä on helppoa? Tätä harva pohtii.
Vierailija kirjoitti:
Lapseni kaveri on tämmöinen viikko-viikko-lapsi. Ymmärtääkseni hänen vanhempansa erosivat hänen ollessaan kaksivuotias, ainakin silloin tutustuimme tähän lapseen ja tämä systeemi oli heillä jo silloin. Vanhemmat ovat aina asuneet parin kilometrin päässä toisistaan. Päiväkoti ja lähikoulu ovat siis molempien kotien läheisyydessä.
Lapsi on meillä usein leikkimässä. Vaikka hän on elänyt näin koko tietoisen elämänsä, on se silti hänelle rankkaa. Hänellä on oma huone kummankin vanhemman luona ja eri lelut, äidin luona on kissa ja isän luona on koira, kummankin vanhemman mukana pääsee myös näiden mökeille ja serkkujen ja isovanhempien kanssa tapaamaan. Elämä on sillä lailla hyvää ja rikasta. Molemmat vanhemmat ovat töissä ja suht samanpalkkaisissa töissä (näin olen ymmärtänyt) eikä heillä ole kinaa keskenään, ainakaan minun kuulteni eivät mollaa toisiaan vaan puhuvat ihan nätisti. Lapsi saa myös vaikka päivittäin soittaa videopuheluita sille vanhemmalle, jonka luona ei sillä viikolla ole.
Meillä ollessaan lapsi vähän väliä sanoo, että on ikävä isää ja äitiä. Siis molempia, ihan riippumatta siitä, onko isä- vai äitiviikko meneillään. On ikävä sitä, jota ei sillä viikolla näe, ja on jo valmiiksi ikävä sitä, josta joutuu kohta luopumaan.
En kyllä tiedä parempaakaan systeemiä. Näin lapsi saa olla molempien vanhempien kanssa ja molemmat vanhemmat saavat olla lapsensa kanssa. Ehkä olisi helpompaa, jos olisi sisaruksia, siinä säilyisi jonkinlainen pysyvyys edes johonkuhun ihmiseen. Kumpikaan vanhempi ei ole vielä näin kymmenen vuoden jälkeenkään löytänyt uutta pysyvää suhdetta ja perhettä.
Minulla on kosketus myös toisenlaiseen järjestelyyn. Siinä äiti kaikin voimin esti isää tapaamasta lapsiaan. Lapset määrättiin äidille, koska sossu päätti näin (krokotiilinkyyneleillä on voimaa), ja isälle jäi joka toinen viikonloppua. Silti äiti silloinkin usein esti lasten pääsyn isälleen. Oikeutta käytiin jne., äidin väliaikainen miesseuralainen käytti perheen tyttöä hyväkseen ja vaikka mitä, mutta silti isä ei saanut lapsia itselleen. Nyt kun lapset ovat jo aikuisia, he eivät ole enää äitinsä kanssa missään tekemisissä. Isän kanssa ovat kyllä pyrkineet lähentymään.
Minulla on tuttavapiirissä aivan vastaava tapaus, tosin ilman hyväksikäyttöä. Mutta välit lähivanhemmaksi jääneeseen ja isästä vieraannuttaneeseen äitiin on aikuisena pantu poikki. Myöskään lapsenlapsiaan ei tuo nainen ole koskaan nähnyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tasapuolinen ja hyvä systeemi vuoroviikko systeemi. Toimii, jos vanhemmat asuvat aika lähellä toisiaan. Lapsella on selkeästi kaksi eri kotia. Ihan selkeä juttu lapsellekin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapseni kaveri on tämmöinen viikko-viikko-lapsi. Ymmärtääkseni hänen vanhempansa erosivat hänen ollessaan kaksivuotias, ainakin silloin tutustuimme tähän lapseen ja tämä systeemi oli heillä jo silloin. Vanhemmat ovat aina asuneet parin kilometrin päässä toisistaan. Päiväkoti ja lähikoulu ovat siis molempien kotien läheisyydessä.
Lapsi on meillä usein leikkimässä. Vaikka hän on elänyt näin koko tietoisen elämänsä, on se silti hänelle rankkaa. Hänellä on oma huone kummankin vanhemman luona ja eri lelut, äidin luona on kissa ja isän luona on koira, kummankin vanhemman mukana pääsee myös näiden mökeille ja serkkujen ja isovanhempien kanssa tapaamaan. Elämä on sillä lailla hyvää ja rikasta. Molemmat vanhemmat ovat töissä ja suht samanpalkkaisissa töissä (näin olen ymmärtänyt) eikä heillä ole kinaa keskenään, ainakaan minun kuulteni eivät mollaa toisiaan vaan puhuvat ihan nätisti. Lapsi saa myös vaikka päivittäin soittaa videopuheluita sille vanhemmalle, jonka luona ei sillä viikolla ole.
Meillä ollessaan lapsi vähän väliä sanoo, että on ikävä isää ja äitiä. Siis molempia, ihan riippumatta siitä, onko isä- vai äitiviikko meneillään. On ikävä sitä, jota ei sillä viikolla näe, ja on jo valmiiksi ikävä sitä, josta joutuu kohta luopumaan.
En kyllä tiedä parempaakaan systeemiä. Näin lapsi saa olla molempien vanhempien kanssa ja molemmat vanhemmat saavat olla lapsensa kanssa. Ehkä olisi helpompaa, jos olisi sisaruksia, siinä säilyisi jonkinlainen pysyvyys edes johonkuhun ihmiseen. Kumpikaan vanhempi ei ole vielä näin kymmenen vuoden jälkeenkään löytänyt uutta pysyvää suhdetta ja perhettä.
Minulla on kosketus myös toisenlaiseen järjestelyyn. Siinä äiti kaikin voimin esti isää tapaamasta lapsiaan. Lapset määrättiin äidille, koska sossu päätti näin (krokotiilinkyyneleillä on voimaa), ja isälle jäi joka toinen viikonloppua. Silti äiti silloinkin usein esti lasten pääsyn isälleen. Oikeutta käytiin jne., äidin väliaikainen miesseuralainen käytti perheen tyttöä hyväkseen ja vaikka mitä, mutta silti isä ei saanut lapsia itselleen. Nyt kun lapset ovat jo aikuisia, he eivät ole enää äitinsä kanssa missään tekemisissä. Isän kanssa ovat kyllä pyrkineet lähentymään.
Minusta on lapsen kannalta parempi, että asuu pelkästään toisen vanhemman luona. Lapsi ikävöi aluksi etävanhempaa, mutta myöhemmin tottuu tilanteeseen ja pitää sitä itsestäänselvänä. Eikä tarvitse jatkuvasti ikävöidä jonnekin muualle. Luulen, että näissä vuoroasumisjärjestelyissä ajatellaan enemmän vanhempien kuin lasten etua.
Riippuu tilanteesta.
Jos toinen vanhempi ei kykene pitämään huolta lapsesta/lapsista, niin silloin vastuu kaatuu tietty sille kykenevälle vanhemmalle.
Mutta jos tällaista syytä ei ole, läheinen suhde molempiin vanhempiin on parempi kuin läheinen suhde yhteen vanhempaan. Enemmän tukiverkkoa, laajempi näkemys maailmasta, mitäs näitä nyt on.
Eihän se, että lapsi asuu vain toisen vanhemman luona, tarkoita sitä että olisi tekemisissä vain toisen vanhemman kanssa. Jos asuu kahdessa paikassa vuorotellen, ehkä silloin kehittyy jotenkin juurettomaksi. Tosin tutkimustuloksia asiasta ei varmaan vielä ole, kun tämä on suhteellisen uusi ilmiö.
Vuoroviikkoasumisesta on tutkimuksia, ja se on paras vaihtoehto. Vuoroviikkoasumisessa lapsen välit molempiin vanhempiin säilyvät hyvinä, muissa vaihtoehdoissa etääntyvät ja se on erittäin huono asia lapselle.
Aikuisia vuoroviikkolapsia on haastateltu, ja vuoroviikkoasuminen on paras ratkaisu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapseni kaveri on tämmöinen viikko-viikko-lapsi. Ymmärtääkseni hänen vanhempansa erosivat hänen ollessaan kaksivuotias, ainakin silloin tutustuimme tähän lapseen ja tämä systeemi oli heillä jo silloin. Vanhemmat ovat aina asuneet parin kilometrin päässä toisistaan. Päiväkoti ja lähikoulu ovat siis molempien kotien läheisyydessä.
Lapsi on meillä usein leikkimässä. Vaikka hän on elänyt näin koko tietoisen elämänsä, on se silti hänelle rankkaa. Hänellä on oma huone kummankin vanhemman luona ja eri lelut, äidin luona on kissa ja isän luona on koira, kummankin vanhemman mukana pääsee myös näiden mökeille ja serkkujen ja isovanhempien kanssa tapaamaan. Elämä on sillä lailla hyvää ja rikasta. Molemmat vanhemmat ovat töissä ja suht samanpalkkaisissa töissä (näin olen ymmärtänyt) eikä heillä ole kinaa keskenään, ainakaan minun kuulteni eivät mollaa toisiaan vaan puhuvat ihan nätisti. Lapsi saa myös vaikka päivittäin soittaa videopuheluita sille vanhemmalle, jonka luona ei sillä viikolla ole.
Meillä ollessaan lapsi vähän väliä sanoo, että on ikävä isää ja äitiä. Siis molempia, ihan riippumatta siitä, onko isä- vai äitiviikko meneillään. On ikävä sitä, jota ei sillä viikolla näe, ja on jo valmiiksi ikävä sitä, josta joutuu kohta luopumaan.
En kyllä tiedä parempaakaan systeemiä. Näin lapsi saa olla molempien vanhempien kanssa ja molemmat vanhemmat saavat olla lapsensa kanssa. Ehkä olisi helpompaa, jos olisi sisaruksia, siinä säilyisi jonkinlainen pysyvyys edes johonkuhun ihmiseen. Kumpikaan vanhempi ei ole vielä näin kymmenen vuoden jälkeenkään löytänyt uutta pysyvää suhdetta ja perhettä.
Minulla on kosketus myös toisenlaiseen järjestelyyn. Siinä äiti kaikin voimin esti isää tapaamasta lapsiaan. Lapset määrättiin äidille, koska sossu päätti näin (krokotiilinkyyneleillä on voimaa), ja isälle jäi joka toinen viikonloppua. Silti äiti silloinkin usein esti lasten pääsyn isälleen. Oikeutta käytiin jne., äidin väliaikainen miesseuralainen käytti perheen tyttöä hyväkseen ja vaikka mitä, mutta silti isä ei saanut lapsia itselleen. Nyt kun lapset ovat jo aikuisia, he eivät ole enää äitinsä kanssa missään tekemisissä. Isän kanssa ovat kyllä pyrkineet lähentymään.
Minusta on lapsen kannalta parempi, että asuu pelkästään toisen vanhemman luona. Lapsi ikävöi aluksi etävanhempaa, mutta myöhemmin tottuu tilanteeseen ja pitää sitä itsestäänselvänä. Eikä tarvitse jatkuvasti ikävöidä jonnekin muualle. Luulen, että näissä vuoroasumisjärjestelyissä ajatellaan enemmän vanhempien kuin lasten etua.
Riippuu tilanteesta.
Jos toinen vanhempi ei kykene pitämään huolta lapsesta/lapsista, niin silloin vastuu kaatuu tietty sille kykenevälle vanhemmalle.
Mutta jos tällaista syytä ei ole, läheinen suhde molempiin vanhempiin on parempi kuin läheinen suhde yhteen vanhempaan. Enemmän tukiverkkoa, laajempi näkemys maailmasta, mitäs näitä nyt on.
Eihän se, että lapsi asuu vain toisen vanhemman luona, tarkoita sitä että olisi tekemisissä vain toisen vanhemman kanssa. Jos asuu kahdessa paikassa vuorotellen, ehkä silloin kehittyy jotenkin juurettomaksi. Tosin tutkimustuloksia asiasta ei varmaan vielä ole, kun tämä on suhteellisen uusi ilmiö.
Vuoroviikkoasumisesta on tutkimuksia, ja se on paras vaihtoehto. Vuoroviikkoasumisessa lapsen välit molempiin vanhempiin säilyvät hyvinä, muissa vaihtoehdoissa etääntyvät ja se on erittäin huono asia lapselle.
Aikuisia vuoroviikkolapsia on haastateltu, ja vuoroviikkoasuminen on paras ratkaisu.
Paskanmarjat! Vuoroviikkoasuminen pilasi minun elämäni. Äiti vaihtoi lennosta uuteen mieheen, ja isäkin löysi pian uuden vaimon. Minulla on nuorempia sisaruspuolia molempien vanhempien puolelta. Kummassakin "kodissa" oli aina tunne, että olen joku ulkopuolinen häirikkö, joka tulee sinne rikkomaan perheidylliä. Sekä isän että äidin oma elämä oli sen uuden perheen kanssa, johon minä en kuulunut. Ei minua varsinaisesti kaltoin kohdeltu, mutta ulkopuolisuuden tunne on ollut todella vahvana niin kauan kuin muistan. Olen nyt 28-vuotias, ja välit on aika etäiset molempiin vanhempiin. En ole uskaltanut itse ryhtyä vakaviin suhteisiin.
Vierailija kirjoitti:
Niin - onko vanhempi valmis siihen, että lapsella on hyvä olla vai siihen, että itselle elämä on helppoa? Tätä harva pohtii.
Onko lapselle parempi, jos vanhemmat stressaantuneita ja luultavimmin riitelevät entistä kauheammin, kun toisen toimet kimppakämpässä ei mene oman mielen mukaan? Tässä asiassa tuskin on yhtä universaalia vaihtoehtoehtoa, mikä paras kaikille. Jokainen joutuu tekemään parhaansa omassa tilanteessaan omista lähtökohdistaan kokonaisuuden kannalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin - onko vanhempi valmis siihen, että lapsella on hyvä olla vai siihen, että itselle elämä on helppoa? Tätä harva pohtii.
Onko lapselle parempi, jos vanhemmat stressaantuneita ja luultavimmin riitelevät entistä kauheammin, kun toisen toimet kimppakämpässä ei mene oman mielen mukaan? Tässä asiassa tuskin on yhtä universaalia vaihtoehtoehtoa, mikä paras kaikille. Jokainen joutuu tekemään parhaansa omassa tilanteessaan omista lähtökohdistaan kokonaisuuden kannalta.
Kyllä on parempi lapselle. Itsekkäät vanhemmat vaan haluavat uskotella muuta.
En ole eronnut, mutta vastaan siihen, kun tässäkin ketjussa muutama kysyi, että "mieti sinä aikuinen, että suostuisitko asumaan kahta eri kotia ja reissaamaan niiden välillä?".
Minulla on kaksi kotia, toisessa asun ma-to ja toisessa pe-su sekä lomat. Näin on ollut jo useita vuosia. En koe järjestelyä hankalaksi. Lapsia toki on ikävä silloin ma-to mutta joskus hekin tulevat tähän toiseen kotiini. Nyt keväällä kun oli etäkoulua niin olivat aika usein viikolla tässä mun ja voi ehkä sanoa koko perheen toisessa kodissa.
(Työn takia asun siis eri paikkakunnalla ma-to.)
Tuosta vuoroviikkoasumisesta mulla on sen verran hajua, että kyllä se tuntuu niillä tuttavillani sujuvan, joilla se systeemi on. Tosin kaikki nämä tuntemani neljä pariskuntaa ovat eronneet sopuisasti ja vanhempien välit ovat asialliset. Kaikkien lapset taisi olla vähintään esikouluikäisiä eron tullessa. Yhdessä tapauksessa lapset on aina kaksi viikkoa saman vanhemman luona. Tosin nää lapset on jo lukiolaisia.
Luulen, että on tosi yksilöllistä, että mikä tapa kellekin sopii. Ja puhun nimenomaan lapsista.