5-vuotiaalle vuoroviikkosysteemi? Isällä ja äidillä.

Meillä oli siitä "hyvä" tilanne että pieniä lapsia oli kaksi, joten parivaljakkona vaihtoivat aina kotia, jotain samaa pysyi aina. Ihan alkuun vuoroteltiin neljän-viiden päivän välein, mutta tuolla rytmillä viikonloput jakautuu epätasaisesti, enemmän jommallekummalle. Muutettiin täysiksi viikoiksi eikä mitään ongelmaa.

Toki aina sinä päivänä kun eksä hakee lapset luokseen loppupäivä kuluu äärimmäisen haikeissa merkeissä, asunto tuntuu niin tyhjältä. Pyrin mahdollisimman pian siivoamaan lasten lähdön jälkeen koko paikan, jotta pääsee itsekseen nauttimaan siisteydestä ja paikoillaan pysyvistä tavaroista.

Tilanteeseen sopeuduin hyvin äkkiä ja tässähän on vaikka kuinka paljo hyviä puolia, mulla on aina kokonainen viikko omaa aikaa! Ehdin kuntoilemaan ja tapaamaan kavereita.

Meillä on myös siitä hyvä tilanne, että ollaan hyvissä väleissä eksän kanssa ja jos on tiedossa mitään menoja tuleville viikonlopuille, niin aina pyritään järjestämään sitten lasten asumisjärjestelyt sen mukaan. Kumpikin joustaa ja mahdollistetaan molemmille kivoja juttuja.

Meillä myös kulkee lasten mukana aina joku senhetkinen lemppari iltasatukirja ja pehmolelut, muitakin kovassa suosiossa olevia leluja. Pysyy näin tietyt samat jutut kodista huolimatta. Ja ollaan lasten isän kanssa useita kertoja viikossa yhteyksissä ja jaetaan lasten juttuja toisillemme, onhan niissä nyt mukava pysyä kärryillä ja tietää sitten mistä tapahtumista lapset puhuvat.

Silloin tällöin käydään kaikki yhdessä esimerkiksi lastenvaateostoksilla tai jotain muuta touhuamassa kaikki yhdessä, ihan vaan koska miksipä ei.

En ole havainnut erikoisempaa oireilua lapsilta, mitä nyt kovasti pyytelevät että minäkin tulisin joskus isänsä vanhemmilleen kylään mutta... tarkoittaisi matkustusta toiselle paikkakunnalle ja ei ole ihan maailman houkuttelevin tarjous tarttua.

Itsellä ei kokemusta, mutta veljeni lapset päätyi hänelle ja ovat äidillään joka toinen viikonloppu, olivat tuolloin eron aikaan 4 ja 5. Äiti vastusti viimeiseen asti, olisi halunnut ensin lapset asumaan itselleen ja isälle vain joka toinen viikonloppu, kun veljeni ei suostunut, sen jälkeen vaati viikko-viikko vuorottelua. Päätöksessä oli maininta tästä, että vanhemmat ei pysty keskenään sopimaan. Isän koti katsottiin lapsille paremmaksi. Kun nuorempi menee kouluun, tilanne arvioidaan uudelleen, että voiko sitten jatkaa viikko-viikko vuorottelulla.

Ei nykyään aina äiti ole ensisijalla huoltajuuskiistoissa ja asumisjärjestelyissä. Toki isät edelleen huonommassa asemassa ja joutuvat näkemään enemmän vaivaa jotta heidät otetaan vakavasti täysivaltaisena kasvattajana.

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli siitä "hyvä" tilanne että pieniä lapsia oli kaksi, joten parivaljakkona vaihtoivat aina kotia, jotain samaa pysyi aina. Ihan alkuun vuoroteltiin neljän-viiden päivän välein, mutta tuolla rytmillä viikonloput jakautuu epätasaisesti, enemmän jommallekummalle. Muutettiin täysiksi viikoiksi eikä mitään ongelmaa.

Toki aina sinä päivänä kun eksä hakee lapset luokseen loppupäivä kuluu äärimmäisen haikeissa merkeissä, asunto tuntuu niin tyhjältä. Pyrin mahdollisimman pian siivoamaan lasten lähdön jälkeen koko paikan, jotta pääsee itsekseen nauttimaan siisteydestä ja paikoillaan pysyvistä tavaroista.

Tilanteeseen sopeuduin hyvin äkkiä ja tässähän on vaikka kuinka paljo hyviä puolia, mulla on aina kokonainen viikko omaa aikaa! Ehdin kuntoilemaan ja tapaamaan kavereita.

Meillä on myös siitä hyvä tilanne, että ollaan hyvissä väleissä eksän kanssa ja jos on tiedossa mitään menoja tuleville viikonlopuille, niin aina pyritään järjestämään sitten lasten asumisjärjestelyt sen mukaan. Kumpikin joustaa ja mahdollistetaan molemmille kivoja juttuja.

Onko miehellä uutta kumppania? Miten suhtaudut siihen että hän on iso osa lasten elämää? Miten lasten kulut jakautuvat?

Toimikaa näin:

Isällä 3 päivää, sinulla 4 päivää.

Eli isällä olisi maanantain, tiistain, ja keskiviikon. Ja sinulla olisi torstain, perjantain, ja lauantain. Voisit käydä saattamassa lapsesi isänsä luokse sunnuntaina, ja (jos haluat isä saa tuoda teille sen lapsen) mutta jos kuitenkin haluat hakea lapsesi, niin hae.

Vierailija kirjoitti:

Meille ero ei olisi vaihtoehto juurikin tuosta syystä että kumpikaan ei voisi olla lapsista erossa. Minä en pystyisi, enkä voisi tehdä sitä miehellenikään.

Kämppiksinä ollaan edelty jo pari vuotta, toiveissa olisin rakkauden syttyminen uudelleen, mutta katsotaan miten käy. Mitään riitoja ei ole, päinvastoin, hassutellaan ja nauretaan paljon, keskusteluyhteys on hyvä, jutellaan avoimesti ja rehellisesti kaikista tunteista ja toiveista. Kaiken teemme yhdessä ja perheenä on hyvä olla. Sängyssä vaan ei toimi ollenkaan, mutta se on ainoa ongelma oikeastaan, eikä kumpikaan halua hajottaa perhettä sen takia.

Vähän kummalliselta kuulostaa tuo, kun sanot että kumpikaan teistä ei voisi olla lapsista erossa, mutta et mainitse ollenkaan sitä, että pystyisivätkö lapset olemaan teistä erossa. Kai se nyt sentään on tärkeämpi näkökulma.

Vierailija kirjoitti:

Lapseni kaveri on tämmöinen viikko-viikko-lapsi. Ymmärtääkseni hänen vanhempansa erosivat hänen ollessaan kaksivuotias, ainakin silloin tutustuimme tähän lapseen ja tämä systeemi oli heillä jo silloin. Vanhemmat ovat aina asuneet parin kilometrin päässä toisistaan. Päiväkoti ja lähikoulu ovat siis molempien kotien läheisyydessä. 

Lapsi on meillä usein leikkimässä. Vaikka hän on elänyt näin koko tietoisen elämänsä, on se silti hänelle rankkaa. Hänellä on oma huone kummankin vanhemman luona ja eri lelut, äidin luona on kissa ja isän luona on koira, kummankin vanhemman mukana pääsee myös näiden mökeille ja serkkujen ja isovanhempien kanssa tapaamaan. Elämä on sillä lailla hyvää ja rikasta. Molemmat vanhemmat ovat töissä ja suht samanpalkkaisissa töissä (näin olen ymmärtänyt) eikä heillä ole kinaa keskenään, ainakaan minun kuulteni eivät mollaa toisiaan vaan puhuvat ihan nätisti. Lapsi saa myös vaikka päivittäin soittaa videopuheluita sille vanhemmalle, jonka luona ei sillä viikolla ole.

Meillä ollessaan lapsi vähän väliä sanoo, että on ikävä isää ja äitiä. Siis molempia, ihan riippumatta siitä, onko isä- vai äitiviikko meneillään. On ikävä sitä, jota ei sillä viikolla näe, ja on jo valmiiksi ikävä sitä, josta joutuu kohta luopumaan.

En kyllä tiedä parempaakaan systeemiä. Näin lapsi saa olla molempien vanhempien kanssa ja molemmat vanhemmat saavat olla lapsensa kanssa. Ehkä olisi helpompaa, jos olisi sisaruksia, siinä säilyisi jonkinlainen pysyvyys edes johonkuhun ihmiseen. Kumpikaan vanhempi ei ole vielä näin kymmenen vuoden jälkeenkään löytänyt uutta pysyvää suhdetta ja perhettä.

Minulla on kosketus myös toisenlaiseen järjestelyyn. Siinä äiti kaikin voimin esti isää tapaamasta lapsiaan. Lapset määrättiin äidille, koska sossu päätti näin (krokotiilinkyyneleillä on voimaa), ja isälle jäi joka toinen viikonloppua. Silti äiti silloinkin usein esti lasten pääsyn isälleen. Oikeutta käytiin jne., äidin väliaikainen miesseuralainen käytti perheen tyttöä hyväkseen ja vaikka mitä, mutta silti isä ei saanut lapsia itselleen. Nyt kun lapset ovat jo aikuisia, he eivät ole enää äitinsä kanssa missään tekemisissä. Isän kanssa ovat kyllä pyrkineet lähentymään.

Minusta on lapsen kannalta parempi, että asuu pelkästään toisen vanhemman luona. Lapsi ikävöi aluksi etävanhempaa, mutta myöhemmin tottuu tilanteeseen ja pitää sitä itsestäänselvänä. Eikä tarvitse jatkuvasti ikävöidä jonnekin muualle. Luulen, että näissä vuoroasumisjärjestelyissä ajatellaan enemmän vanhempien kuin lasten etua.

3-2-2-jaolla (tai 2-3-2/2-2-3) ei tule pitkää yhtenäistä pätkää pois kummankaan vanhemman luota, ja kumpikin vanhempi pääsee viettämään lapsen kanssa aina joka toisen viikonlopun.

Viikko-viikko-jako voi olla hyvä sitten myöhemmin kun lapsi on isompi ja molempien kotien käytännöt selvinneet.

Hyvä, että lapsen isä on kiinnostunut lapsestaan. Parempi tietysti niinpäin kuin ettei haluaisi tavata ollenkaan. Miksi lapsi ei voisi olla isällään vaikka kolme päivää viikossa, ainakin aluksi. Katsoo sitten miten se alkaa sujumaan. Mitään radikaalia muutosta ei kannata heti tehdä. Tietysti sinulla olisi aina joka toinen viikko lapsi vapaata ja pääsisit tekemään omia juttujasi.

Meillä meni niin päin, että vuoroasuminen sopi lapselle hyvin ja päiväkodistakin tuli aina palautetta, että mitenkään ei päällepäin näy, että siirtyy kodista toiseen keskellä viikkoa. Lapsi oli pieni eron aikaan ja ensin jaettiin viikko puoliksi ja siirryttiin n. 4 vuoden iässä viikko-viikkoon. Myöhemmin jouduttiin olosuhteiden pakosta siirtymään tyypilliseen etällä joka toinen viikonloppu -systeemiin ja lapsesta näkee päiväkodin mukaan aina selvästi sen, milloin on ollut viikonlopun etävanhemman luona.

Ei näihin ole patenttiratkaisua, joka toimisi kaikille. Kaikista parasta tietysti on, jos vanhemmat ovat väleissä ja pystyvät reagoimaan yhteisymmärryksessä, jos joku ratkaisu ei tunnu toimivan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapseni kaveri on tämmöinen viikko-viikko-lapsi. Ymmärtääkseni hänen vanhempansa erosivat hänen ollessaan kaksivuotias, ainakin silloin tutustuimme tähän lapseen ja tämä systeemi oli heillä jo silloin. Vanhemmat ovat aina asuneet parin kilometrin päässä toisistaan. Päiväkoti ja lähikoulu ovat siis molempien kotien läheisyydessä. 

Lapsi on meillä usein leikkimässä. Vaikka hän on elänyt näin koko tietoisen elämänsä, on se silti hänelle rankkaa. Hänellä on oma huone kummankin vanhemman luona ja eri lelut, äidin luona on kissa ja isän luona on koira, kummankin vanhemman mukana pääsee myös näiden mökeille ja serkkujen ja isovanhempien kanssa tapaamaan. Elämä on sillä lailla hyvää ja rikasta. Molemmat vanhemmat ovat töissä ja suht samanpalkkaisissa töissä (näin olen ymmärtänyt) eikä heillä ole kinaa keskenään, ainakaan minun kuulteni eivät mollaa toisiaan vaan puhuvat ihan nätisti. Lapsi saa myös vaikka päivittäin soittaa videopuheluita sille vanhemmalle, jonka luona ei sillä viikolla ole.

Meillä ollessaan lapsi vähän väliä sanoo, että on ikävä isää ja äitiä. Siis molempia, ihan riippumatta siitä, onko isä- vai äitiviikko meneillään. On ikävä sitä, jota ei sillä viikolla näe, ja on jo valmiiksi ikävä sitä, josta joutuu kohta luopumaan.

En kyllä tiedä parempaakaan systeemiä. Näin lapsi saa olla molempien vanhempien kanssa ja molemmat vanhemmat saavat olla lapsensa kanssa. Ehkä olisi helpompaa, jos olisi sisaruksia, siinä säilyisi jonkinlainen pysyvyys edes johonkuhun ihmiseen. Kumpikaan vanhempi ei ole vielä näin kymmenen vuoden jälkeenkään löytänyt uutta pysyvää suhdetta ja perhettä.

Minulla on kosketus myös toisenlaiseen järjestelyyn. Siinä äiti kaikin voimin esti isää tapaamasta lapsiaan. Lapset määrättiin äidille, koska sossu päätti näin (krokotiilinkyyneleillä on voimaa), ja isälle jäi joka toinen viikonloppua. Silti äiti silloinkin usein esti lasten pääsyn isälleen. Oikeutta käytiin jne., äidin väliaikainen miesseuralainen käytti perheen tyttöä hyväkseen ja vaikka mitä, mutta silti isä ei saanut lapsia itselleen. Nyt kun lapset ovat jo aikuisia, he eivät ole enää äitinsä kanssa missään tekemisissä. Isän kanssa ovat kyllä pyrkineet lähentymään.

Minusta on lapsen kannalta parempi, että asuu pelkästään toisen vanhemman luona. Lapsi ikävöi aluksi etävanhempaa, mutta myöhemmin tottuu tilanteeseen ja pitää sitä itsestäänselvänä. Eikä tarvitse jatkuvasti ikävöidä jonnekin muualle. Luulen, että näissä vuoroasumisjärjestelyissä ajatellaan enemmän vanhempien kuin lasten etua.

Riippuu tilanteesta.

Jos toinen vanhempi ei kykene pitämään huolta lapsesta/lapsista, niin silloin vastuu kaatuu tietty sille kykenevälle vanhemmalle.

Mutta jos tällaista syytä ei ole, läheinen suhde molempiin vanhempiin on parempi kuin läheinen suhde yhteen vanhempaan. Enemmän tukiverkkoa, laajempi näkemys maailmasta, mitäs näitä nyt on.

Lapsen oikeus on tavata molempia vanhempiaan yhtä paljon. Ja molemmilla vanhemmilla tasapuolinen oikeus olla lapsen kanssa. Kokeilkaa jotain muuta kuin viikko-viikko, esim. 3 tai 5 päivää. Ja ehdottomasti teidän on asuttava lähekkäin, että päiväkoti, koulu ja muu elinympäristö lapsella pysyy samana, eikä muutu kovin paljon riippuen siitä kumman vanhemman luona on.

Mikä on lähekkäin asumista viikko-viikko-systeemiä ajatellen?

Harvemmin puhutaan vuoroasumisen hyvistä puolista perheiden kannalta.

Lapsivapaa aika ei valtaosalle vanhemmista ole vastuutonta Tinder-temmellystä. Silloin tehdään ne rästihommat joita lasten kanssa ei saa tehtyä - ja töitä niin paljon kuin niitä irtoaa.

Koen itse vuoroviikkoasumisen raskaaksi mutta palkitsevaksi: lapsivapaalla ehdin ajatella ajatukseni loppuun asti, ja myös miettiä vanhemmuuttani ja osuuttani lasten sisarussuhteen rakentumisessa.

Olen itse sen tyyppinen ihminen jota vaihtelu nimenomaan virkistää. Luulen että olisin nuutuneempi ja kaavoihin kangistuneempi jos kasvattaisin lapsiani perinteisessä perheasetelmassa.

Vuoroasuminen ei ole halpaa, mutta vaikka meno on melko persaukista koko ajan, kumpikin vanhempi kattaa kustannukset omista palkoistaan ja kumpikaan ei ole tuista riippuvainen. Taloudellinen turvallisuus tuo rauhaa olla ja elää myös lapsille. En itse kuunaan haluaisi olla exän elareista tai tuista riippuvainen.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole pakko käydä millään lastevalvojalla jos pystyy keskenään sopimaan.  Harvalta mieheltä onnistuu  viikko / viikko systeemi. Vuoden ehkä" jaksaavat  ".  Olisi kamalaa olla exän tarkkailussa kaiken aikaa,  eikä sitten ole mitään järkeä edes erota. Miksi se mies hoitais lasta kun ei ole siihen ennenkään panostanut.

Älä yleistä. On isiä jotka hoitavat lapsiaan.

Meillä on ollut viikkosysteemi kohta 3 vuotta, lapsi menee syksyllä kouluun. Muuten on mennyt hyvin, mutta mies otti noin vuosi sitten tavakseen soittaa lapselle äitiviikolla joka päivä ja kertoa, että on kamala ikävä. Lapsihan tuli surulliseksi, kun hänen takiaan isi oli yksin.

Kysyin sitten mieheltä, että haluaako hän lapsen vaikka 3 viikon ajaksi, kun minulla olisi tiedossa työmatka. Mies kauhistui, että ei hyvänen aika, ei missään nimessä enempää kuin viikko kerrallaan. Totesin, että sitten on syytä lopettaa se ikävän soitteleminen lapselle, jos ei ole valmis kuin viikkoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapseni kaveri on tämmöinen viikko-viikko-lapsi. Ymmärtääkseni hänen vanhempansa erosivat hänen ollessaan kaksivuotias, ainakin silloin tutustuimme tähän lapseen ja tämä systeemi oli heillä jo silloin. Vanhemmat ovat aina asuneet parin kilometrin päässä toisistaan. Päiväkoti ja lähikoulu ovat siis molempien kotien läheisyydessä. 

Lapsi on meillä usein leikkimässä. Vaikka hän on elänyt näin koko tietoisen elämänsä, on se silti hänelle rankkaa. Hänellä on oma huone kummankin vanhemman luona ja eri lelut, äidin luona on kissa ja isän luona on koira, kummankin vanhemman mukana pääsee myös näiden mökeille ja serkkujen ja isovanhempien kanssa tapaamaan. Elämä on sillä lailla hyvää ja rikasta. Molemmat vanhemmat ovat töissä ja suht samanpalkkaisissa töissä (näin olen ymmärtänyt) eikä heillä ole kinaa keskenään, ainakaan minun kuulteni eivät mollaa toisiaan vaan puhuvat ihan nätisti. Lapsi saa myös vaikka päivittäin soittaa videopuheluita sille vanhemmalle, jonka luona ei sillä viikolla ole.

Meillä ollessaan lapsi vähän väliä sanoo, että on ikävä isää ja äitiä. Siis molempia, ihan riippumatta siitä, onko isä- vai äitiviikko meneillään. On ikävä sitä, jota ei sillä viikolla näe, ja on jo valmiiksi ikävä sitä, josta joutuu kohta luopumaan.

En kyllä tiedä parempaakaan systeemiä. Näin lapsi saa olla molempien vanhempien kanssa ja molemmat vanhemmat saavat olla lapsensa kanssa. Ehkä olisi helpompaa, jos olisi sisaruksia, siinä säilyisi jonkinlainen pysyvyys edes johonkuhun ihmiseen. Kumpikaan vanhempi ei ole vielä näin kymmenen vuoden jälkeenkään löytänyt uutta pysyvää suhdetta ja perhettä.

Minulla on kosketus myös toisenlaiseen järjestelyyn. Siinä äiti kaikin voimin esti isää tapaamasta lapsiaan. Lapset määrättiin äidille, koska sossu päätti näin (krokotiilinkyyneleillä on voimaa), ja isälle jäi joka toinen viikonloppua. Silti äiti silloinkin usein esti lasten pääsyn isälleen. Oikeutta käytiin jne., äidin väliaikainen miesseuralainen käytti perheen tyttöä hyväkseen ja vaikka mitä, mutta silti isä ei saanut lapsia itselleen. Nyt kun lapset ovat jo aikuisia, he eivät ole enää äitinsä kanssa missään tekemisissä. Isän kanssa ovat kyllä pyrkineet lähentymään.

Minusta on lapsen kannalta parempi, että asuu pelkästään toisen vanhemman luona. Lapsi ikävöi aluksi etävanhempaa, mutta myöhemmin tottuu tilanteeseen ja pitää sitä itsestäänselvänä. Eikä tarvitse jatkuvasti ikävöidä jonnekin muualle. Luulen, että näissä vuoroasumisjärjestelyissä ajatellaan enemmän vanhempien kuin lasten etua.

Riippuu tilanteesta.

Jos toinen vanhempi ei kykene pitämään huolta lapsesta/lapsista, niin silloin vastuu kaatuu tietty sille kykenevälle vanhemmalle.

Mutta jos tällaista syytä ei ole, läheinen suhde molempiin vanhempiin on parempi kuin läheinen suhde yhteen vanhempaan. Enemmän tukiverkkoa, laajempi näkemys maailmasta, mitäs näitä nyt on.

Eihän se, että lapsi asuu vain toisen vanhemman luona, tarkoita sitä että olisi tekemisissä vain toisen vanhemman kanssa. Jos asuu kahdessa paikassa vuorotellen, ehkä silloin kehittyy jotenkin juurettomaksi. Tosin tutkimustuloksia asiasta ei varmaan vielä ole, kun tämä on suhteellisen uusi ilmiö.

Vierailija kirjoitti:

Lapsen oikeus on tavata molempia vanhempiaan yhtä paljon. Ja molemmilla vanhemmilla tasapuolinen oikeus olla lapsen kanssa. Kokeilkaa jotain muuta kuin viikko-viikko, esim. 3 tai 5 päivää. Ja ehdottomasti teidän on asuttava lähekkäin, että päiväkoti, koulu ja muu elinympäristö lapsella pysyy samana, eikä muutu kovin paljon riippuen siitä kumman vanhemman luona on.

Entä, jos lapsi ei halua viettää yhtä paljon aikaa kummankin vanhemman luona? Esimerkiksi, jos kokee vain toisen vanhemman asunnon kodikseen ja kärsii koti-ikävästä ollessaan muualla?

Tämä vetoomus saa varmasti alapeukkusateen tässä ketjussa, mutta en voi olla kirjoittamatta , jos vaikka saisin edes yhden vanhemman ajattelemaan asiaa uudelleen. Viikko-viikko-systeemi tai muu fifty-sixty vuorottelu ei kokemukseni perusteella ole koskaan lapsen etu. Ei koskaan. Siinä on kyse vanhempien egoista. Halutaan varmistaa, ettei eksä jää "voitolle", toisaalta halutaan ehkä viettää sinkkuviikkoja ilman lapsia. Useimmiten tällaiset erolapset tippuvat kahden kodin väliin viimeistään siinä vaiheessa, kun vanhemmat tahoillaan perustavat uudet perheet, eikä yhteinen lapsi kuulu oikein kumpaankaan kotiin. Hylkäämiskokemus, joka syntyy, kun lapsi ei tunne täysin kuuluvansa mihinkään kotiin tai perheeseen petaa ongelmia koko loppuelämäksi. Oireilu alkaa tavallisimmin teini-ikäisenä, jolloin lapsi osaa myös käyttää hyväkseen sitä, ettei yksikään vanhempi ole 100%, 365 päivää vuodessa perillä hänen asioistaan ja kuulumisistaan, vaan asiasta kuin asiasta ajatellaan että "toinen hoitaa", ja samalla uusi perhe lapsineen vie kaiken ajan sekä huomion. 

Lapsi tarvitsee pysyvän kodin, ja vanhempien pitäisi pystyä erotilanteessakin laittaa egonsa ja omat halunsa sivuun järjestääkseen lapselle sellaisen. Totta kai lapsella on oikeus kumpaankin vanhempaansa, mutta niitä suhteita pitäisi pystyä vaalia muulla tavalla kuin pallottelemalla lasta kahden kodin välillä. Tällainen kokemus kiertolaisuudesta ja kuulumattomuudesta haavoittaa lasta pysyvästi, eikä sitä leluilla tai iltasatukirjan mukana kuljettelulla paikata. 

Jokainen vanhempi päättää toki itse kuinka parhaaksi näkee, mutta koen tarpeelliseksi vastustaa sellaisen kulttuurin syntymistä, jossa lasten ajan puoliksi jakaminen on erotilanteessa normi. 

t. Lastentarhaopettaja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapseni kaveri on tämmöinen viikko-viikko-lapsi. Ymmärtääkseni hänen vanhempansa erosivat hänen ollessaan kaksivuotias, ainakin silloin tutustuimme tähän lapseen ja tämä systeemi oli heillä jo silloin. Vanhemmat ovat aina asuneet parin kilometrin päässä toisistaan. Päiväkoti ja lähikoulu ovat siis molempien kotien läheisyydessä. 

Lapsi on meillä usein leikkimässä. Vaikka hän on elänyt näin koko tietoisen elämänsä, on se silti hänelle rankkaa. Hänellä on oma huone kummankin vanhemman luona ja eri lelut, äidin luona on kissa ja isän luona on koira, kummankin vanhemman mukana pääsee myös näiden mökeille ja serkkujen ja isovanhempien kanssa tapaamaan. Elämä on sillä lailla hyvää ja rikasta. Molemmat vanhemmat ovat töissä ja suht samanpalkkaisissa töissä (näin olen ymmärtänyt) eikä heillä ole kinaa keskenään, ainakaan minun kuulteni eivät mollaa toisiaan vaan puhuvat ihan nätisti. Lapsi saa myös vaikka päivittäin soittaa videopuheluita sille vanhemmalle, jonka luona ei sillä viikolla ole.

Meillä ollessaan lapsi vähän väliä sanoo, että on ikävä isää ja äitiä. Siis molempia, ihan riippumatta siitä, onko isä- vai äitiviikko meneillään. On ikävä sitä, jota ei sillä viikolla näe, ja on jo valmiiksi ikävä sitä, josta joutuu kohta luopumaan.

En kyllä tiedä parempaakaan systeemiä. Näin lapsi saa olla molempien vanhempien kanssa ja molemmat vanhemmat saavat olla lapsensa kanssa. Ehkä olisi helpompaa, jos olisi sisaruksia, siinä säilyisi jonkinlainen pysyvyys edes johonkuhun ihmiseen. Kumpikaan vanhempi ei ole vielä näin kymmenen vuoden jälkeenkään löytänyt uutta pysyvää suhdetta ja perhettä.

Minulla on kosketus myös toisenlaiseen järjestelyyn. Siinä äiti kaikin voimin esti isää tapaamasta lapsiaan. Lapset määrättiin äidille, koska sossu päätti näin (krokotiilinkyyneleillä on voimaa), ja isälle jäi joka toinen viikonloppua. Silti äiti silloinkin usein esti lasten pääsyn isälleen. Oikeutta käytiin jne., äidin väliaikainen miesseuralainen käytti perheen tyttöä hyväkseen ja vaikka mitä, mutta silti isä ei saanut lapsia itselleen. Nyt kun lapset ovat jo aikuisia, he eivät ole enää äitinsä kanssa missään tekemisissä. Isän kanssa ovat kyllä pyrkineet lähentymään.

Minusta on lapsen kannalta parempi, että asuu pelkästään toisen vanhemman luona. Lapsi ikävöi aluksi etävanhempaa, mutta myöhemmin tottuu tilanteeseen ja pitää sitä itsestäänselvänä. Eikä tarvitse jatkuvasti ikävöidä jonnekin muualle. Luulen, että näissä vuoroasumisjärjestelyissä ajatellaan enemmän vanhempien kuin lasten etua.

Olin tuollainen vuoroviikkolapsi ja kanssasi samaa mieltä. Olisin halunnut yhden ainoan kodin! Etenkin pienenä koululaisena oli joskus hankala muistaa, onko isä- vai äitiviikko ja päällimmäinen tunne on jatkuva ikävä. Oli ikävä äitiä, isää, sitä kotia, jossa ei ollut, toisen kodin kavereita jne. Koko ajan tiesi, että pian pitää taas lähteä.

En ymmärrä, miksi vanhemmat eivät erossa ole ne edestakaisinmuuttajat, miksi lapsen pitää aina olla menossa. Mieluummin olisin asunut toisella vanhemmalla ja käynyt toisella viikonloppuina tai iltaisin viikolla ilman sitä tietoa, että kohta taas pitää pakata ja muistaa kaikki, mitä tarvitaan. (vanhemmat toki muisti tärkeät asiat, mutta tuliko mukaan lempilelu, kiva T-paita jne. - jatkuvaa huolta!)

Olin kaiketi onnekas, koska en saanut pienempiä sisaruksia kummankaan vanhemman perheeseen ja uudet puolisotkin olivat ihan täyspäisiä. Omia lapsia en halua, koska ajatus pienestä reissaamassa kahden kodin väliä - kiitos ei.