5-vuotiaalle vuoroviikkosysteemi? Isällä ja äidillä.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisiko vielä miettiä, jos lapsen edun takia voisitte sopia erimielisyytenne?

Kyllä, tämä on ketjun järkevin viesti.

Mikä on lähekkäin? 12km?

Vierailija kirjoitti:

Nautitteko omasta ajasta lapsettomalla viikolla? Tuntuuko vanhemmuus ja sidos lapsiin heikentyneiltä kun lapset on puolet poissa?

Nautin omasta ajasta. Silloin on aikaa keskittyä töihin, parisuhteeseen, harrastuksiin jne. Eikä todellakaan sidos lapsiin heikenny. Se mikä voi heikentyä on kaikista arjen tapahtumista perässä pysyminen. Mutta siitä selviää kysymällä lapselta, että mitäs kaikkea teit viime viikolla.

Muuttakaa ihan lähekkäin niin vaihdot on helpompia. Vaihtakaa vaikka neljän päivän välein.

Tietenkin sillä toisella vanhemmalla on yhtäläinen oikeus tavata lasta kuin toisellakin. Tasavuorottelu on mielestäni paras myös lapselle jos molemmat vanhemmat on ihan täyspäisiä.

Tottakai lapsen pitää olla äidin luona. Joku viikonloppu silloin tällöin isän kanssa on kyllä kiva, niin ehtii käydä viihteellä. Saat paremmat elaritkin kun ei ole mitään viikko viikko systeemiä.

Entä miltä tuntuu jos pieni (tai sompi) lapsi saa äitipuolen? Ihmisen joka viettää hänen kanssaan yhtä suuren osan aikaa kun sinä itse? Eikö tee äitinä vaikeaa? Sinä et aina lohdutakaan tai jaa arjen asioita, iloja, läheisyyttä? Voiko nauttia omasta ajasta kun kääntöpuolena mielessä on tuo menetys?

Up

Minulle ajatus olisi hirveä.

Vierailija kirjoitti:

Entä miltä tuntuu jos pieni (tai sompi) lapsi saa äitipuolen? Ihmisen joka viettää hänen kanssaan yhtä suuren osan aikaa kun sinä itse? Eikö tee äitinä vaikeaa? Sinä et aina lohdutakaan tai jaa arjen asioita, iloja, läheisyyttä? Voiko nauttia omasta ajasta kun kääntöpuolena mielessä on tuo menetys?

Lähtökohtaisesti se äitipuoli ei ole se lohduttaja ja läheisyyden antaja, vaan oma isä. Arjen asioissa ja mielen kuohuissa lapsi voi myös sieltä isäviikoilta soittaa minulle, tai voimme nähdäkin toisiamme, ei se ole mitenkään kiellettyä. Lapsihan sen lopulta päättää mitä asioita kenenkin kanssa jakaa. Ja jos lapsi saa äitipuolen, jonka kanssa on hyvin läheinen, niin tilannehan on lapsen kannalta todella hyvä. Ei tämä ole minun ja jonkun toisen aikuisen välinen kilpailu. Oikeastaan ainut asia, joka on hiertänyt, on ollut se, ettei kummankaan vanhemman ole ollut mahdollista muuttaa työn perässä toiseen kaupunkiin, eikä ehkä samassa kaupungissakaan kannata muuttaa kovin kauas. Kouluikäisen kanssa systeemi ei toimisi kovin sujuvasti, ja vaikka periaatteessa toimisikin, on kuitenkin huomioitava lapsen mukavuus esim koulumatkojen suhteen. Meillä siis ”jo” 10-vuotias lapsi, vuorovanhemmuutta takana muutama vuosi.

Mikä oli eronne syy?

Järkyttävää kuulla tuota, että lapsi päättää. Lapsen ei todellakaan, ainakaan kovin pienen, kuulu kyetä päättämään missä hän asuu ja oleilee. Kyllä se on vanhempien tehtävä. Tuttavapiirissäni on tällainen eroperhe, jossa alle 10 vuotiaalta lapselta kysytään jatkuvasti että missä hän haluaa olla. Lapsi raukka on aivan sekaisin, koska hän haluaisi tietysti olla molempien vanhempien kanssa. Ja sitten vanhemmat pahoittavat mielensä, jos lapsi ei valitsekaan juuri häntä. Mielestäni tämä on aivan mielipuolista toimintaa. Lapsella kuuluu olla yksi selkeä koti, eikä elämä mitään valintamyymälässä seikkailua.

Vierailija kirjoitti:

Järkyttävää kuulla tuota, että lapsi päättää. Lapsen ei todellakaan, ainakaan kovin pienen, kuulu kyetä päättämään missä hän asuu ja oleilee. Kyllä se on vanhempien tehtävä. Tuttavapiirissäni on tällainen eroperhe, jossa alle 10 vuotiaalta lapselta kysytään jatkuvasti että missä hän haluaa olla. Lapsi raukka on aivan sekaisin, koska hän haluaisi tietysti olla molempien vanhempien kanssa. Ja sitten vanhemmat pahoittavat mielensä, jos lapsi ei valitsekaan juuri häntä. Mielestäni tämä on aivan mielipuolista toimintaa. Lapsella kuuluu olla yksi selkeä koti, eikä elämä mitään valintamyymälässä seikkailua.

Mieluiten niin, ettei vanhemmat eroa heppoisin perustein. Ja jos eron syy on alkoholismi tai pahoinpitely yms, on selkeä syy valita lähivanhempi.

Ei 5 v. ole ollenkaan liian pieni viikko-viiko-järjestelyyn, jos isä on ollut lapsen hoitaja ja läheinen tähänkin asti. Tuttavapiirissä on useita esimerkkejä. Itseä kauhistuttaisi enemmän, jos lapseni ei voisi olla isänsä kanssa riittävästi. Toki vuoroviikkojärjetelyssä ei voi muuttaa kovin kauaksi toisistaan, että tarha- ja koulumatkat sujuu, sekä kaverisuhteet.

Päiväkodissa työskentelevänä voin antaa oman näkökantani tähän. EN suosittele. Ajatus on kaunis mutta ei ole lapsen edunmukainen!

Mieti itsesi (voit pistää ex-miehesikin miettimään) tilanteeseen, jossa vaihdat kotia viikon välein. Se on rankkaa aikuiselle ja on varmasti moninkerroin rankempaa lapselle.

Meillä päiväkodissa on lapsia joilla tämä viikko-viikko systeemi ja vaihtopäivinä huomaa viikkotoisensa perään kuinka lapset ikävöi aina siä vanhempaa kumman luota lähtee, vaikka ovat eläneet jo yli vuoden noin.

Jos haluaa viikko-viikko systeemin niin sitten paras olisi, että lapset asuvat yhdessä ainoassa osoitteessa ja vanhemmat ovat siellä vuoroviikoin jolloin lapsi saa pysyä samassa talossa, tällöin tunnelma muistuttaa enemmän sitä, että toinen vanhempi on töissä kuin sitä että muutat viikon välein.

Millä selitän tämän miehelle, minäkin olen sit ä mieltä että viikko-viikko on rankkaa ja hajottavaa lapselle. Onko 12km myös liian pitkä välimatka? Asumme päiväkodin vieressä ja isä kauempana.

Onko ero ihan välttämätön? Välillä aikuisten tulee laittaa omat tarpeensa sivuun jotta lapsi ei kärsisi.

Meille ero ei olisi vaihtoehto juurikin tuosta syystä että kumpikaan ei voisi olla lapsista erossa. Minä en pystyisi, enkä voisi tehdä sitä miehellenikään.

Kämppiksinä ollaan edelty jo pari vuotta, toiveissa olisin rakkauden syttyminen uudelleen, mutta katsotaan miten käy. Mitään riitoja ei ole, päinvastoin, hassutellaan ja nauretaan paljon, keskusteluyhteys on hyvä, jutellaan avoimesti ja rehellisesti kaikista tunteista ja toiveista. Kaiken teemme yhdessä ja perheenä on hyvä olla. Sängyssä vaan ei toimi ollenkaan, mutta se on ainoa ongelma oikeastaan, eikä kumpikaan halua hajottaa perhettä sen takia.

Mä ja lapsen isä erottiin kun lapsi oli juuri täyttänyt 4v, viikko-viikko-systeemillä mentiin, mutta ei se ideaali ole.... Yhdessä pysyminen ei ollut vaihtoehto. Me tehtiin virheitä alkuun, oltiin kyllä ns väleissä, mutta oli se ero meillekin vaikea asia ja se että aina jomman kumman pitäisi olla lapsesta erossa. Jotenkin ajateltiin että se olisi ehkä se paras vaihtoehto. Ei se kyllä ollut, lapselle olisi ollut paljon parempi olla toisen vanhemman luona ja lähinnä kyläillä toisen luona. Tai näin ainakin tuntuu minusta nyt näin jälkikäteen. Lapsi ei ymmärtänyt tilannetta ja ikävöi aina sitä toista vanhempaa joka ei ollut paikalla, omatkin voimavarat oli vähissä, oltiin oman jaksamisen äärirajoilla. Lapsen päiväkoti pysyi samana. Nyt tuo lapsi on lähes 8v iloinen koululainen ja pärjää kahden kodin välillä hyvin. Meillä on lapsen isän kanssa suhde nyt aika hyvällä mallilla, pystytään kommunikoimaan ongelmitta ja pystytään nyt ajattelemaan lapsen etua paremmin kuin silloin. Lapsi saa itse aika pitkälti päättää että kumman luona kulloinkin on ja aika tasan se menee. Tottakai välillä haluaa olla enemmän toisen luona, etenkin jos jotain hänelle jännää on tapahtumassa. Jos esim julkaistaan joku uusi peli, niin toki hän haluaa olla isänsä luona silloin kun minä en asiasta ymmärrä mitään, mutta esim kesän parhaat rantakelit lapsi haluaa olla minun luona kun minä vien rannalle koko päiväksi, isänsä taas ei.

Että kai se on vanhemmista myös kiinni miten homma sitten oikeasti toimii. Mieti silti asiaa lapsen kannalta, vanhemmat ei tahdo sietää eroa lapsesta, mutta lapsen pitää silti sietää ero toisesta vanhemmasta aivan koko ajan. 5-vuotias on vielä tosi pieni, vaikka tilannetta koittaa selittää lapselle kuinka, niin usein samoja asioita toistetaan monta kertaa, kun lapsen on vaikea ymmärtää tilannetta. Me käytiin tilanne läpi melkein joka ilta nukkumaan mennessä reilun vuoden, joka ilta lapsi kysyi ja minä selitin selittämästä päästyänikin että miksi äiti ja isä ei asu enää yhdessä. Mitä siihen yhtäkkiä lisääntyneeseen omaan aikaa tulee... Siitä oppii nauttimaan. Oli sitä elämää ennen lapsiakin, niin voihan sitä olla jälkeenkin. Hanki harrastus, lue kirjaa, käy lenkillä/uimassa, mitä vaan mitä et lapsen aikana voi. Kyllähän se vähän ankeaa on jos lähtee ajattelemaan siltä kannalta että lapset on poissa puolet lapsuudestaan, mutta sen asian kanssa on elettävä jos on erottava ja lastenhoito menee puoliksi. Kannattaa silti miettiä että kuinka läheinen lapsi on isänsä kanssa. Jos isä ei osallistu nytkään, niin miksi lapsen pitäisi viettää pitkiä aikoja isällään? Jos lapsi on läheinen isän kanssa, niin olisihan se epäreilua ottaa lapsi melkein vallan pois isältään vain sen takia että äidillä on ikävä. Että kannattaa kyllä ihan lapsen näkökulmasta lähteä asiaa selvittämään, järjestelymahdollisuudet on melkein rajattomat.

Vierailija kirjoitti:

Meille ero ei olisi vaihtoehto juurikin tuosta syystä että kumpikaan ei voisi olla lapsista erossa. Minä en pystyisi, enkä voisi tehdä sitä miehellenikään.

Kämppiksinä ollaan edelty jo pari vuotta, toiveissa olisin rakkauden syttyminen uudelleen, mutta katsotaan miten käy. Mitään riitoja ei ole, päinvastoin, hassutellaan ja nauretaan paljon, keskusteluyhteys on hyvä, jutellaan avoimesti ja rehellisesti kaikista tunteista ja toiveista. Kaiken teemme yhdessä ja perheenä on hyvä olla. Sängyssä vaan ei toimi ollenkaan, mutta se on ainoa ongelma oikeastaan, eikä kumpikaan halua hajottaa perhettä sen takia.

Onnittelut, olette kypisä ihmisiä ja viisaita vanhempia.

Lapseni kaveri on tämmöinen viikko-viikko-lapsi. Ymmärtääkseni hänen vanhempansa erosivat hänen ollessaan kaksivuotias, ainakin silloin tutustuimme tähän lapseen ja tämä systeemi oli heillä jo silloin. Vanhemmat ovat aina asuneet parin kilometrin päässä toisistaan. Päiväkoti ja lähikoulu ovat siis molempien kotien läheisyydessä. 

Lapsi on meillä usein leikkimässä. Vaikka hän on elänyt näin koko tietoisen elämänsä, on se silti hänelle rankkaa. Hänellä on oma huone kummankin vanhemman luona ja eri lelut, äidin luona on kissa ja isän luona on koira, kummankin vanhemman mukana pääsee myös näiden mökeille ja serkkujen ja isovanhempien kanssa tapaamaan. Elämä on sillä lailla hyvää ja rikasta. Molemmat vanhemmat ovat töissä ja suht samanpalkkaisissa töissä (näin olen ymmärtänyt) eikä heillä ole kinaa keskenään, ainakaan minun kuulteni eivät mollaa toisiaan vaan puhuvat ihan nätisti. Lapsi saa myös vaikka päivittäin soittaa videopuheluita sille vanhemmalle, jonka luona ei sillä viikolla ole.

Meillä ollessaan lapsi vähän väliä sanoo, että on ikävä isää ja äitiä. Siis molempia, ihan riippumatta siitä, onko isä- vai äitiviikko meneillään. On ikävä sitä, jota ei sillä viikolla näe, ja on jo valmiiksi ikävä sitä, josta joutuu kohta luopumaan.

En kyllä tiedä parempaakaan systeemiä. Näin lapsi saa olla molempien vanhempien kanssa ja molemmat vanhemmat saavat olla lapsensa kanssa. Ehkä olisi helpompaa, jos olisi sisaruksia, siinä säilyisi jonkinlainen pysyvyys edes johonkuhun ihmiseen. Kumpikaan vanhempi ei ole vielä näin kymmenen vuoden jälkeenkään löytänyt uutta pysyvää suhdetta ja perhettä.

Minulla on kosketus myös toisenlaiseen järjestelyyn. Siinä äiti kaikin voimin esti isää tapaamasta lapsiaan. Lapset määrättiin äidille, koska sossu päätti näin (krokotiilinkyyneleillä on voimaa), ja isälle jäi joka toinen viikonloppua. Silti äiti silloinkin usein esti lasten pääsyn isälleen. Oikeutta käytiin jne., äidin väliaikainen miesseuralainen käytti perheen tyttöä hyväkseen ja vaikka mitä, mutta silti isä ei saanut lapsia itselleen. Nyt kun lapset ovat jo aikuisia, he eivät ole enää äitinsä kanssa missään tekemisissä. Isän kanssa ovat kyllä pyrkineet lähentymään.