Lue keskustelun säännöt.
Te, jotka olette vasta aikuisena opetelleet pitämään omat rajanne
13.06.2020 |
Kuinka pitkä prosessi tämä oli ja mitkä asiat koitte hyödyllisimmiksi?
Minä olen todella miellyttämisen haluinen ja liian kiltti. Annan muiden kävellä itseni yli mennen tullen ja palatessa. En osaa sanoa ei, enkä osaa pitää puoliani. Tästä syystä moni asia elämässäni on mennyt ihan päin vastoin, kun itse olen toivonut. Kuitenkin koen, että minulla on ihan hyvä itsetunto (vai onko tämä itseni huijaamista?).
Nuorena tein lähes tulkoon mitä vain kuuluakseni joukkoon ja saadakseni hyväksyntää. Tuolloinkin oli monia asioita joista olisin halunnut kieltäytyä enkä todellakaan olla mukana, mutta en koskaan "pystynyt" kieltäytymään. Siis olisin halunnut kieltäytyä, mutta silti joka ainoaan asiaan suostuin. Aikuisena olen ajanut itseni loppuun monessa tilanteessa, kun en osaa kieltäytyä mistään ja ihmiset tietävät tämän. Elän myös parisuhteessa, jossa voin todella pahoin. Tämä varmaan on se, mihin toivoisin suurinta muutosta, koska en ole enää vuosiin ollut oma iloinen itseni.
Tiedän kyllä hyvin mistä pidän ja minulla on vahva kuva siitä millainen ihminen olen, mitä elämältäni haluan jne. Eli ongelma ei ole (enää) se, että olisin ihan hukassa ja siksi helposti hyväksikäytettävissä. Ongelma on se, että olen liian kiltti, enkä osaa pitää rajoja. Olen yrittänyt tätä opetella, mutta esim parisuhteessa, jos sanon puolisolle, etten pidä siitä kuinka hän kohtelee minua, saan vastaan ivallista naurua ja enemmän kuraa niskaani. Minua ei siis oteta tosissaan. Olen käynyt toista vuotta terapiassa ja jotenkin ajatuksen tasolla ehkä "vahvistunut", mutta käytäntöön siirtäminen on vaikeaa. Jotenkin nuo tilanteet, missä minua ei oteta vakavasti, lyövät minut takaisin maahan. Joudun tsemppaamaan kovasti, että uskallan sanoa, jos joku ei ole ok ja kun vastauksena on naurua, niin tulee jotenkin mitätöity olo.
Millä ihmeellä tästä eteenpäin? Terapiakin loppuu pian, pitäisikö muutos saada sen aikana aikaan, vai tapahtuuko jotain kehitystä sen jälkeenkin? Tuleeko jossain vaiheessa vain sellainen "nyt mulle riitti" -olo, vai tuleeko muutos vähitellen? Mistä helvetistä saan niin sanotusti kasvatettua itselleni kivekset ja vain kertakaikkiaan laittamaan itseni muiden edelle? Tällaisenaan tilanne on turhauttava, vaikka kai sekin on jo hyvä asia. Välillä tuntuu, että minun pitäisi olla holhouksen alaisena, koska en osaa kieltäytyä mistään ja moni ulkopuolinen varmasti osaisi päättää asioistani itselleni edullisemmin (tähän lisäyksenä, etten ole missään määrin vajaaälyinen kuitenkaan).
Ja pahoittelut tosi sekavasta tekstistä, josta ei varmasti kokonaiskuva välity. Jos kävisin kaikki asiat läpi, olisin ensinnäkin tunnistettavissa ja lisäksi siitä pitäisi kirjoittaa kirja. Kiitos jos joku jaksaa lukea ja kertoa omia kokemuksiaan.
Kommentit (40)
Olen myös "rajaton" ja liian kiltti. Sitä joutuu työstämään aina aika ajoin varmasti koko loppuelämänsä. Omalla kohdalla ensimmäiset selkeät rajat alkoivat löytymään terapian myötä. Aloin arvostamaan ja luottamaan itseeni. Minulla oli myös huonosti kohteleva avopuoliso. Uskalsin suuttua hänelle kaikesta jo tapahtuneesta ja kun hän mokasi pahasti, en antanutkaan enää uutta mahdollisuutta vaan heitin hänet ulos. Samalla heitin ulos elämästäni hänen sukulaiset, jotka olivat aina hämmentäneet meidän elämäämme. Se oli vapauttavaa :) Viha on oikeasti voimaannuttava tunne. Kenenkään ei tarvitse olla "yleisymmärtäjä" jokaisen ongelmiin.
Työelämässä rajat ovat löytyneet vähitellen. Joudun aika tiukasti tekemään itselleni sääntöjä esim. en vastaa työpuhelimeen klo 17 jälkeen, luuri kiinni ja se siitä. Olen helposti vastaamassa kyllä kaikkeen ja joustamassa ja siksi peliaikaa pitää tehdä esim. sanomalla pitää tarkistaa kalenteri ja palaan sitten asiaan. Samoin ihmissuhteissa kannattaa ottaa mietintäaikaa sanomalla, että pitää tarkistaa muutama asia ennen kuin vastata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ota loma. Mene vaikka hotelliin ja ota aikaa itsellesi ja ajatuksillesi.
Poista kaikki jotka eivät kunnioita sinua tai hyväksi käyttäjät elämästäsi.
Muista ,että sinä olet tärkeä ja täällä eletään vain itseä varten.
Parisuhteesi tulevaisuus näyttää huonolta (tosin eipä tuo nykyisyyskään hyvältä näytä), mikäli alat tehdä suurta muutosta itsessäsi. Mies tykästyi kynnysmattoon, eikä näin ollen tule pitämään siitä ihmisestä, joksi aiot muuttua, ellei hän itsekin aloita aikuistumisprosessia.
Vierailija kirjoitti:
Rajojen pitämisessä on sellainen ongelma, että muiden ihmisten ei ole pakko niitä rajojasi kunnioittaa. Eli, kun sanot kumppanillesi, että jokin on huonosti, hänen ei ole pakko ottaa sinua tosissaan, korjata asioita, muuttaa itseään.
Mikäli niin käy, sinulle jää vain vähän vaihtoehtoja. Joko alat jankuttamaan rajoistasi, mikä ei välttämättä koskaan johda toivomaasi muutokseen. Tai sitten joustat rajoistasi ja sopeudut. Viimeinen vaihtoehto on sitten se, että pidät rajasi ja karsit elämästäsi ihmiset, jotka eivät rajojasi kunnioita.
Tämä on se rajojen pitämisen ongelma kynnysmattotyypeillä. He eivät halua tai uskalla karsia ihmissuhteita, jotka tekevät heille hallaa.Kynnysmattoihmiset joko jankuttavat rajoistaan ihmiselle, joka ei aio niitä alkaa kunnioittaa, tai sitten he joustavat. Kynnysmatto odottaa loputtomiin, että ihmiset hänen ympärillään muuttuvat kunnioittavammiksi häntä kohtaan, vaikka tälle optimistisell odotukselle ei ole mitään järkevää perustetta.
Rajansa pitävät ihmiset valitsevat lähelleen ihmisiä, jotka kunnioittavat heitä, ja karsivat pois elämästään ne, jotka eivät kunnioita.
Yksinkertaista, mutta ei helppoa.
Ei kynnysmattoihmiset toitota rajoistaan. He voivat pahoin. He eivät itse edes tajua olevansa kynnysmattona.
Vierailija kirjoitti:
Jokainen ihminen omalla käytöksellään päättää haluaako pitää jonkun elämässään vai ei. Jos henkilö kohtelee huonosti hän on valinnut tietoisesti mahdollisuuden menettää sinut. Hän vain käyttää optionsa kun poistut. Me kaikki kohtelemme hyvin ihmisiä jotka haluamme pitää elämässämme. Se että joku ottaa loputtomasti riskejä menettää, kertoo että olet uhrattavissa. Vain sinun omat valintasi enää pitävät sinut hänen elämässään. Kun ihminen on valinnut riskin menettää ei häntä motivoi mikään säilyttämään sinua.
Kiitos sulle tästä vastauksesta! Näinhän asia todellakin on. Aion tsempata tällä itseäni kun seuraavan kerran joku kohtelee huonosti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloitus olisi voinut olla itseni kirjoittama ja minulla on ikää 60 v. Edelleen kamppailen asian kanssa, käyn myös psykologilla. Osaan kyllä pitää toisten puolta, kuten joku kirjoitti esimiesasemastaan. Olen ollut töissä pääluottamusmiehenä ja ja (jo aikuisten) lasten äitinä olen osannut pitää myös lasten puolta ja olen kuin tiikeriemo, jos koen lasteni kokeneen vääryyttä. Mutta itseäni en osaa puolustaa, ajattelen aina toisten parasta vaikka ihminen olisi minulle vieras. Kyllä tämä lähtee lapsuuden kodista jo, olin aina lapsista se kiltti, joka ei halunnut pahoittaa kenenkään mieltä. Otin pienimmän pullan palasen ja katsoin aina että muille jää. Edelleen jos kokouskahville ei ole varattu tarpeeksi esim. voileipiä (osallistujia on normaalia enemmän ja lasken riittääkö), jätän itse ottamatta jotta muut saa vaikka nälkä kurnisi.
Minulla oli myös vähättelevä mies, lähdin siitä suhteesta. Kun vein kamojani autoon, mies naureskeli ovella, että et tuu pärjäämään yksin lasten kanssa. No pärjäsin vaikka se vaati että tein välillä kolmea työtä. Nyt on kyllä tasapainoinen suhde ja minulla on myös kiltti miesystävä.
Ikävää tuo nauru. Silloin voit sanoa, että ikävältä tuntuu tai lopeta. Ja joka tapauksessa voit itse tiedostaa, että tämä tuntuu pahalta.
Jos joku ei sinun muuttumistaan hyväksy. Tai ei suostu lopettamaan loukkaavaa käytöstä, niin ei sinun tarvitse siinä jatkaa.
Joskus käy niin, että yhden muuttuessa muutkin muuttuu. Joskus käy niin, että yhden muuttuessa, muut ei pystykään muuttumaan. Silloin se yksi voi tehdä omat ratkaisut. Jos se on seurustelusuhde, niin lähteä etsimään omaa elämää.
Jos se on suhde vanhempiin tai sisaruksiin, niin vienee kymmenen vuotta sikaa. Sitä ei välttämättä voi muuttaa, mutta oman suhtautumisen voi muuttaa.
Tuntuu pahalta. Näin on. Jatkan silti omalla linjallani ja nousen ylös.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta miehet osaavat pitää rajansa paljon paremmin kuin naiset. Eivät he sitä varmasti tietoisesti tee, mutta tekevät kuitenkin. Kaipa testosteroni auttaa olemaan terveesti itsekäs, tai sitten meidät on kasvatettu niin, että mies saa olla itsekkäämpi ja hänelle luonnostaan kuuluvatkin edut, joista naiset voivat vain taistella (työelämässä ja kotona).
En ole koskaan ajatellut, että vanhempani olisivat tieten tahtoen kasvattaneet minusta kiltin tytön, mutta jostain se vain on tullut. Jopa niin, etten ole vihaa, josta ylempi kommentoija hienosti jo puhui, osannut hyödyntää käyttövoimana. Kulttuurissammehan opetetaan, että viha on pahasta ja se pitää saada pois joko anteeksiannon tai muun käsittelyn avulla. Vihasta pitää luopua, koska se muka kuluttaa ihmistä.
Mutta minulle viha oli lopulta myönteistä, voimakasta energiaa jolla sain muutoksen aikaan omassa elämässäni. Pidän vihaa tarpeellisena. Onneksi en enää tuntenut syyllisyyttä vihasta ja ajatellut, että minä olen paha ihminen, kun niin vihaan. Onneksi hyväksyin vihan ja ymmärsin, että se on syntynyt aiheesta. Minulla on oikeus vihata ja antaa vihan ohjata tekemään oikeita ratkaisuja itseni kannalta. Ja aina kun olen vaarassa palata takaisin niiden ihmisten pariin, jotka ovat rajojani rikkoneet, voin ottaa tuon vihan esille, tarkastella sitä ja todeta: ei, en todellakaan mene takaisin.
Nyt muistankin (olen kommentoija 29). Sanoin, etten ole ajatellut vanhempieni tarkoituksella kasvattaneen minusta kilttiä tyttöä, mutta nyt muistankin, miten minulle lapsena sanottiin, kun suutuin ja osoitin tahtoani. "Tuolla asenteella sinulle tulee elämässä vaikeaa" ja "Et koskaan tule pärjäämään elämässä kun olet noin hankala". Niin minusta tehtiin lopulta pelon kautta kiltti tyttö.
Ja kävikin niin, etten aluksi pärjännyt elämässä, vaan kun muutin kotoa omilleni, kaikki meni vuosikausia huonosti. Mutta se ei johtunut siitä, että minulla oli oma tahto, vaan siitä, että en tuntenut rajojani enkä tunnistanut omaa tahtoani, vaan annoin asioiden vain tapahtua minulle muiden tahdon mukaan. Olin kiltti tyttö, joka oli menettänyt yhteyden omiin tunteisiinsa ja haluihinsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta miehet osaavat pitää rajansa paljon paremmin kuin naiset. Eivät he sitä varmasti tietoisesti tee, mutta tekevät kuitenkin. Kaipa testosteroni auttaa olemaan terveesti itsekäs, tai sitten meidät on kasvatettu niin, että mies saa olla itsekkäämpi ja hänelle luonnostaan kuuluvatkin edut, joista naiset voivat vain taistella (työelämässä ja kotona).
En ole koskaan ajatellut, että vanhempani olisivat tieten tahtoen kasvattaneet minusta kiltin tytön, mutta jostain se vain on tullut. Jopa niin, etten ole vihaa, josta ylempi kommentoija hienosti jo puhui, osannut hyödyntää käyttövoimana. Kulttuurissammehan opetetaan, että viha on pahasta ja se pitää saada pois joko anteeksiannon tai muun käsittelyn avulla. Vihasta pitää luopua, koska se muka kuluttaa ihmistä.
Mutta minulle viha oli lopulta myönteistä, voimakasta energiaa jolla sain muutoksen aikaan omassa elämässäni. Pidän vihaa tarpeellisena. Onneksi en enää tuntenut syyllisyyttä vihasta ja ajatellut, että minä olen paha ihminen, kun niin vihaan. Onneksi hyväksyin vihan ja ymmärsin, että se on syntynyt aiheesta. Minulla on oikeus vihata ja antaa vihan ohjata tekemään oikeita ratkaisuja itseni kannalta. Ja aina kun olen vaarassa palata takaisin niiden ihmisten pariin, jotka ovat rajojani rikkoneet, voin ottaa tuon vihan esille, tarkastella sitä ja todeta: ei, en todellakaan mene takaisin.
Meillä oli kotona lapsuudessa paljon henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Aikuisena olen lopettanut tekemisissä olemisen niiden ihmisten kanssa, jotka olivat väkivallasta lapsia kohtaan tietoisia, mutta eivät tehneet mitään sen estämiseksi. He yhä vähättelevät kokemuksiani, vaikka olen niiden takia joutunut käymään vuosia psykoterapiassa. Se on siinä määrin traumatisoivaa, etten koe yhteydenpidon antavan minulle mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta miehet osaavat pitää rajansa paljon paremmin kuin naiset. Eivät he sitä varmasti tietoisesti tee, mutta tekevät kuitenkin. Kaipa testosteroni auttaa olemaan terveesti itsekäs, tai sitten meidät on kasvatettu niin, että mies saa olla itsekkäämpi ja hänelle luonnostaan kuuluvatkin edut, joista naiset voivat vain taistella (työelämässä ja kotona).
En ole koskaan ajatellut, että vanhempani olisivat tieten tahtoen kasvattaneet minusta kiltin tytön, mutta jostain se vain on tullut. Jopa niin, etten ole vihaa, josta ylempi kommentoija hienosti jo puhui, osannut hyödyntää käyttövoimana. Kulttuurissammehan opetetaan, että viha on pahasta ja se pitää saada pois joko anteeksiannon tai muun käsittelyn avulla. Vihasta pitää luopua, koska se muka kuluttaa ihmistä.
Mutta minulle viha oli lopulta myönteistä, voimakasta energiaa jolla sain muutoksen aikaan omassa elämässäni. Pidän vihaa tarpeellisena. Onneksi en enää tuntenut syyllisyyttä vihasta ja ajatellut, että minä olen paha ihminen, kun niin vihaan. Onneksi hyväksyin vihan ja ymmärsin, että se on syntynyt aiheesta. Minulla on oikeus vihata ja antaa vihan ohjata tekemään oikeita ratkaisuja itseni kannalta. Ja aina kun olen vaarassa palata takaisin niiden ihmisten pariin, jotka ovat rajojani rikkoneet, voin ottaa tuon vihan esille, tarkastella sitä ja todeta: ei, en todellakaan mene takaisin.
Meillä oli kotona lapsuudessa paljon henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Aikuisena olen lopettanut tekemisissä olemisen niiden ihmisten kanssa, jotka olivat väkivallasta lapsia kohtaan tietoisia, mutta eivät tehneet mitään sen estämiseksi. He yhä vähättelevät kokemuksiani, vaikka olen niiden takia joutunut käymään vuosia psykoterapiassa. Se on siinä määrin traumatisoivaa, etten koe yhteydenpidon antavan minulle mitään.
Terapian alussa olin näiden ihmisten kanssa vielä tekemisissä. Silloinen terapeutti kehui sitä miten olen upean taitava hoitamaan ihmissuhteita, kun pidän välejä yllä. Jälkikäteen olen siitä kuitenkin eri mieltä. Silloin vain pelkäsin paljon yksinäisyyttä enkä vielä täysin kunnolla ymmärtänyt miten haitallisia nämä ihmiset minulle ovat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan ensiksi eroat. Siitä se lähtee. Sillä ei loppupeleissä ole mitään merkitystä mitä joku ajattelee sinusta koska kukaan ei ajattele sinua. Kaikki ihmiset ajattelee itseään, jopa sinä ajattelet vain itseäsi kun mietit mitä joku muu ajattelee sinusta. Ihmiset on pohjattoman itsekkäitä ja putkinäköisiä. Sinun tehtäväsi on tehdä vain itseäsi onnellistavia ratkaisuja. Kaikki muut on vastuussa itse omasta onnellisuudestaan. Rajojen pitämisen opettelu on loppuiän projekti kun sen aloittaa, koska paha tapa nousee esiin jos sitä ei valvo. Myös tämä aika tukee rajattomuutta. Ihmisiä jotka asettaa rajoja pidetään outoina ja hulluina. Minä olen nyt vaiheessa jossa koitan lopettaa itseni selittämisen. Minä olen aikuinen ihminen, minun ei tarvitse selittää kellekään mitään elämästäni jos en halua, ei edes terapeutille tai lääkärille.
Olen myös miettinyt ystävyyssuhteiden etäisyyksiä. Miten ihmeessä olemme tulleet aikaan missä ystävyyssuhteilta odotetaan samaa intimiteettiä kuin parisuhteelta ja jakamista?
Haluan samanlaisia ystävyyssuhteita kuin vanhemmillani oli. Keskutellaan kepeästi asioista, kutsutaan kahville ja asiallisesti jutellaan vaikkapa päivän politiikasta tai paikkakunnan tapahtumista. Olen totaalisen kyllästynyt nykyiseen kulttuuriin missä kaikista etsitään jotain syvempää ja suolletaan muille ihmisille kaikki yksityiset asiat ja sitten itketään kun sinusta puhutaan selän takana asioita. Haluan etäisyyden ja yksityisyyden takaisin ja samalla ihmissuhteiden keveyden, mutta pysyvyyden. Nykyisinhän on tavallista, että ystävyyssuhteetkin on yhtä draamaa ja lähinnä pelkästään kuluttavia. Tämä ei johdu mistään muusta kuin siitä, että niistä on tehty raskaudeltaan parisuhteen kaltaisia. Rajattomia.
Ihan mahtavasti kirjoitettu. Bravo! Samaa mieltä tuosta rajattomuuden normalisoinnista. En tiedä, vaikuttaako somen yleistyminen asiaan mutta nykyään ihmisiltä odotetaan sitä, että pitää "tulla näkyväksi" ja "antaa itsestään jotain muille". Todellisuudessa nämä ovat kiertoilmaisuja sille, että omia rajoja ei saisi vetää ja kaikki pitää jakaa julkisesti, koska muuten on epäilyttävä. Minusta taas on huomattavasti fiksumpaa miettiä, mitä itsestään kertoo ja kenelle. Kaikkien kanssa ei ole järkevää tai turvallista jakaa kaikkia asioita. Se puhelias harrastuskaveri, jonka kanssa on hauskaa ruotia päivänpolttavia aiheita, ei välttämättä ole paras mahdollinen henkilö jonka puoleen kääntyä ihmissuhdeasioissa.
Meni jo ohi aiheen mutta sen verran voisin siitä sanoa, että ehkä tämä aikakin tekee rajojen asettamisesta vaikeampaa. Etenkin siinä tapauksessa, jos niiden asettamista vasta on alkanut opetella ja vielä hakee sitä, mihin rajat tuntuu hyvältä vetää ja miten toimia niitä rikkovien ihmisten kanssa. Rohkeutta ja myötätuntoa itseä kohtaan, niin aloittajalle kuin muille samassa tilanteessa oleville!
Vierailija kirjoitti:
Ota loma. Mene vaikka hotelliin ja ota aikaa itsellesi ja ajatuksillesi.
Poista kaikki jotka eivät kunnioita sinua tai hyväksi käyttäjät elämästäsi.
Muista ,että sinä olet tärkeä ja täällä eletään vain itseä varten.
No, ei kai nyt sentään. Ymmärrän ajatuksen, mutta ei se totuus mielestäni noin jyrkkää ole.
Toki Itsestä huolen pitäminen on se tärkein, että pystyy sitten pitämään huolta heikommistaankin... mutta ei täällä vain itseä varten olla.
Itse on se, jota voi itse kehittää ja sen kanssa elää hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle tuli todellakin tuo 'nyt mulle riitti'-kokemus, ihan kirjaimellisesti. Saman vuoden aikana oli hirveä jännite pomon kanssa töissä ja silloisesta miesystävästä kuoriutui kontrolloiva friikki yhteenmuuton myötä. Pomo kiristi ylitöihin ja ihan utopistisiin saavutuksiin verukkeella 'jos työskentelet paremmin, niin me saatetaan jatkaa sun sopimusta', ja kotona miesystävä kehitteli päässään kaiken maailman pettämisskenaarioita joita vastaan minun piti puolustaa itseäni.
Oli kamalaa yrittää venyä joka suuntaan ja täyttää kaikkien tarpeita ja vaatimuksia, lopulta halusin melkein päivittäin ajaa pyöräni junan alle töihin mennessä tai kotiin tullessa. Muistan myös hetken kun päätin että nyt v-ttu riittää. Se tuntui siltä kuin olisin fyysisesti kasvanut parikymmentä senttiä pituutta ja kasvattanut suojapanssarin. Sanoin vihdoin töissä vastaan pomolle. Lopetin ylitöiden teon, lopetin aina vaan nyökkäilyn, puolustin mielipiteitäni (ja tunsin oloni aina ihan kusipääksi, mutta jälkikäteen olo tuntui jämäkältä ja päättäväiseltä). Tuosta pari kuukautta, niin kotona mies ylitti rajani PAHASTI ja viimeisen kerran, ja lopetin suhteen siltä istumalta sekä otin miehen avaimen pois. Ukko pääsi teoillaan jopa rikostutkintaan, ja sai hakea kamansa jätesäkeissä myöhemmin.
Tuosta on nyt vuosi, ja nyt vasta alan tottua olemaan pilotin paikalla omassa elämässäni. On ollut tosi outoa miettiä elämää siltä kannalta missä itse haluan asua, mitä itse haluan harrastaa, mitä mieltä itse olen jne. kun nämä on aina tähän asti tulleet vähän opintojen, töiden, parisuhteiden sivutuotteina. Tuntuu melkein röyhkeältä päättää kaikki näin "itsekkäästi", mutta kai tähän tottuu.
Vierailija kirjoitti:
Minulle tuli todellakin tuo 'nyt mulle riitti'-kokemus, ihan kirjaimellisesti. Saman vuoden aikana oli hirveä jännite pomon kanssa töissä ja silloisesta miesystävästä kuoriutui kontrolloiva friikki yhteenmuuton myötä. Pomo kiristi ylitöihin ja ihan utopistisiin saavutuksiin verukkeella 'jos työskentelet paremmin, niin me saatetaan jatkaa sun sopimusta', ja kotona miesystävä kehitteli päässään kaiken maailman pettämisskenaarioita joita vastaan minun piti puolustaa itseäni.
Oli kamalaa yrittää venyä joka suuntaan ja täyttää kaikkien tarpeita ja vaatimuksia, lopulta halusin melkein päivittäin ajaa pyöräni junan alle töihin mennessä tai kotiin tullessa. Muistan myös hetken kun päätin että nyt v-ttu riittää. Se tuntui siltä kuin olisin fyysisesti kasvanut parikymmentä senttiä pituutta ja kasvattanut suojapanssarin. Sanoin vihdoin töissä vastaan pomolle. Lopetin ylitöiden teon, lopetin aina vaan nyökkäilyn, puolustin mielipiteitäni (ja tunsin oloni aina ihan kusipääksi, mutta jälkikäteen olo tuntui jämäkältä ja päättäväiseltä). Tuosta pari kuukautta, niin kotona mies ylitti rajani PAHASTI ja viimeisen kerran, ja lopetin suhteen siltä istumalta sekä otin miehen avaimen pois. Ukko pääsi teoillaan jopa rikostutkintaan, ja sai hakea kamansa jätesäkeissä myöhemmin.
Tuosta on nyt vuosi, ja nyt vasta alan tottua olemaan pilotin paikalla omassa elämässäni. On ollut tosi outoa miettiä elämää siltä kannalta missä itse haluan asua, mitä itse haluan harrastaa, mitä mieltä itse olen jne. kun nämä on aina tähän asti tulleet vähän opintojen, töiden, parisuhteiden sivutuotteina. Tuntuu melkein röyhkeältä päättää kaikki näin "itsekkäästi", mutta kai tähän tottuu.
Onnittelut!
Minullekin on ollut outoa, kun kukaan ei enää sanele, mitä tehdään, minne mennään ja mitä tapahtuu.
Kannattaa antaa itselleen ihan rauhassa aikaa päätösten tekemiseen, ei ole mikään pakko tietää heti eikä päättää heti mitään.
Tämä on tosi terapeuttinen ketju, kiitos kaikille. Yhä kipuilen ja kamppailen oman alistuvuuteni kanssa. T: nainen -74
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle tuli todellakin tuo 'nyt mulle riitti'-kokemus, ihan kirjaimellisesti. Saman vuoden aikana oli hirveä jännite pomon kanssa töissä ja silloisesta miesystävästä kuoriutui kontrolloiva friikki yhteenmuuton myötä. Pomo kiristi ylitöihin ja ihan utopistisiin saavutuksiin verukkeella 'jos työskentelet paremmin, niin me saatetaan jatkaa sun sopimusta', ja kotona miesystävä kehitteli päässään kaiken maailman pettämisskenaarioita joita vastaan minun piti puolustaa itseäni.
Oli kamalaa yrittää venyä joka suuntaan ja täyttää kaikkien tarpeita ja vaatimuksia, lopulta halusin melkein päivittäin ajaa pyöräni junan alle töihin mennessä tai kotiin tullessa. Muistan myös hetken kun päätin että nyt v-ttu riittää. Se tuntui siltä kuin olisin fyysisesti kasvanut parikymmentä senttiä pituutta ja kasvattanut suojapanssarin. Sanoin vihdoin töissä vastaan pomolle. Lopetin ylitöiden teon, lopetin aina vaan nyökkäilyn, puolustin mielipiteitäni (ja tunsin oloni aina ihan kusipääksi, mutta jälkikäteen olo tuntui jämäkältä ja päättäväiseltä). Tuosta pari kuukautta, niin kotona mies ylitti rajani PAHASTI ja viimeisen kerran, ja lopetin suhteen siltä istumalta sekä otin miehen avaimen pois. Ukko pääsi teoillaan jopa rikostutkintaan, ja sai hakea kamansa jätesäkeissä myöhemmin.
Tuosta on nyt vuosi, ja nyt vasta alan tottua olemaan pilotin paikalla omassa elämässäni. On ollut tosi outoa miettiä elämää siltä kannalta missä itse haluan asua, mitä itse haluan harrastaa, mitä mieltä itse olen jne. kun nämä on aina tähän asti tulleet vähän opintojen, töiden, parisuhteiden sivutuotteina. Tuntuu melkein röyhkeältä päättää kaikki näin "itsekkäästi", mutta kai tähän tottuu.
Onnittelut!
Minullekin on ollut outoa, kun kukaan ei enää sanele, mitä tehdään, minne mennään ja mitä tapahtuu.
Kannattaa antaa itselleen ihan rauhassa aikaa päätösten tekemiseen, ei ole mikään pakko tietää heti eikä päättää heti mitään.
Kiitos! Tuntuu hyvältä tehdä juttuja oman mielen mukaan, ihan kuin olisin vihdoin saanut persoonallisuuden. On ollut myös hassua huomata miten kaksoisstandardeilla sitä on itsekin elänyt, eli hyväksynyt muiden jämäköitä päätöksiä ('en pääse sun illanviettoon'/'valitsimme toisen hakijan'/'tapaaminen onnistuu vasta heinäkuussa') samalla kun itse on venynyt ja vanunut kaikenlaisiin spagaateihin että kaikkien vaatimukset onnistuvat samanaikaisesti. Ennen en uskaltanut varata edes hammaslääkäriaikaa työajallen Nykyisin otan jopa vähäpätöisempiä poissaoloja ihan ilmoitusasiana tyyliin lähden tänään aikaisemmin koska haen lemmikkini passin. Yhtään ainutta kertaa näistä ei ole tullut aiemmin pelkäämääni sanomista tai vastahankaa, vaan asiat on otettu vastaan tyyliin jaa, niin pitäähän noi passit aina joskus uusia/putkimiehen käydä/asuntonäyttö on huonoon aikaan.
Samaan tyyliin on ollut kivaa miettiä harrastuksia ja omia tarpeita. Laitan aikani vain juttuihin joista itse pidän ja se on tosi palkitsevaa. Tältä kai itsensä toteuttaminen tuntuu!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle tuli todellakin tuo 'nyt mulle riitti'-kokemus, ihan kirjaimellisesti. Saman vuoden aikana oli hirveä jännite pomon kanssa töissä ja silloisesta miesystävästä kuoriutui kontrolloiva friikki yhteenmuuton myötä. Pomo kiristi ylitöihin ja ihan utopistisiin saavutuksiin verukkeella 'jos työskentelet paremmin, niin me saatetaan jatkaa sun sopimusta', ja kotona miesystävä kehitteli päässään kaiken maailman pettämisskenaarioita joita vastaan minun piti puolustaa itseäni.
Oli kamalaa yrittää venyä joka suuntaan ja täyttää kaikkien tarpeita ja vaatimuksia, lopulta halusin melkein päivittäin ajaa pyöräni junan alle töihin mennessä tai kotiin tullessa. Muistan myös hetken kun päätin että nyt v-ttu riittää. Se tuntui siltä kuin olisin fyysisesti kasvanut parikymmentä senttiä pituutta ja kasvattanut suojapanssarin. Sanoin vihdoin töissä vastaan pomolle. Lopetin ylitöiden teon, lopetin aina vaan nyökkäilyn, puolustin mielipiteitäni (ja tunsin oloni aina ihan kusipääksi, mutta jälkikäteen olo tuntui jämäkältä ja päättäväiseltä). Tuosta pari kuukautta, niin kotona mies ylitti rajani PAHASTI ja viimeisen kerran, ja lopetin suhteen siltä istumalta sekä otin miehen avaimen pois. Ukko pääsi teoillaan jopa rikostutkintaan, ja sai hakea kamansa jätesäkeissä myöhemmin.
Tuosta on nyt vuosi, ja nyt vasta alan tottua olemaan pilotin paikalla omassa elämässäni. On ollut tosi outoa miettiä elämää siltä kannalta missä itse haluan asua, mitä itse haluan harrastaa, mitä mieltä itse olen jne. kun nämä on aina tähän asti tulleet vähän opintojen, töiden, parisuhteiden sivutuotteina. Tuntuu melkein röyhkeältä päättää kaikki näin "itsekkäästi", mutta kai tähän tottuu.
Onnittelut!
Minullekin on ollut outoa, kun kukaan ei enää sanele, mitä tehdään, minne mennään ja mitä tapahtuu.
Kannattaa antaa itselleen ihan rauhassa aikaa päätösten tekemiseen, ei ole mikään pakko tietää heti eikä päättää heti mitään.
Mulle se olikin traumaattinen kokemus, kun lopulta pääsin irti siitä yhestä kamalimmasta suhteestani, ja muutin lopulta pois omilleni. Herran jestas, miten aloin oireilla ja kipuilla. Elämänhallinta meni täysin. Ja niin kun sitä olin odottanut, toivonut paremmaksi. Tuntuu etten tuon kokemuksen takia enää edes uskalla asua yksin. Olen niin tottunut, että toinen aina käskee ja ohjaa, vaikka kuinka sitä inhoankin. :(
Täällä myös yks 3-kymppinen, joka on vasta viime vuosina alkanu opetella omien rajojen laittoa ja varsinkin niiden pitämistä. Sinkkuna ollessa sujui paremmin ja nykyisen suhteen alussa myös.
Selkeesti luisun parisuhteessa helposti siihen miellyttämiseen, vaikka nykyinen puoliso ei sitä vaadi vaan ennemmin kannustaa siihen, että ajattelen itseäni ja asettaisin itseäni edelle. Ei oo siis edes miehestä kiinni.
Oon miettinyt, että tän on pakko tulla lapsuudesta, jolloin jäin aina vahvempi tahtoisen sisaruksen jalkoihin ja toinen vanhemmista oli myös jyräävä. Ja ennen nykyistä olen ollut parisuhteessa väkivaltaisen miehen kanssa ja toisen, jota ei kiinnostanut mun toiveet yhtään. Varmaan niin sisäänrakennettu toimintamalli, että sitä yrittää väkisin toteuttaa vaikka ei olisi mitenkään pakko.
Vielä kun oppisi siitä pois oikeesti. Välillä miettii, et pitäis olla vaan sinkku ja opetella sillä aikaa oikeesti omat rajat ja sit vasta katsoa parisuhdetta.
Kyllä. Tuo kuulostaa hyvin tutulta. Olin juuri noin typerä joskus. Tuo on silkkaa lapsellisuutta.