Missä vaiheessa tapailua kerrotte mielenterveysongelmista vai kannattaako jättää kokonaan kertomatta?

Kerron muiden mt-ongelmista heti.

Syytän ongelmistani kaikkia muita.

Vierailija kirjoitti:

Syytän ongelmistani kaikkia muita.

Et kai vaan nyt puhu muista?

Sitten kun haluan päästä muijasta eroon.

Kerroin jo deittiprofiilissa, toista vuotta marssitaan yhdessä.

Jos ei ole diagnoosia, ei tarvitse kertoa.

Se uusi kumppani voi aiheuttaa sulle diagnooseja esim. masennusta jos hän kuitenkin paneskelee työkavereita tai pitää muuten haaremia. Ei kannata edes tapailla.

Jos ne eivät näy päällepäin tai niitä ei huomaa edes tapaillessa niin miksipä kertoisit? Ei kai niistä silloin ole mitään haittaa.

Vierailija kirjoitti:

Jos ne eivät näy päällepäin tai niitä ei huomaa edes tapaillessa niin miksipä kertoisit? Ei kai niistä silloin ole mitään haittaa.

Ai mielenterveysongelmista ei ole haittaa? Miksi niitä sitten kutsutaan mielenterveysongelmiksi?

Pidän piilossa. Oma mielenisisäinen maailma paras maailma...ei kipua ja tuskaa.

Kyllä ne huomaa ennemmin tai myöhemmin. Yleisesti ei pitäisi hävetä ja olla hiljaa, se vie vaan enemmän energiaa ja suhde alkaa aika epäterveelliseltä pohjalta jos ei voi luottaa että voi jakaa myös henkilökohtaisempia asioita

Mielenterveysongelmat on myös tosi yleisiä, iso osa ihmisistä sairastaa jossain kohtaa elämäänsä jotakin

En alkaisi edes seurustelemaan sellaisen henkilön kanssa, jonka hyväksynnästä olisin epävarma ja jonka kanssa ei voisi keskustella kaikesta.

Itse koin, että oikea hetki on todella vaikea määritellä. Kun kaksisuuntaiseni lääkitys ei ollut aivan jiirissä, niin kyllä ne mt-ongelmat huomasi kertomattakin. Toki halusin tutustua muihin ihmisiin niin, että he tutustuvat minuun eikä diagnoosiini, vaan kun kertominen meni "liian myöhäiseksi", niin vastapuoli usein koki minun pimittäneen asioita eli luottamusta ei ollut.

Nykyisen puolisoni tapasin lääkityksen ollessa kunnossa, taisin parin viikon tuntemisen jälkeen kertoa. Yhdessä nyt neljä vuotta.

Itse kerroin heti. Rakastuin niin päätä pahkaa, että ajattelin, että tästä en halua mitään kädenlämpöistä tapailusuhdetta, vaan hän joko ottaa minut sellaisena kuin olen tai ei ollenkaan. Otti ja kohta 4v. yhdessä, yhä aivan rakastuneita ja enemmänkin kuin alussa, syksyllä mennään naimisiin. Kumppanini on myös tukenut minua, kun minulla on ollut vaikeita kausia ja osannut suhtautua niihin tyynemmin, kun on alusta asti tiennyt, mistä on kyse. Kaikista ihmisistä ei tietenkään ole moiseen, mutta sellaisia ei kannata mielestäni ainakaan elämänkumppanin paikalle edes sovitella. 

Olen tapaillut yhtä miestä pian vuoden enkä ole vielä kertonut. En tiedä, missä yhteydessä ottaa esille, kun ei ole muutoin tullut ilmi.

Vierailija kirjoitti:

Olen tapaillut yhtä miestä pian vuoden enkä ole vielä kertonut. En tiedä, missä yhteydessä ottaa esille, kun ei ole muutoin tullut ilmi.

Ettekö te puhu teidän elämistä? Menneisyydestä, tulevaisuuden haaveista? Mt-ongelmat kietoutuu kaikkeen, luulis että jossakin keskustelussa voisi kertoa että asia x ja x johtuu mun siitä ja siitä ongelmasta/sairaudesta.

Kyllähän niistä olis hyvä opetella puhumaan siinä missä fyysisistäkin sairauksista ja vammoista. Ei ne välttämättä (enää tai tällä hetkellä) rajoita elämää mitenkään huomattavasti mutta jos se on diagnosoitu ja hoidossa niin kyllä sillä on ollu merkitystä elämässä, tavalla tai toisella oli sitten fyysinen tai psyykkinen vaiva.

Rohkeasti vaan puhumaan, mt-ongelmia on jossain vaiheessa elämää jossain määrin melkee kaikilla. Jos toinen osapuoli pelästyy, voi vaan miettiä, mitä hänel on jääny diagnosoimatta!

Minulla on kymmeniä vuosia vanha diagnoosi, joka ei enää päde.

Ei lääkkeitä, ei terapiaa, ei mitään.

Paitsi menneisyys.

Onko tämmöisestä syytä puhua? Tuskin alkuvaiheessa ainakaan. Ehkä joskus, kun liittyy asiayhteyteen jollain tapaa. Ei sen diagnoosin antaman informaation takia, vaan lähinnä siksi, että minulla on kokemusperäistä tietoa tietyistä asioista.

Mä olen kertonut ihan alkuvaiheilla. En halua että joudun kumppanilta salaamaan mitään enkä halua teeskennellä.

Itsellä paniikkihäiriö, ahdistus ja syömishäiriöt kuitenkin ajoittain määrittävät ja rajoittavat elämää, dissosiaatio kytkeytyy päälle stressaavissa tilanteissa. Haluan tehdä selväksi miksi saatan ajoittain käyttäytyä niinkun käyttäydyn, se ei ole aina omassa hallinnassani.

Haluan myös antaa kumppanille mahdollisuuden perääntyä jos mun ongelmat tuntuvat siltä että ei osaakaan suhtautua ja menee liian vaikeaksi.

Oon heti seurustelun alussa aina kertonut että mulla on tämmönen ja tämmönen ongelma ja kuinka se vaikuttaa elämääni ja kysynyt pärjäätkö sen kanssa.

Bipo pettää aina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ne eivät näy päällepäin tai niitä ei huomaa edes tapaillessa niin miksipä kertoisit? Ei kai niistä silloin ole mitään haittaa.

Ai mielenterveysongelmista ei ole haittaa? Miksi niitä sitten kutsutaan mielenterveysongelmiksi?

No tottakai niistä haittaa on, mutta onko niistä kumppanille haittaa, sitä ainakin itse ymmärsin tuosta. Kuten vaikka nivelrikko, ei se kumppaniin satu.