En tykkää katsoa elokuvia koska joudun valikoimaan tunteitani

Kun aivan luonnolliseen tapaan elän aivan luonnollista elämää niin tunteeni elävät luonnostaan kulloistenkin tapahtumien mukana. Se on mielestäni hyvä tila, silloin voin hyvin.
Elokuvien katselu on ongelma. En minä luonnostaan istu paikallani katselemassa jotain suurta liikkuvaa kuvaa. Tuo tilanne on täysin keinotekoinen, joten tunteeni eivät luonnostaan elä siinä mukana. Toki, voisin katsoa elokuvia tunteetta, täysin analyyttisesti, mutta silloin pitkästyn aivan kauheasti, koska eivät elokuvat tarjoa minulle tarpeeksi analyyttistä sisältöä. Eivät elokuvat ole mikään matemaattinen pähkinä, tieteellinen teoria tai tilastoihin perustuva skenaario. Analyyttisyys ei siis elokuvien katseluun sovi, joten joudun ottamaan tunteet mukaan kun katson elokuvia. Ja silloin minulle tulee se ongelma että joudun täysin keinotekoisesti valikoimaan että mitä tunteita tahdon tuntea. Ärsyttävää!
Vaikkapa tämä kohtaus Woody Allenin elokuvasta:

Siinä kaunis nainen voittaa missikisat ja itkee. Itkee. Se on todella koskettavaa. Minä voin tuota katsoessani itkeä kuin vauva.
Toisaalta, siinä hassun näköinen ukkeli - kuin mr Bean - voittaa missikisat. Se on hassua. Minä voin tuota katsoessani nauraa aivan katketakseni.
Voin siis itkeä tai nauraa. Mutta en voi itkeä ja nauraa yhtä aikaa. Itkeminen ja nauraminen häiritsevät toisiaan. Jos teen niitä molempia samanaikaisesti niin se sekoitustunne ei tule syvältä sisältäni, se on vain turhanpäiväinen pinnallinen tunne. Jotta tunne voi tulla syvältä sisältäni minun täytyy valita jompi kumpi.
Ja minua häiritsee aivan kauheasti se valitsemisen vaikeus. En minä luonnollisessa elämässä joudu valikoimaan mitä kulloinkin tahdon tuntea. Elokuvia katsellessa joudun valikoimaan koko ajan. Typerää. Rasittavaa. Oikeasti rasittavaa.
Miten minun on tarkoitus rentoutua jos joudun koko elokuvan ajan käymään ajatuksissani läpi tuollaista valikoimisprosessia?