Lue keskustelun säännöt.
Lapsi alisuoriutuu koulussa koska jännittää niin paljon?
09.06.2020 |
Onko kenelläkään kokemusta tälläisestä itsensä tai lapsensa kohdalla?
Omasta lapsuudesta muistan että koulussa iso osa energiasta meni jännittämiseen; mitä muut sanoo, mitä opettaja sanoo, pitääkö vastata tunnilla, pääseekö leikkeihin mukaan, kiusaako joku, vastaanko väärin, sanonko jotain tyhmää jne. Joten ei koskaan tullut tunneilla hirveästi keskityttyä itse asiaan. Olin kuitenkin kasin oppilas, eli mitään suuria oppimisvaikeuksia ei ollut. Ala-asteella myös heräilin öisin mahakipuihin ja itkin niitä, enkä uskaltanut sanoa kenellekkään että jännittää, joten niitä mahakipuja tutkittiin sitten lääkäreitä myöten.
No nyt oman lapsen kohdalla ihan sama ongelma. Hän itse kertoo että hän jännittää. Ihan kaikenlaista. On ollut sellainen ihan pienestä saakka. Nyt koululaisena se on jo iso ongelma, koska koulussa on jo ihan erilainen vaatimustaso. Ja se taso on selvästi vielä kovempi, kuin mitä omana kouluaikana; paikat vaihtuu, ryhmät vaihtuu, opet vaihtuu, pitää osata tehdä ryhmätöitä ja keskustella olla vastavuoroinen jne. Selitystä on etsitty oppimisvaikeuksista; ettei lapsi ymmärrä tai osaa opetettavia asioita, ja siksi koulumenestys on heikkoa. Mutta hän kuitenkin mielestäni on ihan kykenevä oppimaan, esim. etäkouluaikana oppi hienosti asioita. Olen yrittänyt puhua niin neuvoloissa, opettajille, psykologeille jne että lasta JÄNNITTÄÄ, mutta kukaan ei oikein tunnu ottavan sitä tosissaan. Kun jokainen toki jännittää, mutta toiset vaan jännittää niin paljon että se rajoittaa normaalia kanssakäymistä, ja sitä on ilmeisen vaikea monen ymmärtää.
Ymmärtääkö joku mistä puhun ja mitä tälle asialle voi tehdä? Tottakai kotona puhun paljon lapsen kanssa, jännityksestä, miltä se tuntuu, miksi se on, miten sen kanssa pärjää jne. Mutta ei se yksinään riitä. Minulla tämä johti aikoinaan ihan sosiaalisten tilanteiden pelkoon ja paniikkikohtauksiin, joista onneksi pääsin eroon lyhyehkön terapian myötä, kun eräs lääkäri lukioaikana vihdoin otti minut ja jännitykseni tosissaan. Nykyään olen jo ihan "normaali" jännittäjä.
Kommentit (5)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olin tuollainen. Jos puhuin vaikkapa esiintymispelosta, kukaan ei oikeasti tajunnut, mitä se voi olla. Ajatukset vain katoaa päästä vaikka oikeasti niitä olisi paljonkin. Jähmettyy kauhusta, kuin peura ajovaloissa. Siitä seuraa alisuoriutuminen.
Sama minulla oli lapsena :/ Minua opettajat itketti monta kertaa luokan edessä, kun pakotettiin pitämään esitelmiä, enkä pystynyt. Eli sitten vain itkin ja sopersin jotakin, kunnes sai mennä takaisin omalle paikalle.
Omalla lapsella on siitä erilainen temperamentti/tapa reagoida että hän ei itke, vaan hän tulee vihaiseksi/ kieltäytyy jyrkästi / uhkaa että lähtee koulusta pois kesken päivän yms. Opettajat toki pitää häntä sitten hankalana ja huonotapaisena varmaan.
Olin itse superneuroottinen lapsi, nykyään olen varsin lunki aikuinen.
Lapsen pitäisi saada mokailla, ryssiä ja tunaroida, jolloin hän oppii sietämään epävarmuutta. En tarkoita elämän pilaamista, vaan kehtuuttamista. Tai ylipäätään pitäisi kokeilla, mitä on olla ei-näkymätön... Vieraille ihmisille juttelemista, julkisella paikalla hyräilyä, karkin pyytäminen myymäläjoulupukilta. Omalla äidilläni oli paniikkinappula aina pohjassa ja pienenä lähdin helposti mukaan hänen ahdistukseensa ja "racing thoughts" -panikointeihin. Mutta en ollut periluonteeltani arkajalka, joten kasvoin normaaliksi aikuiseksi. Se vaati äidiltä todella paljon työtä ja irti päästämistä.
Sopiiko erityisherkkyys lapseen? Itse en siis tiennyt mitä erityisherkkyys on ennen kuin tutustuin aiheeseen paremmin eli ei kannata sanoa juu tai ei pelkän sanan perusteella.
Minä olin tuollainen. Jos puhuin vaikkapa esiintymispelosta, kukaan ei oikeasti tajunnut, mitä se voi olla. Ajatukset vain katoaa päästä vaikka oikeasti niitä olisi paljonkin. Jähmettyy kauhusta, kuin peura ajovaloissa. Siitä seuraa alisuoriutuminen.