Äärettömän yksinäinen olo. Muita? Miten selvitä tilanteesta

Liikutko muuten ulkona? Käytkö esimerkiksi kahviloissa, elokuvissa tai ulkoilemassa? Siinä saa olla ihmisten parissa, ilman paineita ja torjuntaa.

Myös harrastusryhmät ovat hyviä, koska niissä tulee ihmisten ennen pitkää puhuttua keskenään, ja syntyy porukkahenki, vaikkei ystäviä saisikaan. Tulee tuttuja ihmisiä. Minunkin harrastusryhmässäni (koronan takia tauolla) on kaikenlaisia ihmisiä, mielenterveysongelmaisia, vanhoja ja nuoria jne., ja koetaan silti yhteenkuuluvuutta ja kaikki jutellaan keskenämmme. Harrastusryhmässä pääsisit juttelemaan ihmisten kanssa ja ehkä huomaamaan, ettet ole niin huono kuin itse kuvittelet. Monesti sellainen herkkä ja empaattinen ihminen, joka itse on kova tuomitsemaan itsensä, on se josta monet kuitenkin pohjimmiltaan pitävät.

Hanki koira. Liity pentukoulutusrinkiin, liity sen rodun yhdistykseen jne. Lisäksi lenkeillä tapaat paljon ihmisiä jotka pitävät koirista ja heidän kanssa riittää automaattisesti helposti juteltavaa.

Tuttu tunne jo vuosien ajan, tai no oikeastaan koko elämäni ajalta. En vaan sovi joukkoon minnekään. Ja kokemusteni peruteella väitän, että ihmiset kyllä pääasiassa vaan hyväksikäytävät herkkiä ja empaattisia ihmisiä ilmaisina terapeutteinaan ja palvelijoinaan. Ehkä olen ollut vain hunossa seurassa sitten senkin vähän, mitä olen ollut ei-yksin, mutta näin mulla. Eli en enää edes jaksa ihmisiä yhtään, mutta yksinkin on raskasta juu kaiket vuodet tarpoa:(

IS:ssa oli just juttua yksinäisistä, tuttuja tuntemuksia, mutta itseän ihäirtisi että taas onella ykisnöisellä oli kuitenkin (tai ollut edes)puoliso, vanhemmat ym.tukenaan, entä me joilla ei ole KETÄÄN ja IKINÄ?! Päälle voi olla vielä paljon vaikeuksia muutenkin: köyhyyttä, työttömyyttä, sairauksia jne. Ja joo, toki voi tuntea itsensä yksinäiseksi vaikka olisikin kumppani tms., mutta totaaliyksinäisenä on vieläkin vaikeampaa kaikki:( Ja pahimmillaan alkaa kurjasta perheestä, jossa tuntre olonsa vain ulkopuoliseksi ja kiusataan, pahimmillaan ajtkuu hautaan asti sama meno sitten.

En oo itse saanut kavereita elokuvista,kahviloista tai harrastuksista käydessäni niissä. Toki niissä ylipäätään näkee muita hmisiä, mikä sekin monesti jo virkistää mieltä vähän hyvällä tuurilla. Pahimmillaan taas vaan masentaa lisää ainakin minua, kun vaikka harrastusporukassa ei taaskaan vaan sovi mukaan porukkaan, on vaan se ylimääräinen riesa sielläkin ja yhdentekevää muille käykö itse siellä vai ei. Voi myös masentaa nähdä kahviloissa ym. hauskaa pitäviä kaveriporukoita tai pariskuntia/perheitä, kun itsellä ei jostain syystä onnistu ikinä moiset suhteet.

Ja joo, on traumoja (kiusaamista ym.)aimo kasa ja vikaa omassakin käytöksessä varmasti paljonkin. Silti jos tulee vuosia/vuosikymmeniä torjutuksi kaikkialla ja on kuin ilmaa muille vaikka aluksi yrittäisi olla ystävällinen, hymyillä, jutella jne. nii nlopulta ei vaan jaksa enää edes yrittää mitään. Itse olen jo ohittanut tuon vaiheen ajat sitten, elän erakkona ja odotan pois pääsyä täältä enää, minulle ei ole mitään tai ketään  tässä maailmassa, uskon sen jo lopulta.

Sosiaalisen median plärääminen on oiva keino syventää sitä pahaa oloa tuossa asiassa. Ihmiset iloitsevat yhteisistä illanistujaisista ja perheen kanssa vietetystä ajasta, jakavat sitä instagramissa jne.

Sitten minä yksinäinen seuraan sivusta sitä onnea ja voin pahoin huomatessani olevan entistä onnettomampi.

Hauskaa tämä elämä kun kukaan ei huomaa enkä osaa tuputtaa seuraani.

Minä kirjoitin tuon elokuvat, harrastusryhmät jne. On totta, ettei niistä saa ystäviä, mutta itse viihdyn juuri tällaisissa menoissa. Saa olla tavallaan ihmisten parissa, mutta samalla erillään, ilman sitoumuksia. Nuorempana kyllä saattoi kiinnittää huomiota siihen, että oli leffassa ainoana yksin, ja tunsi siitä alemmuutta, mutta ei enää. Ja kun tilanne on, mikä on, tavallaan teet siitä itse pahemman kuvittelemalla muiden ajatuksia ja omaa huonommuuttasi suhteessa muihin. Kannattaa yrittää olla ainakin oma ystävänsä, koska jos olet itse itsesi pahin vihollinen, hukkaat elämäsi. Lopultakin meille jokaiselle yleensä ottaen se ainoa käsi, joka nostaa ylös, on se oma. Jokainen sen havaitsee, enemmin tai myöhemmin, viimeistään kuoleman junan odotellessa asemalla.

Sekin on toki totta, että herkkää ja empaattista yleensä käytetään hyväksi. Omatkin ystävyyssuhteeni ovat sellaisia, että minä kyselen kuulumisia, mutta minulta ei tule mieleen kysyä mitään tai minä olen toisen tuki, neuvoja ja nojapuu, mutta minä en oikein sitten voikaan tukeutua ihmiseen, jonka tueksi olen muodostunut.

Jos nyt tässä menee syvälliseksi, olen ajatellut tällaisen johtuvan juuri ihmisten tietynlaisesta minäkeskeisyydestä ja kyvyttömyydestä nähdä muiden näkökulmaa, oikeastaan siis empatiakyvyttömyydestä. Eli kun olet mukava ja ystävällinen toiselle ihmiselle, tämä henkilö ei ajattele, että onpa siinä mukava ihminen, joka ansaitsee myös minun mukavuuteni, vaan hän ajattelee, että ihmiset ovat mukavia ja ystävällisiä minulle, koska minä olen niin erityinen ja he haluavat nauttia minun erityisyydestäni. Ja silloinhan ei tarvitse antaa mitään takaisin, kun toinen kyselee kuulumisia minun erityisyyteni vuoksi, ei siksi, että hän on välittävä ihminen. Se, että hän antaa minulle lahjan, ei liity antajan ominaisuuksiin mitenkään, vaan minuun ja minun erityisyyteni. Hänhän saa olla kiitollinen, että saa antaa lahjan minulle.

Toivottavasti tilanteesi muuttuu toivomaasi suuntaan!