Lue keskustelun säännöt.
Miltähän se tuntuu, jos elämässä jatkuvasti onnistuu ja saavuttaa tavoitteensa?
27.05.2020 |
Minulla on n. viiden vuoden välein onnen hetkiä ja silloinkin kysymys jostain määräaikaisesta duunista. Paras saavutus oli se, kun minut valittiin 15 hakijan joukosta erääseen tehtävään. Muuten sitten onkin ollut jatkuvaa epäonnea ja -onnistumisia.
Mietin, miltä tuntuu olla sellainen henkilö, joka pääsee ekalla yrittämällä opiskelemaan, heti opintojen jälkeen suoraan töihin ja mies ja lapsetkin siunautuu siihen kaiken muun ohella. Kertokaa ihmeessä. Onko teillä jotain muita vastoinkäymisiä elämässä?
Kommentit (34)
Tuolta siskoni elämä on monille näyttänyt. Todellisuudessa takana on mm. ties kuinka monta keskenmenoa ennen kuin saivat lapsen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En minä varsinaisena menestyjänä itseäni pidä, vaikka pääsinkin opiskelemaan sinne mihin halusin. Olihan se mukavaa matkustaa kohti opiskelupaikkaa, ja sitten myöhemmin saada gradunsa kansitettuna.
Voisin kuvitella, että sellaiset ihmiset luulevat olevansa erinomaisia, eivätkä ymmärrä onnen osuutta asioihin, joten ovat erittäin ärsyttävää seuraa.
Menestymisestä en todellakaan tiedä, mutta epäonnistumisesta ja huonosta tuurista sitäkin enemmän. Nuorena olin haahuilija, enkä heti löytänyt paikkaani tai opiskelualaani. Paljosta saan syyttää myös itseäni. Nyt sentään nelikymppisenä 2 amk-tutkintoa. Mutta:
- valitsin totaalisen väärän miehen lasteni isäksi. Häipyi toisen naisen matkaan kun odotin kolmatta lastani, asuu nykyään ulkomailla ja kelan minimielareilla mennään.
- olin yli 7 vuotta määräaikaisessa duunissa, odotin ja odotin vakivirkaa, ja ajattelin sen sitkeydellä tulevan. No eipä tullut, ja jäin sitten lopulta työttömäksi ja päätin vaihtaa alaa.
- no, pääsinkin kouluun mutta heti alkuun sairastuin syöpään. Samaan aikaan olin tavannut miehen, sen oikean, jolla ei ollut lapsia ja hänen kanssaan todellakin niitä halusin. Olin raskaana kun syöpä löytyi ja raskaus piti keskeyttää. Lopulta samana vuonna syöpähoitojen jälkeen mies halusi erota. Onneksi toivuin (toistaiseksi...) ja kauhealla työllä valmistuin ja sain vakityöpaikan.
- nyt minulla on ihana mies, jonka luokse muuttoa toiselle paikkakunnalle suunnittelen, kun lapset kohta täysi-ikäisiä. Joku jossain varmaan huomasi, että olen onnellinen ja suunnittelen jotain hyvää, koskapa nyt näyttäisi siltä, että usean vuoden jälkeen syöpäni on mahdollisesti uusinut. Jep jep. Vähän rupeaa tuntumaan, että helpompi olisi vain kuolla pois 😅
Vierailija kirjoitti:
Voisin kuvitella, että sellaiset ihmiset luulevat olevansa erinomaisia, eivätkä ymmärrä onnen osuutta asioihin, joten ovat erittäin ärsyttävää seuraa.
Jep. Ja näitähän rriittää nykyään...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko sellaisia ihmisiä? Luulen että se voi vieraammalle siltä näyttää jos ei tiedä.
Minulla on talo ja ura, perhe ja pääsin opiskelemaan sinne minne halusin. Olenko noita ihmisiä? En. Lapsuudenperheessäni oli traumatisoivia ongelmia ja mieheni ei ole se hauska seuramies mitä luulet. Yksi lapsi yli kolmekymppisenä ei ole se mitä toivoin. Ura on muuta kuin suunnittelin.
En kuitenkaan ole kenellekään tätä selitystä velkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saavutus ei välttämättä tunnu miltään mutta se voi helpottaa elämää pitkällä aikavälillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä ehkä olen tarkoittamasi henkilö. Olen opiskellut alaa jota halusin opiskella. En ole ikinä ollut työhaastattelussa niin että en olisi saanut sen tuloksena työtä. Kyse on ollut aina siirtymisestä "ylöspäin" uralla. Nyt olen 37 ja voisin sanoa että olen siinä mihin tähtäsin ja rahaa on enemmän kuin minä tai perheeni tarvitsemme.
Tästä hintana onkin sitten ollut 10 vuotta melkoista stressiä. Opiskelutkin olivat vaativat. Käteen jäänyt orastava alkoholismi ja kaiken kattava kestovitutus. Kilpailu ja selkään puukotus alallani söi uskon ihmisiin ja voisin sanoa kyynistyneeni. Olen ylpeä itsestäni koska selvisin siitä voittajana mutta missään nimessä en luokittele itseäni onnelliseksi. Nyt sitten olen tässä ottanut vähän takapakkia ja ryhtynyt miettimään mitä oikeasti elämältä tahdon. Saapa nähdä heitänkö kaiken saavutetun menemään ja aloitan alusta.
Mutta summa summarum. Menestykseenkin kyllästyy lopulta ja vaikka elämä on ollut täynnä onnistumisia niin lopulta nekin tuovat iloa vain hetken. Lopulta kaikki se valuu siihen samaan pohjattomaan kaivoon josta menestyjä ammentaa raivonsa ja voimansa. Mutta edelleen sieltä kaivosta kuuluu ilkkuva ääni:
Sinä et kelpaa.
Vierailija kirjoitti:
Voisin kuvitella, että sellaiset ihmiset luulevat olevansa erinomaisia, eivätkä ymmärrä onnen osuutta asioihin, joten ovat erittäin ärsyttävää seuraa.
Onnea ei ole olemassakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ulospäin voi niin näyttää. Jokaisella on kuitenkin huolensa eikä niitä kannata vertailla. Jonkun toisen huoli on toiselle että mikäs tuossa. Jonkun toisen pieni ilo toiselle saavuttamaton haave. Kaikki ei puhu huolistaan. Ja jokainen voi aina löytää ilonaiheen jos ei keskity murehtimaan mitä ei ole tai mitä ei saanut.
Vierailija kirjoitti:
Minä ehkä olen tarkoittamasi henkilö. Olen opiskellut alaa jota halusin opiskella. En ole ikinä ollut työhaastattelussa niin että en olisi saanut sen tuloksena työtä. Kyse on ollut aina siirtymisestä "ylöspäin" uralla. Nyt olen 37 ja voisin sanoa että olen siinä mihin tähtäsin ja rahaa on enemmän kuin minä tai perheeni tarvitsemme.
Tästä hintana onkin sitten ollut 10 vuotta melkoista stressiä. Opiskelutkin olivat vaativat. Käteen jäänyt orastava alkoholismi ja kaiken kattava kestovitutus. Kilpailu ja selkään puukotus alallani söi uskon ihmisiin ja voisin sanoa kyynistyneeni. Olen ylpeä itsestäni koska selvisin siitä voittajana mutta missään nimessä en luokittele itseäni onnelliseksi. Nyt sitten olen tässä ottanut vähän takapakkia ja ryhtynyt miettimään mitä oikeasti elämältä tahdon. Saapa nähdä heitänkö kaiken saavutetun menemään ja aloitan alusta.
Mutta summa summarum. Menestykseenkin kyllästyy lopulta ja vaikka elämä on ollut täynnä onnistumisia niin lopulta nekin tuovat iloa vain hetken. Lopulta kaikki se valuu siihen samaan pohjattomaan kaivoon josta menestyjä ammentaa raivonsa ja voimansa. Mutta edelleen sieltä kaivosta kuuluu ilkkuva ääni:
Sinä et kelpaa.
Tuo viimeinen lause, siihen samaistun! En vaan koskaan tule riittämään - en itselleni, enkä vanhemmilleni. Olen jo 35-vuotias, mutta silti aina mietin, että äiti joutuu taas pettymään...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvältä tuntuu ja on terveysongelmia vastoinkäymisenä + muuta ei niin mukavaa.
Opinto- ja työasiat ovat luistaneet, koska olen asettanut tavoitteina ja tehnyt töitä sekä uhrauksia niiden eteen. Sama pätee parisuhteeseen, ihan ensitapaamisesta saakka piti riskillä mennä, että edes samaan asuinmaahan pääsimme.
Vierailija kirjoitti:
Hyvältä tuntuu ja on terveysongelmia vastoinkäymisenä + muuta ei niin mukavaa.
Opinto- ja työasiat ovat luistaneet, koska olen asettanut tavoitteina ja tehnyt töitä sekä uhrauksia niiden eteen. Sama pätee parisuhteeseen, ihan ensitapaamisesta saakka piti riskillä mennä, että edes samaan asuinmaahan pääsimme.
Ihan yksityiskohtana esim. pänttään työhaasttateluihin huolella. Luen hyvin tarkkaan ilmoituksen, teen siitä muistiinpanoja ja etsin paljon tietoa yrityksestä sekä alasta (jos uusi). Kirjoitan ajatuksia ylös ja pohdiskelen, jotta haastattelussa osaan vastata itsevarmasti hyvin ilman sellasiä ööö hmhmhm hmm -hetkiä.
Ehkä tällaisia ulospäin menestyjiä on, mutta epäilen, että he eivät ajattele asioiden olevan onnistumista. Ne vaan tapahtuu.
Kuitenkin kaikilla jossain vaiheessa joku osa elämää menee huonosti. Silloin oppii arvostamaan, jos se muuttuu hyväksi.
Onnen eteen on voitu uhrata niin isoja asioita, että se tekee menestymisestä arvottoman.
Menestyminen on valinta siinä missä epäonnistuminenkin. Se menestynyt ei ole jäänyt lillumaan epäonneensa ja on siksi saavuttanut sen, mitä on halunnut. Tekemällä töitä sen eteen.
Turhan moni valittaa epäonnea, vaikka jo vasemmalla korvalla näkee, että kyse on pelkästään toistuvista vääristä valinnoista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä ehkä olen tarkoittamasi henkilö. Olen opiskellut alaa jota halusin opiskella. En ole ikinä ollut työhaastattelussa niin että en olisi saanut sen tuloksena työtä. Kyse on ollut aina siirtymisestä "ylöspäin" uralla. Nyt olen 37 ja voisin sanoa että olen siinä mihin tähtäsin ja rahaa on enemmän kuin minä tai perheeni tarvitsemme.
Tästä hintana onkin sitten ollut 10 vuotta melkoista stressiä. Opiskelutkin olivat vaativat. Käteen jäänyt orastava alkoholismi ja kaiken kattava kestovitutus. Kilpailu ja selkään puukotus alallani söi uskon ihmisiin ja voisin sanoa kyynistyneeni. Olen ylpeä itsestäni koska selvisin siitä voittajana mutta missään nimessä en luokittele itseäni onnelliseksi. Nyt sitten olen tässä ottanut vähän takapakkia ja ryhtynyt miettimään mitä oikeasti elämältä tahdon. Saapa nähdä heitänkö kaiken saavutetun menemään ja aloitan alusta.
Mutta summa summarum. Menestykseenkin kyllästyy lopulta ja vaikka elämä on ollut täynnä onnistumisia niin lopulta nekin tuovat iloa vain hetken. Lopulta kaikki se valuu siihen samaan pohjattomaan kaivoon josta menestyjä ammentaa raivonsa ja voimansa. Mutta edelleen sieltä kaivosta kuuluu ilkkuva ääni:
Sinä et kelpaa.
Tuo viimeinen lause, siihen samaistun! En vaan koskaan tule riittämään - en itselleni, enkä vanhemmilleni. Olen jo 35-vuotias, mutta silti aina mietin, että äiti joutuu taas pettymään...
Niinpä. Meidät menestyjät rikottiin jo tehtäessä ja monesti se on tämän ulkoisesti hyvältä näyttävän elämän toinen puoli. Eli ei kannata liikaa kadehtia.
Vierailija kirjoitti:
Voisin kuvitella, että sellaiset ihmiset luulevat olevansa erinomaisia, eivätkä ymmärrä onnen osuutta asioihin, joten ovat erittäin ärsyttävää seuraa.
Minä ainakin olen saavuttanut tavoitteeni kovalla ja määrätietoisella työllä.
En ole ikinä kellekään muulle kuin miehelleni puhunut asiasta ja tuskin muut ovat tietoisia minun henkkoht. tavoitteista, joten ihan normaalia seuraa olen. 😅
Ilmeisesti av-palstalla ei ole menestyjiä :D