Saako lapsensa koulumenestyksestä ja jatko-opintopaikasta iloita?

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän iloinen saa lastensa onnistumisista, mutta en kyllä itse kehtaa niitä hehkuttaa kenellekkään. Tuttavissa on aivan tarpeeksi niitä, joilla on vaikeuksia aivan normi elämässäkin. Jotenkin tuntuu, että loukkaisi heitä, jos kehuisi lasten menestystä?

Miten jonkun toisen elämässä olevat vaikeudet liittyvät siihen että toinen on saanut jotain aikaiseksi? Ei välttämättä naamaan tarvitse hieroa mutta on se sairas sosiaalinen suhde jos ei voi toiselle tällaistakaan asiaa sanoa. Vaikka olisi sairautta, syöpää, köyhyyttä, potkut, työttömyyttä.. ei se toisen menestyminen tai ilo ole toiselta pois. Pitäisi olla mutta ehkä moni vajaa ymmärtää toisin. Eikä toisen epäonnistuminen yleensä toisen syytäkään vastavuoroisesti.

Saa iloita. Aina on hienoa, kun nuori pääsee eteenpäin. Meillä on paljon kateutta. Siitä syystä en liputa erityisesti. Vanha sanonta pitää vieläkin paikkansa. Kell' onni on, se onnen kätkeköön.

Meillä on kaksi lasta, jotka ovat tosi hyviä koulussa. Siis älyttömän hyviä. Kyllä se homma valitettavasti on niin, että siitä voi kaveriporukassa ääneen sanoa, että lapsi pääsee jääkiekossa edustusjoukkueeseen, mutta ei siitä, että lapsen keskiarvo on 9,8.

Saa iloita, vaikka näin äitini tuntuukin vähän kitkerältä lukea kavereiden postauksia ylioppilaslakeista ja yliopistopaikoista, kun oma lapsi ei päässyt ylioppilaaksi. Osaan kyllä aidosti iloita sellaisten vanhempien kanssa, joilla on ollut lasten kanssa vaikeuksia, mutta on sitten lopulta se lakki saatu päähän tai opiskelupaikka löytynyt.

Eniten ärsyttää sellaiset mammat, joille on ihan kauheaa, kun se lapsi saikin sitten yhden E:n eikä päässytkään suoraan lääkikseen.

Joillekin mikä tahansa positiivisen asian mainitseminen on sillä leveilyä. Menee kyllä jo ihan tutustuminen tosi vaikeaksi, jos itsestään ja perheestään ei voi kertoa yhtään mitään.

Ei saa somessa julkisesti hehkuttaa tai työpaikan kahvipöydässä lesoilla. Tämä on minun mielipide ja perustuu:

1. Ketään (kavereita, työkavereita) ei kiinnosta toisten lasten koulunkäynti.

2. Se on noloa (lasten erinomainen koulumenestys ja opiskelupaikan saaminen ovat ihan tavallista akateemisilla työpaikoilla).

3. Se voi pahoittaa toisten mielen.

Omassa perhepiirissä saa hehkuttaa ja lähimmille ystäville kertoa. Muille voi kysyttäessä kertoa. Yo-juhlissa lapsi voi itse kertoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei saa iloita!

Kun lapset olivat pieniä ja osasivat esim. 4v iässä lukea, niin sain jatkuvasti kuulla, että ei ne oikeasti osaa, tuo on opittu ulkoa. Tai että tuosta ei ole hyötyä, ehtii koulussakin oppimaan. Kun lapseni saivat stipendejä (silloin niitä vielä sai koulumenestyksestä eikä siitä, että ei ole kuukauteen kiusannut muita), minulle kerrottiin, että ei tuo mitään merkitse. Kun lapseni kirjoittivat ylioppilaiksi ja pääsivät ensiyrittämällä yliopistoon, niin minulle tuhahdettiin, että ei ne olisi ilman maksettuja preppauskursseja päässeet, rahalla ne sinne meni. Kun lapset jo opiskeluaikana pääsivät hyviin työpaikkoihin, vetosivat asiasta kuulleet siihen, että suhteilla saa kaikenlaista, tyhmäkin töitä. Kun joutuvat oikeita töitä hakemaan, niin kortistoon päätyvät.

Joten ei pidä iloita. Huonosti siinä lopulta käy.

Miksi kirjoitit väheksyvästi nykyisistä stipendeistä. Ehkä samasta syystä koet miten koet. Meilläkin lapset on hyvin pärjänneet ja olen siitä ollut iloinen eikä kukaan ole väheksynyt. Tämä ei ole sattumaa vaan sitä saa mitä tilaa.

Koska jos en olisi maininnut, että stipendit tulivat koulumenestyksestä, niin olisin saanut perinteisen palstavastauksen, jonka mukaan stipendin saamiseen riittää se, että lopettaa koulun alueella tupakoinnin tai muiden kiusaamisen.

Ai miksi ei muka saisi?

Vierailija kirjoitti:

Meillä on kaksi lasta, jotka ovat tosi hyviä koulussa. Siis älyttömän hyviä. Kyllä se homma valitettavasti on niin, että siitä voi kaveriporukassa ääneen sanoa, että lapsi pääsee jääkiekossa edustusjoukkueeseen, mutta ei siitä, että lapsen keskiarvo on 9,8.

Tämä on totta. Kun meillä tytär pääsi ensiyrittämällä oikeustieteelliseen, niin ei siitä voinut kertoa kuin kummeille. Kaikille muille sanoin, että jotain kulttuurihömppää se pääsi lukemaan, tuskin siitä ammattia saa. Ja kaikki ympärillä iloitsivat, koska vahingonilo on paras ilo.

Äitini ei työpaikalla kauheasti puhunut asioistani ja ehkä sen seurauksena sitten eräs rouva kahvihuoneessa päätti kovaäänisesti kysyä, että mitäs teidän Lauralle kuuluu, onko mitään opiskelupaikkaa? Äitini totesi, että joo, Laura pääsi kauppakorkeakouluun. Rouva mykistyi täysin kun ei varmaan ollut odotettu vastaus ja ensihämmennyksen jälkeen alkoi selittää miten oma tyttärensä pääsi johonkin kristilliseen kansanopistoon ja että sinne on todella vaikea päästä.