Lue keskustelun säännöt.
Maailman helpoin psykologinen arvoitus
04.05.2020 |
Vuosia sitten kävin psykiatreilla, psykologeilla, jne, koska mulla oli pää ihan kokonaan hajalla. Psykiatri kysyi multa jostain pahasta asiasta joka mulle oli tapahtunut joskus kauan sitten. Kenties me puhuttiin mun vanhempien kuolemasta tms. Keskustelu meni kutakuinkin näin...
--
PSYKIATRI: Miltä se kuolema susta tuntui?
MINÄ: En tiedä.
PSYKIATRI: Kerro nyt vaan!
MINÄ: Enhän mä voi tietää.
PSYKIATRI: Miten niin et voi tietää?
MINÄ: Enhän mä voi mun tunteita tietää, eihän mulla ole sellaista sähkölaitetta joka lukee tunteita.
PSYKIATRI: Niin mitä sähkölaitetta?
MINÄ: No, jos tunteet on jonkinlaisia sähkösignaaleita jotka kulkee hermoja pitkin meidän aivoissa, niin enhän mä voi tietää mitä tunteita mulla on koska mulla ei ole laitetta joka lukee niitä aivojen sähkösignaaleita.
--
Tiedätkö SINÄ mistä tuossa oli kyse???
Kommentit (31)
Vierailija kirjoitti:
Aleksitymiaa?
Veikkaan myös aleksitymiaa. Mutta ehkä jotain muutakin, koska tekstin mukaan ongelma alkoi joskus lapsuudessa, eli siis sitä ei ole ollut aina. Ehkä silloin on tullut aivovaurio, joka on tuhonnut jotain aivoista?
En todellakaan ole psykologi tai psykiatri, arvailen vaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aleksitymiaa?
Veikkaan myös aleksitymiaa. Mutta ehkä jotain muutakin, koska tekstin mukaan ongelma alkoi joskus lapsuudessa, eli siis sitä ei ole ollut aina. Ehkä silloin on tullut aivovaurio, joka on tuhonnut jotain aivoista?
En todellakaan ole psykologi tai psykiatri, arvailen vaan.
Lisään tähän, että sen yhden viestin perusteella myös masennus. Kaikki tuntuu tyhjältä, elämä on aina vain raskaampaa ja kohta ei jaksa enää.
Traumatisoituminen/dissosiaatio? Traumaan liittyvä muistinmenetys? Ap ei ole ollut "paikalla" noiden mahdollisten tunteiden tapahtuessa.
Psykiatrisi menetteli todella väärin, jos oikeasti huusi sulle tai kuulosti turhautuneelta. Mutta ymmärrän hänen turhautumisensa ja siinä oli ihan oikea pointti, että vähän vaikea auttaa, jos toinen ei avaa tilannettansa mitenkään. On eri asia sanoa, että en tunnista mun tunteita, kuin selittää jostain sähkökäyristä tms. Psykiatrin tehtävä on kuitenkin selvittää, onko sulla psyykkinen sairaus johon tarvitset hoitoa, ja jos on, niin millaista hoitoa tarvitset. Terapiassa/psyk.sairaanhoitajan kanssa sitten se varsinainen keskusteluapu toteutuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ARVOITUKSEN RATKAISU
Minulla oli aina paha olo. Ja aina YRITIN selviytyä, parantua, elää, löytää onnen, olla aktiivinen, tehdä töitä, harrastaa, opiskella, tavata ihmisiä, tavata ammattiauttajia. Kävin työkkärin määräämillä kursseilla, kuntouttavissa, työkokeiluissa. Yritin ja yritin ja yritin. Elämä oli kamalaa, mutta yritin elää normaaliin tapaan kuten muut. Kunnes en enää jaksanut. Silloin lakkasin yrittämästä, olin hieman yli 30 vuotias. Erakoiduin mökille. Jäin vain sinne istumaan ja makaamaan. Todella pitkäksi ajaksi. Ensimmäistä kertaa elämässäni en yrittänyt mitään, en tehnyt mitään, minä vain olin jouten.
Aloin muistaa lapsuuteni kamalia tapahtumia. Aloin itkeä. Mitä enemmän itkin sitä enemmän muistin kamaluuksia. Niin sitä sitten jatkui ja jatkui. Itkemistä, muistamista, itkemistä, muistamista. Se ei ollut kamalaa, ei ollenkaan kivuliasta, itkeminen ei sattunut, itkeminen oli silkkaa puhdasta surua, ja suru ei ole paha asia, sureminen paransi minua. Eikä tuo ollut vaikeaa, ei minun tietoisesti tarvinnut tehdä yhtikäs mitään, vaan aivoni ihan itsestään toivat mieleeni kamalia muistoja ja ihan itsestään sitten tuli itku. Kaikki tapahtui itsestään, minun vain tarvitsi olla jouten jotta aivoni saattoivat tehdä tuon työn.
Lopulta olin itkenyt melkein kaikki kamalien muistojen kivut pois aivoistani. Silloin tajusin, että tunsin asioita, tunsin tunteita. Ymmärsin, että minulla on tunteita, tunsin ne.
Miljoonan googlailun jälkeen olen tullut siihen tulokseen että nimi tuolle ongelmalleni taitaa tosiaan olla aleksitymia. Lapsuuteni kamalat unohtuneet tapahtumat olivat traumatisoineet minut niin totaalisesti että elin 30 vuoden ajan täysin ilman tietoisuutta tunteista, kuin lukossa, kuin painajaisunessa. Tunteet kyllä oli jossain aivojen perukoilla, tunteita oli, mutta minulla ei ollut tietoisuutta niistä, tietoisuuteni tunteista oli täysin jumissa, minä olin täysin jumissa.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin tosiaan unohtanut kaikki lapsuuteni pahat tapahtumat, kaiken mitä vanhempani olivat minulle tehneet pienestä pitäen. En tiennyt että minulle oli koskaan tapahtunut mitään pahaa. Luulin aina että minulla oli niin älyttömän paha olo ihan vain koska aivoissani oli jotain vikaa.
Muistan että ihan pikkulapsena minulla oli terveet tunteet, asiat kiinnostivat, oli palkitsevaa ponnistella ja onnistua asioissa. Jossain vaiheessa ala-asteen aikana tunteet ja tietoisuus menivät vihdoin totaalisen lukkoon, vuosien kaltoinkohtelun seurauksena.
Nyt minä ymmärrän että ne kaikki lukuisat vuodet kun olin totaalisen lukossa niin olin myös aina jatkuvasti totaalisen ahdistunut, ihan burnoutissa, stressaantunut. Silloin en edes tiennyt mitä sellaiset asiat ovat kuin ahdistus, stressi, pelko tms. Eiväthän aivot pysty asioita muistamaan ja itseään parantamaan jos on jatkuva ahdistus, jos aivot ovat jatkuvasti ylikuormittuneet. Minun "virheeni" oli että aina ahkerasti kaikin voimin yritin parantaa itseäni ja elämääni. Se yrittäminen piti minua aktiivisena, ei sallinut aivoilleni taukoa ahdistuksesta.
Vasta kun annoin periksi, luovutin, lakkasin yrittämästä ja erakoiduin niin ahdistus saattoi laskea ja parantuminen saattoi alkaa.
KAIKKIEN muiden ihmisten virhe oli että he aina patistivat minua aktiivisuuteen. "Älä anna periksi, yritä vielä, yritä enemmän, jaksa vielä, vielä lisää, kyllä se siitä, jatka vielä, jatka!" Jos en olisi katkaissut välejä kaikkiin ihmisiin niin en olisi ikinä parantunut. Muut ihmiset olivat ahdistuksen ylläpitäjiä.
Yli 30 ensimmäistä vuotta elämästäni olivat kuin musta aukko, kuin painajaisuni, kuin karmea tauko elämästä.
AP
Tällä palstalla ihmiset toisinaan mainitsevat "tunnelukot". En tiedä mitä eroa on tunnelukoilla ja aleksitymialla.
Enkä tiedä onko aleksitymia aina niin totaalinen kuin mitä minulla oli, ettei ole minkäänlaista käsitystä tunteista. Varmaan on myös "osittain aleksitymisiä" ihmisiä, siis vaikkapa sillä lailla että vain osa tunteista on jotenkin jumissa.
Joskus jostain luin arvion että jopa 50% autisteista on aleksitymisiä.
Ai niin. Se psykiatrin diagnoosi "epävakaa persoonallisuushäiriö". Mielestäni jos pikkulapsesta asti on tunteet totaalisen jumissa niin ei ole relevanttia pohtia sellaisen ihmisen persoonallisuutta. Koska jos tunteet pysähtyvät niin silloin pysähtyy myös kaikki muu psyyken kehitys. Sellaisella ihmisellä ei mielestäni ole persoonallisuutta, ei identiteettiä, ei egoa, ei mitään. On vain kipua aivoissa, ahdistusta, pelkoa. Mutta jos välttämättä tahtoo persoonallisuushäiriön tuollaiselle ihmiselle nimetä niin mielestäni ainoa sopiva on eristäytyvä persoonallisuushäiriö.
Aina minäkin tahdoin olla yksin, kaukana poissa, mennä metsään ja jäädä sinne. En vain voinut tehdä sitä koska aina minun oli "ihan pakko yrittää vielä elää!" Eli tuollainen "eristäytyvä erakko" oli aina minunkin "persoonallisuuteni", siis se olisi ollut minun tapani elää. En vain koskaan voinut elää "persoonallisuuteni" mukaisesti koska työnteko, opiskelu, mielenterveyshoidot, harrastukset, jne eivät sallineet eristäytymistä, ne aina vaativat että menin aktiivisesti mukaan sosiaaliseen toimintaan.
Nyt selvästi yli 30 vuotiaana minä vihdoin viimein ymmärrän miksi ihmiset puhuvat sellaisista asioista kuin "tavoitteet", "valinnat", "vapaa tahto", "kiinnostus", "arvot", "mielipiteet", jne jne jne. Ei minulla kaikkea tuollaista vieläkään ole, mutta nyt ymmärrän että jos on tunteita joihinkin asioihin liittyen niin sitten todennäköisesti myös tekee vaikkapa jonkinlaisia valintoja niihin liittyen, jos jokin tuntuu positiiviselta niin lähtee varmaan tavoittelemaan sitä. Ilman tunteita ei mitään tuollaista tapahdu.
Minulla oli 30 vuoden ajan vain kärsimys ja hirveä tarve jotenkin epätoivoisesti selviytyä kärsimykseni kanssa. Mitään muuta tavoitteita, tahtoa, tms ei ollut. Mitään en kertaakaan valinnut. Kaikki oli vain kärsimykseni sanelemaa, määräämää. Ei kaikilla ihmisillä ole vapaata tahtoa, ei arvoja, ei mielipiteitä,...
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun äiti aina vaan sanoo joka asiaan, että koita nyt vaan jaksaa. Olen tosissani alkanut miettiä, että miksi joku sanoo toiselle vaan tyhjiä sanoja, kun hän sen sijaan voisi tarjota apuaan. Ja sellaista apua, mitä toinen kokee tarvitsevansa. Sen sijaan äitini esimerkiksi on seuraavassa hetkessä pyytämässä itse palveluksia minulta. Eikä äitini ole ainut, joka toimii näin. Pahimmat tapaukset jätin elämästäni pois (isäni ja anopin), koska mielestäni minun ei tarvinnut katsella sitä ilkeyttä, joka kohdistui minuun. Ja se vielä osattiin tehdä niin taitavasti, että muut eivät uskoneet paitsi onneksi oma mieheni uskoi.
Mk-ultrattu? Siis mikä?