Onko täällä läheisriippuvuudesta parantuneita? Tai läheisriippuvaisen kumppaneita

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko ollut millainen suhteen alkuaikoina? Toinen helposti taantuu myötäilyyn jos olet vahva persoona, joka tietää mitä haluaa ja jos ei sitä saa alkaa mököttämään. Jos elämä on muuten helppoa niin miksi lähtisi sellaisesta suhteesta?

Niin elämä on helppoa. Mutta kun minä en halua oikeastaan olla mikään pomo. En halua olla tällä tavalla vastuussa toisesta aikuisesta ihmisestä. Suhteemme dynamiikka on aina ollut tällainen.

Et sinä voi olla vastuussa toisesta ihmisestä. Ota vastuu itsestäsi. Lopeta manipulointi, uhrautuminen ja provosointi. Lopeta miehen ohjailu ja aktivointi. Et sinä voi kontrolloida miestäsi ja hänen tunteitaan.

Olen kontrolloinut häntä 20 vuotta, joten tiedän että pystyn tekemään sitä. Sitä on vaikea lopettaa, koska elämämme jollain tavalla pysähtyy siihen. Ilman minun ohjailua ei tapahdu enää mitään. En minä ole tässä mitään sankarinviittaa etsimässä itselleni. Enkä ole sen vähempää syyllinen tilanteeseen kuin miehenikään. Mutta en kyllä mielestäni myöskään sen enempää.

Meidän elämämme oli tuollaista. Minä kannoin vastuuta miehen (oletetusta) pahasta mielestä ja tekemisitä. Päässäni oli täysin kietoutuneena se, mitä mies todella oli ja mitä minä olin, kuka tuntee mitäkin. Liittoon syntyi kaksi lasta, ja tunne-elämäni oli täysin kietoutunut heihinkin. Mies eleli kivasti maailman mukavimpana miehenä, jolle kaikki kävi, oli osallsituva isä ja niin edelleen.

Sitten minä lopuin. Yksinkertaisesti ja kokonaan menin poikki.

Taustalla minulla tunnekylmä lapsuus, jossa ainoa roolini isosiskona oli "auttaa äitiä" eli huolehtia 1,5 v nuoremmasta pikkusiskosta ja juopottelevasta pelottavasta isästä. Toki vain tunnetasolla. Äiti hoiti arjen askareet, siivoukset ja ruuat. Mikään minun vastuulleni jätetyistä vastuista ei ollut sellaista, että sitä konkreettisessa maailmassa "oli olemassakaan", joten en sitä koskaan oppinut erottamaan, enkä saanut koskaan hyvää palautetta jatkuvasta kiltteydestä ja hoitamisesta. Opin, että olin paha huono kelvoton ja moraaliton, vaikka miten yritin tehdä kaiken oikein.

Opin, ettei tunteillani ole mitään merkitystä, ne eivät ole totta, eikä niitä saa olla. Minä sain tunnetasolla olla kuollut ja ainoastaan haistella muiden tarpeita.

Vähän terapian aloittamisen jälkeen muistin kuinka "paras ystäväni" oli kiusannut minua henkisesti yläasteelta lukioon ja aikuisuuteen asti. En oikeastaan edes tunnistanut kiusaamista ja henkistä väkivaltaa. Opettelin tietämään, että se olis sitä lukemalla muiden kuvauksia kiusaamisesta.

Kysyin ja yritin keskustella, hän kieltäytyi pyytämästä anteeksi "jotain mitä on tehnyt 13 vuotiaana." Kertoi olevansa edelleen sama ihminen kuin silloinkin, eikä aio anteeksi pyytää mitään.

Välimme katkesivat. Hän vei mennessään kaikki yhteiset ystävämme. Hehkutteli somessa upeaa elämäänsä heidän kanssaan, matkoja ja kutsuja juhliin. Sosiaalinen eristäminen ja kavereiden ryöstäminen oli silloin nuorenakin hänen tapansa nostaa sosiaalista statustaan kustannuksellani, joten hän todella oli oikeassa itsestään - sama ihminen kuin silloin 13 vuotiaana.

Minä olen terapiassa neljättä vuotta. Omia tunteita minulla ei vieläkään ole, mutta osaan jo vetää rajoja. En miellytä. Annan muiden kantaa vastuun omista asioistaan ja tekemisistään. En enää tipu muiden tekemisten kannatteluun samalla tavoin kuin ennen, tai ime tunnetiloja itseeni. Miehen kanssa ollaan yhdessä edelleen, hän on joutunut kasvamaan kokonaiseksi siinä missä minäkin. Lapset ovat ehyitä. Minä alan seuraavaksi harjoitella sitä, että joku voi haluta olla kanssani ihan vain suhteen vuoksi. Ei siksi, että yritän olla virheetön.

Joku sanoi, ettei läheisriippuvuus  ole hieno piirre. Tätä ei voi riittävästi mielestäni korostaa! Puhutaan empaatikoista ja herkistä ihmisistä. Se EI ole hienoa ja muita kunnioittavaa, herkkää kauneutta. Se on narsismin yksi muoto, itsekästä ja erittäin raskasta kantaa. Syntynyt erittäin traumaattisista oloista, tarkoituksena suojata haurasta minää. Toisen tunteiden haistelu sisältää myös sen kontrolloinnin tarpeen ja manipuloinnin. Odotuksen (ehkä alitajuisen), että kun nyt koko ajan keskityn muiden asioihin, täytyy heidänkin pitää minua erityisenä kukkana kämmenellään. Osa kuvittelee omaavansa erityistä empaattisuutta ja taitoa, jota muilla ei ole. Kuvittelee, että kun vaan tekisivät, kuten minä haluan, niin kaikki olisi kunnossa.

Vierailija kirjoitti:

Teillä on kumma halu tällä palstalla löytää aina syyllinen asioihin. Ei minulla ole mitään sitä vastaan että pidätte minua enemmän syyllisenä kuin miestäni, niin kaikki muutkin pitää. Se nyt ei kuitenkaan varsinaisesti ollut se asia mikä minua kiinnostaa. Etsin tietä ulos.

Ap

Ei ole kyse syyllisistä vaan vastuun ottamisesta, aikuisuudesta. Läheisriippuvaiselle on tyypillistä uhriutua, koska kaikki muiden sanoma on kritiikkiä, arvostelua, jne. Kyse on tunne-elämän keskeneräisyydestä, emotionaalisesta lapsellisuudesta. Jospa vaan kysyt mieheltä suoraan, että mitä mieltä hän on suhteestanne ja sen tulevaisuudesta. Et voi kaivella tunteita esiin provosoimalla. Sinun on itse tehtävä päätös suhteen jatkosta, jos toinen ei selvästi panosta suhteeseen. Erohan teille tulee joka tapauksessa, koska suhteenne perusta on jo noin toimimaton.

Läheisriippuvaisen tunnistaa siitä, että hän ei pidä itsestään huolta henkisesti ja fyysisesti. Vaan palvelee muita. Sillä ei oo omia menoja. Se elää muille. Puolisolla on usein päihderiippuvuus. Noita pariskuntia on tooodella paljon. Läheisriippuvainen ei tiedä mitä se haluaa ja mitä ei. Ja vaikka tietäisi, niin siltä puuttuisi rohkeus kertoa se. Siitä voi parantua.