Lue keskustelun säännöt.
Parisuhde vs. tulevaisuuden haaveet
03.05.2020 |
Kevään korvalla joka vuosi iskee sama kriisi. Haluaisin muuttaa lappiin! Minulle olisi siellä oman alan töitä tarjolla hyvin, kun taas etelässä teen vain satunnaisia hanttihommia. Asumme perheen kanssa siis keski-suomessa. Puolisoni vastustaa lappiin muuttoa jyrkästi. Hän ei suostu edes muuttamaan nykyisellä asuinalueellamme maalle. Täytyy kuulemma asua julkisten kulkuyhteyksien varrella.
Parisuhteemme on pitkä ja hyvä, luottamusta on ja arvostusta toisiamme kohtaan monellakin saralla. Tulevaisuuden näkymät meillä eroavat toisistaan silti hirvittävän paljon.
Siinä missä minä haluaisin elää yksinkertaista elämää vaikkapa lapissa, tehdä osaamiani töitä, ja nauttia luonnosta, hän haluaa asua kaupungissa ja pysyä aina tutulla maaperällä poistumatta mukavuusalueeltaan. Hänelle luontosuhde ei ole tärkeä, enkä usko hänen viihtyvän missään paikassa, jossa parasta tekemistä on vain lähteä ulos nauttimaan luonnosta.
Vuosivuodelta tulen onnettomammaksi kaupungissa. En jaksa tätä ihmisvilinää, jatkuvaa meteliä, itsekkyyttä jota kohtaa kaupungissa. Tuntuu että tukehdun tänne betoniviidakkoon. Olen kärttyinen ja äkäinen kaupungissa. Lenkkeilen paljon ja jatkuva ihmistulva tuntuu tuskastuttavalta. Tällä hetkellä myös metsät ovat täynnä ihmisiä, joten viimeinenkin turvapaikka hälinältä on viety.
Ongelmahan on se, että mitään muuta syytä erota ei ole. Kuitenkin tämä asia on alkanut hiertää minua, mutta en haluaisi heittää hukkaan vuosikymmenien parisuhdetta. Olemme yhä läheisiä vaikka meillä on paljon eroavaisuuksia sekä luonteessa että kiinnostuksenkohteissa. Haluaisinkin mielipiteitä ja kannanottoja tilanteeseen. Mitä sinä itse tekisit? Olisitko valmis suureen kompromissiin elämässäsi puolison vuoksi? Kaikenlaiset ajatukset ovat tervetulleita.
Sanon vielä loppuun, että tiedän kyllä lapissa asumisen todellisuuden, olen siellä asunutkin, sikäli hyviä ja huonoja asioita on tiedossa.
Kommentit (45)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos sinulla ei ole tuolla asuinalueellasi mielekästä tekemistä työn ja harrastusten muodossa, totta kai mieli vetää Lappiin, missä olisi molemmat.
Onko sinulla mitään mahdollisuuksia työllistyä nykyisessä kotipaikassa?
Entä olisiko joku kolmas vaihtoehto, joka ei olisi molemmat surkeaksi tekevä kompromissi vaan aidosti riittävän hyvä?
Entä jos lähtisit keikkatöihin Lappiin vaikka neljäksi kuukaudeksi? Sitten katsoisistte mihin homma lähtee muodostumaan ja miltä tuntuu.
Onko teillä tukiverkkoja missään päin Suomea?
Olen tehnyt keikkatöitä lapissa, useampana vuonna. Se oli jonkinlainen ratkaisu, mutta vaikutti tietenkin liian suuresti lapsiin. Lopetin keikkatyöt lapissa tämän vuoksi. Se oli itsellenikin henkisesti hyvin rankkaa, kun olin aina "väärässä paikassa". Aina matkalla jonnekin.
Parisuhde kesti tämän jotenkuten, toki oli rankkaa olla puolet vuodesta pääsääntöisesti muualla.Työllistyn nykyisellä paikkakunnallani kohtalaisesti, kuten alussa mainittu, hanttihommiin jotka eivät johda mihinkään. Pätkätöitä epämieluisissa työympäristöissä.
Tukiverkkoja meillä on eniten nykyisen asuinpaikkamme ympäristössä. Toki pohjoisessakin on tuttavapiiriä ja sukua vähän.
Kompromissina olen ehdottanut lähialueella maalle muuttoa, mutta se on saanut hyvin valjun vastaanoton. Vain minulla on ajokortti. Olen tarjoutunut maksamaan ajokortin kumppanilleni, jos se siitä on kiinni. Hän ei kuitenkaan halua hankkia ajokorttia.
Käytännössä olemme siis pattitilanteessa. Jos tämä ratkeaisi keskustelemalla, se olisi jo ratkennut.
Tuo lähialueelle muutto kävi minullakin mielessä. Tosin maaseutu voi olla aika hc jo. Onko siinä lähistöllä mitään taajama-aluetta hyvien julkisten yhteyksien päässä? Omakotitalo jossain metsän reunassa/lähellä, mutta ei kuitenkaan kohtuuttoman pitkän matkan päässä kaupungista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
I feel you. Tuskainen olo on itelläki etelässä mutta perhe pitää täällä. Sitten kun nuorimmainen on aikuinen niin voipi olla että katupöly karisee kantapäistä ja elämä itselleni alkaa.
Sympatiat sinullekin. Tässähän ollaan perimmäisten arvojen äärellä. Perhe vastaan omat unelmat.
Pelkään eläväni "sitten kun-elämää", ja kaikki jääkin toteuttamatta.
Molemmat joutuu joustamaan. Kompromissi on mökki lapista. Ei mikään kallis Levin mökki vaan edullinen erähenkinen mökki. Ja vaimosi joutuu nyt siinä sitten joustamaan omasta kulutuksestaan, jotta saatte mökin rahoitettua. Rahaahan siinä kuluu ja jää jotain muuta ostettavaa saamatta, mutta avioliitto säilyy.
Jos asia vuosi vuodelta painaa entistä enemmän ja enemmän, niin kyllä minä miettisin vakavasti, kenen takia täällä elän. Itseni vai muiden takia. Ymmärrän, että irrottautuminen voi olla vaikeaa, mutta tiedät oikean vastauksen sisimmissäsi. Jos päätät siirtyä kohti omaa unelmaasi, niin voihan se olla, että puolisosi muuttaa mielensä. Jos ei, niin sitten ei. Muutokset ovat usein tuskallisia, mutta ne on tärkeä käydä läpi, jotta voi taas edetä omassa itsessään eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos sinulla ei ole tuolla asuinalueellasi mielekästä tekemistä työn ja harrastusten muodossa, totta kai mieli vetää Lappiin, missä olisi molemmat.
Onko sinulla mitään mahdollisuuksia työllistyä nykyisessä kotipaikassa?
Entä olisiko joku kolmas vaihtoehto, joka ei olisi molemmat surkeaksi tekevä kompromissi vaan aidosti riittävän hyvä?
Entä jos lähtisit keikkatöihin Lappiin vaikka neljäksi kuukaudeksi? Sitten katsoisistte mihin homma lähtee muodostumaan ja miltä tuntuu.
Onko teillä tukiverkkoja missään päin Suomea?
Olen tehnyt keikkatöitä lapissa, useampana vuonna. Se oli jonkinlainen ratkaisu, mutta vaikutti tietenkin liian suuresti lapsiin. Lopetin keikkatyöt lapissa tämän vuoksi. Se oli itsellenikin henkisesti hyvin rankkaa, kun olin aina "väärässä paikassa". Aina matkalla jonnekin.
Parisuhde kesti tämän jotenkuten, toki oli rankkaa olla puolet vuodesta pääsääntöisesti muualla.Työllistyn nykyisellä paikkakunnallani kohtalaisesti, kuten alussa mainittu, hanttihommiin jotka eivät johda mihinkään. Pätkätöitä epämieluisissa työympäristöissä.
Tukiverkkoja meillä on eniten nykyisen asuinpaikkamme ympäristössä. Toki pohjoisessakin on tuttavapiiriä ja sukua vähän.
Kompromissina olen ehdottanut lähialueella maalle muuttoa, mutta se on saanut hyvin valjun vastaanoton. Vain minulla on ajokortti. Olen tarjoutunut maksamaan ajokortin kumppanilleni, jos se siitä on kiinni. Hän ei kuitenkaan halua hankkia ajokorttia.
Käytännössä olemme siis pattitilanteessa. Jos tämä ratkeaisi keskustelemalla, se olisi jo ratkennut.
Ajokortittomana naisena ymmärrän vaimoasi. Ajatus ajamisesta inhottaa minua suuresti, olen monta kertaa yrittänyt tosin pakottaa itseäni autokouluun, mutta kortin saamisesta ei vain tule mitään. Vihaan ajatustakin ajamisesta. Joten minun on pakko asua julkisen liikenteen vieressä. Mutta itse ainakin tein tämän miehelleni selväksi jo suhteen alussa. Tuliko sinulle yllätyksenä vuosien jälkeen, että vaimosi ei aja eikä halua ajaa?
Ei tullut yllätyksenä, mutta muutamaan kymmeneen vuoteen mahtuu monenlaista, ja tilanteet muuttuu. Suhteemme alussa tämä ei ollut kynnyskysymys.
Puolisoni suhtautuu ajamiseen hyvin samalla tavalla kuin sinäkin. Yritän ymmärtää häntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on hieman sama tilanne. Tosin olen sanonut miehelle, että jos hän todella haluaa muuttaa Lappiin ja toteuttaa unelmansa, niin saa mennä. Annan eron silloin ilman että ryhdyn yhtään hankalaksi ja yritän osaltani järjestää eron jälkeiset asiat mahdollisimman sujuviksi lasten suhteen. Ja suostun myös asumusero/etäsuhde-elämäänkin, jotta mies saa toteuttaa sen muuttounelmansa. Mutta itse en voi muuttaa. Mies ei kuitenkaan ole halunnut muuttaa yksin, vaan hänen ehto on, että muutan mukana. Pattitilanteessa olemme mekin.
Jos olette olleet jo joku 20 vuotta yhdessä, niin ettekö voisi ottaa aikalisää? Muuttaisit yksin vuodeksi lappiin. Sopisitte, että järjestely on määräaikainen, olette yhä hyvin yhdessä ja puolin ja toisin reissaatte tapaamaan toisianne. Kyllä pitkä suhde vuoden eri paikkakunnilla asumisen kestää, kun tavata voi silti viikonloppuisin joka kuukausi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
I feel you. Tuskainen olo on itelläki etelässä mutta perhe pitää täällä. Sitten kun nuorimmainen on aikuinen niin voipi olla että katupöly karisee kantapäistä ja elämä itselleni alkaa.
Sympatiat sinullekin. Tässähän ollaan perimmäisten arvojen äärellä. Perhe vastaan omat unelmat.
Pelkään eläväni "sitten kun-elämää", ja kaikki jääkin toteuttamatta.
Tässä nyt sitten pari mietittävää asiaa. Kun sitä kakkua ei voi syödä ja säästää.
Minä valitsin nuorena unelmat, en osannut sovittaa yhteen sitä todellisuuteen ihmisen kanssa, johon olin älyttömän rakastunut. Perhe jäi kokonaan saamatta ja nyt keski-ikäisenä on välillä vieläkin niin ikävä sitä nuoruudenrakasta ja tulevaisuuskorttia, jota ei katsottu, että rintaa raastaa, vaikka hyvän elämän olenkin muuten elänyt.
Ja jokainen autoton nainen voi nyt miettiä varasuunnitelman b sille varalle, että mies kuolee tänään tai ilmoittaa erosta. Ette te voi olla riippuvaisia toisen ajokortista, se on väärin ja kestämätöntä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
I feel you. Tuskainen olo on itelläki etelässä mutta perhe pitää täällä. Sitten kun nuorimmainen on aikuinen niin voipi olla että katupöly karisee kantapäistä ja elämä itselleni alkaa.
Sympatiat sinullekin. Tässähän ollaan perimmäisten arvojen äärellä. Perhe vastaan omat unelmat.
Pelkään eläväni "sitten kun-elämää", ja kaikki jääkin toteuttamatta.Tässä nyt sitten pari mietittävää asiaa. Kun sitä kakkua ei voi syödä ja säästää.
Minä valitsin nuorena unelmat, en osannut sovittaa yhteen sitä todellisuuteen ihmisen kanssa, johon olin älyttömän rakastunut. Perhe jäi kokonaan saamatta ja nyt keski-ikäisenä on välillä vieläkin niin ikävä sitä nuoruudenrakasta ja tulevaisuuskorttia, jota ei katsottu, että rintaa raastaa, vaikka hyvän elämän olenkin muuten elänyt.
Ja jokainen autoton nainen voi nyt miettiä varasuunnitelman b sille varalle, että mies kuolee tänään tai ilmoittaa erosta. Ette te voi olla riippuvaisia toisen ajokortista, se on väärin ja kestämätöntä.
Olen ajokortiton nainen. Asumme isossa kaupungissa. En ole riippuvainen mieheni ajokortista enkä autosta. Ruokakauppoja täällä on joka kulmalla, samaten lääkärikeskuksia ja vaikka mitä nyt tarvii. Taksilla pääsee, jos haluaa. Bussit kulkee tiheästi. Huonekalut saa kotiinkuljetuksella. En ymmärrä mihin tarvisin autoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kompromissiin? Ei se ole mikään kompromissi, jos sinä yhtäkkiä haluat muuttaa kaupungista korpeen ja vaihtaa työpaikkaa ja puolisosi haluaa pysyä siinä missä nyt olette. Kompromissi olisi esim. muutto pohjoiseen kaupunkiin.
Inhottava tilanne kyllä. Itse en koskaan suostuisi muuttamaan pois kaupungista, ja siksi seurustelenkin henkeen ja vereen kaupunkilaisen miehen kanssa.
Kompromissi tässä onkin se että minä olen vuosia halunnut muuttaa pohjoisen korpeen, mutta asun kaupungissa puolisoni vuoksi. Pohjoiseen muutto ei ole kompromissi, sen toki myönnän. Pohjoiseen muutto on itsekäs teko joka tarkoittaisi lusikoiden jakoon laittoa. Tilanne on kyllä inhottava, ja minusta tuntuu kuin minua revittäisiin kahtialle.
Mitä te sovitte silloin, kun yhteen muutitte? Sanoitko silloin, että suostut asumaan kaupungissa vain puolisosi vuoksi? Siinä tapauksessa se oli kompromissi sinun puoleltasi. Mutta jos se oli sinulle täysin ok ja myös oma valinta asua kaupungissa, ei kyse ole kompromissista.
Itse en muuttaisi Lappiin puolisoni takia.
Kun ilmeisesti aikuisia ihmisiä olette eikä ole pieniä lapsia jaloissa eikä suunnitteilla, niin eikö etäsuhde olisi yksi vaihtoehto? Sinä muuttaisit Lappiin, mutta ette eroaisi vaan viettäisitte yhdessä lomia ja pidennettyjä viikonloppuja.
Tunnen yhden teiltä kuulostavan parin, jossa toinen on aito kaupunkilainen (ja töitä nimenomaan vain isossa kaupungissa) ja toinen luontoihminen maalta. Pohjoisessa luonnon rauhassa viihtyvä osapuoli on töissä 4kk vuodesta Lapissa ja lopun ajan asuvat yhdessä kaupungissa. Ovat siis 1/4 vuodesta etäsuhteessa jolloin näkevät noin kuukauden välein tilaisuuksien mukaan. Heillä ei kuitenkaan ole lapsia, eikä tuota tilannetta voisi tietenkään pienten lasten kanssa pitää yhtä helposti yllä. Jos teillä lapset ovat kuitenkin jo isot, voisivatko he tottua siihen että toinen vanhempi on välillä pois? Tilanteenne ei kuulosta siltä, että kaupungissa viihtyvä osapuoli olisi sen onnellisempi maalla kuin sinä kaupungissa. Valitettavasti tuohon ei ole yhtä oikeaa vastausta, vaan joudut punnitsemaan nyt arvojasi tarkkaan. Erikoisjärjestelyt ovat mahdollisia, jos niihin on kummallakin tarpeeksi halua ja kumpikin suostuu joustamaan (esim. siten että jos ei halua muuttaa, suostuu osa-aikaiseen etäsuhteeseen) mutta jos tiedät sydämessäsi että kuulut Lappiin etkä halua kuin korkeintaan lomailla kaupungissa, katkeroidut jos elät vuosia ainoastaan toisen haaveiden ehdoilla ja jätät omat toteuttamatta. Tsemppiä valtavasti, tuo on tosi vaikea tilanne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä on hieman sama tilanne. Tosin olen sanonut miehelle, että jos hän todella haluaa muuttaa Lappiin ja toteuttaa unelmansa, niin saa mennä. Annan eron silloin ilman että ryhdyn yhtään hankalaksi ja yritän osaltani järjestää eron jälkeiset asiat mahdollisimman sujuviksi lasten suhteen. Ja suostun myös asumusero/etäsuhde-elämäänkin, jotta mies saa toteuttaa sen muuttounelmansa. Mutta itse en voi muuttaa. Mies ei kuitenkaan ole halunnut muuttaa yksin, vaan hänen ehto on, että muutan mukana. Pattitilanteessa olemme mekin.
Olet joustanut jo hyvin paljon miehesi vuoksi. Mahtavaa avoimuutta. Kertoo paljon hyvää myös miehestäsi, ettei ole kuitenkaan halunnut toteuttaa unelmaansa ilman sinua.
Pattitilanne tosiaankin. Nämä ovat kai niitä tilanteita joissa rohkeus ja harkintakyky punnitaan todenteolla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kompromissiin? Ei se ole mikään kompromissi, jos sinä yhtäkkiä haluat muuttaa kaupungista korpeen ja vaihtaa työpaikkaa ja puolisosi haluaa pysyä siinä missä nyt olette. Kompromissi olisi esim. muutto pohjoiseen kaupunkiin.
Inhottava tilanne kyllä. Itse en koskaan suostuisi muuttamaan pois kaupungista, ja siksi seurustelenkin henkeen ja vereen kaupunkilaisen miehen kanssa.
Kompromissi tässä onkin se että minä olen vuosia halunnut muuttaa pohjoisen korpeen, mutta asun kaupungissa puolisoni vuoksi. Pohjoiseen muutto ei ole kompromissi, sen toki myönnän. Pohjoiseen muutto on itsekäs teko joka tarkoittaisi lusikoiden jakoon laittoa. Tilanne on kyllä inhottava, ja minusta tuntuu kuin minua revittäisiin kahtialle.
Mitä te sovitte silloin, kun yhteen muutitte? Sanoitko silloin, että suostut asumaan kaupungissa vain puolisosi vuoksi? Siinä tapauksessa se oli kompromissi sinun puoleltasi. Mutta jos se oli sinulle täysin ok ja myös oma valinta asua kaupungissa, ei kyse ole kompromissista.
Itse en muuttaisi Lappiin puolisoni takia.
Kun ilmeisesti aikuisia ihmisiä olette eikä ole pieniä lapsia jaloissa eikä suunnitteilla, niin eikö etäsuhde olisi yksi vaihtoehto? Sinä muuttaisit Lappiin, mutta ette eroaisi vaan viettäisitte yhdessä lomia ja pidennettyjä viikonloppuja.
Sanotaan vaikka niin että oma urakehitys ja henkilökohtainen kehitys on lähtenyt eri suuntaan elämän varrella, kuin puolisoni. Tästä tilanne kai johtuu. Puolisoni ei ole siis mikään pahis tässä kuviossa.
Hän on myös kestänyt monta vuotta minun keikkatöitäni lapissa. Juurikin 4-6kk erossa oloa. Perheemme toinen lapsi kärsi tästä kuviosta liikaa ja ajautui hankaluuksiin. Siksi olen ollut nyt useamman vuoden kokonaan pois keikkatöistä. Valinta oli vaikea, vaikkakin ilmiselvä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos sinulla ei ole tuolla asuinalueellasi mielekästä tekemistä työn ja harrastusten muodossa, totta kai mieli vetää Lappiin, missä olisi molemmat.
Onko sinulla mitään mahdollisuuksia työllistyä nykyisessä kotipaikassa?
Entä olisiko joku kolmas vaihtoehto, joka ei olisi molemmat surkeaksi tekevä kompromissi vaan aidosti riittävän hyvä?
Entä jos lähtisit keikkatöihin Lappiin vaikka neljäksi kuukaudeksi? Sitten katsoisistte mihin homma lähtee muodostumaan ja miltä tuntuu.
Onko teillä tukiverkkoja missään päin Suomea?
Olen tehnyt keikkatöitä lapissa, useampana vuonna. Se oli jonkinlainen ratkaisu, mutta vaikutti tietenkin liian suuresti lapsiin. Lopetin keikkatyöt lapissa tämän vuoksi. Se oli itsellenikin henkisesti hyvin rankkaa, kun olin aina "väärässä paikassa". Aina matkalla jonnekin.
Parisuhde kesti tämän jotenkuten, toki oli rankkaa olla puolet vuodesta pääsääntöisesti muualla.Työllistyn nykyisellä paikkakunnallani kohtalaisesti, kuten alussa mainittu, hanttihommiin jotka eivät johda mihinkään. Pätkätöitä epämieluisissa työympäristöissä.
Tukiverkkoja meillä on eniten nykyisen asuinpaikkamme ympäristössä. Toki pohjoisessakin on tuttavapiiriä ja sukua vähän.
Kompromissina olen ehdottanut lähialueella maalle muuttoa, mutta se on saanut hyvin valjun vastaanoton. Vain minulla on ajokortti. Olen tarjoutunut maksamaan ajokortin kumppanilleni, jos se siitä on kiinni. Hän ei kuitenkaan halua hankkia ajokorttia.
Käytännössä olemme siis pattitilanteessa. Jos tämä ratkeaisi keskustelemalla, se olisi jo ratkennut.
Ajokortittomana naisena ymmärrän vaimoasi. Ajatus ajamisesta inhottaa minua suuresti, olen monta kertaa yrittänyt tosin pakottaa itseäni autokouluun, mutta kortin saamisesta ei vain tule mitään. Vihaan ajatustakin ajamisesta. Joten minun on pakko asua julkisen liikenteen vieressä. Mutta itse ainakin tein tämän miehelleni selväksi jo suhteen alussa. Tuliko sinulle yllätyksenä vuosien jälkeen, että vaimosi ei aja eikä halua ajaa?
Minä muutin maalle rakastuttuani maalla asuvaan mieheen. Ajokortti oli mutta en ollut ajanut vuosikymmeniin. Nyt on pakko. Vihaan ajamista. Kesällä se menettelee, mutta kun tulee syksy ja pimeää ja hirvet ja peurat liikkuvat tiellä niin ajan mahdollisimman vähän. Pystyn julkisilla kulkemaan töissä mutta hyvin rajoitetusti ja silloinkin pitää ensin päästä lähimmälle bussipysäkille, joka on noin neljän kilometrin päässä. Nauttisinkin, jos voisin aina tehdä etätöitä kuten nyt. Se ei kuitenkaan ole mahdollista, koska normaali työnkuvani on erilainen kuin nyt poikkeustilanteessa.
Mutta siis ymmärrän erittäin hyvin tuota inhoasi ajamista kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on hieman sama tilanne. Tosin olen sanonut miehelle, että jos hän todella haluaa muuttaa Lappiin ja toteuttaa unelmansa, niin saa mennä. Annan eron silloin ilman että ryhdyn yhtään hankalaksi ja yritän osaltani järjestää eron jälkeiset asiat mahdollisimman sujuviksi lasten suhteen. Ja suostun myös asumusero/etäsuhde-elämäänkin, jotta mies saa toteuttaa sen muuttounelmansa. Mutta itse en voi muuttaa. Mies ei kuitenkaan ole halunnut muuttaa yksin, vaan hänen ehto on, että muutan mukana. Pattitilanteessa olemme mekin.
Olet joustanut jo hyvin paljon miehesi vuoksi. Mahtavaa avoimuutta. Kertoo paljon hyvää myös miehestäsi, ettei ole kuitenkaan halunnut toteuttaa unelmaansa ilman sinua.
Pattitilanne tosiaankin. Nämä ovat kai niitä tilanteita joissa rohkeus ja harkintakyky punnitaan todenteolla.
Paitsi että mieheni on todella katkeroitunut minulle kun estän hänen unelmansa (kun en suostu itse muuttamaan). Ja minä taas uupunut mieheni katkeruuteen.
Vierailija kirjoitti:
Tunnen yhden teiltä kuulostavan parin, jossa toinen on aito kaupunkilainen (ja töitä nimenomaan vain isossa kaupungissa) ja toinen luontoihminen maalta. Pohjoisessa luonnon rauhassa viihtyvä osapuoli on töissä 4kk vuodesta Lapissa ja lopun ajan asuvat yhdessä kaupungissa. Ovat siis 1/4 vuodesta etäsuhteessa jolloin näkevät noin kuukauden välein tilaisuuksien mukaan. Heillä ei kuitenkaan ole lapsia, eikä tuota tilannetta voisi tietenkään pienten lasten kanssa pitää yhtä helposti yllä. Jos teillä lapset ovat kuitenkin jo isot, voisivatko he tottua siihen että toinen vanhempi on välillä pois? Tilanteenne ei kuulosta siltä, että kaupungissa viihtyvä osapuoli olisi sen onnellisempi maalla kuin sinä kaupungissa. Valitettavasti tuohon ei ole yhtä oikeaa vastausta, vaan joudut punnitsemaan nyt arvojasi tarkkaan. Erikoisjärjestelyt ovat mahdollisia, jos niihin on kummallakin tarpeeksi halua ja kumpikin suostuu joustamaan (esim. siten että jos ei halua muuttaa, suostuu osa-aikaiseen etäsuhteeseen) mutta jos tiedät sydämessäsi että kuulut Lappiin etkä halua kuin korkeintaan lomailla kaupungissa, katkeroidut jos elät vuosia ainoastaan toisen haaveiden ehdoilla ja jätät omat toteuttamatta. Tsemppiä valtavasti, tuo on tosi vaikea tilanne.
Vastaan vielä tähänkin, vaikka olenkin maininnut jo parissa vastauksessa asian.
Vietimme tosiaan juuri tuollaista keikkatyö elämää vielä joitakin vuosia sitten. Toinen lapsistamme oirehti tilanteen vuoksi liikaa. Jouduin siksi lopettamaan keikkatyöt. Olin pohjoisessa töissä 4/6kk vuodesta, käyden välillä perheeni luona kotona. Se kortti on jo katsottu, vaikka toki mahdollistuu uudestaan nuorten kasvaessa. Pelkään heidän olevan vielä hieman liian haavoittuvassa iässä, ja lähtevän mahdollisesti huonoille teille. Tämänkin ratkaisun ongelma on myös se kalvava tunne miten itsekäs olen, ja ikävä perhettä kohtaan on valtava. Tunnen asettaneeni itseni loukkuun josta ei ole kunniallista tietä ulos.
Älä tee vielä mitään radikaalia, mutta olisiko mahdollista viettää miehesi kanssa lomia tai joitain pätkiä Lapissa. Näin asiat konkretisoituvat enemmän. Itse rakastan Lapin luontoa ja ylipäätään karuja maisemia ja ekotaloudestakin olen kiinnostunut. Vierailen pohjoisessa usein ja pikkuhiljaa polku vie minut joko sinne tai takaisin Hesan keskustaan. En väen väkisin vielä väännä ratkaisua itselleni. Se tulee sitten vastaan kuin itsestään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on hieman sama tilanne. Tosin olen sanonut miehelle, että jos hän todella haluaa muuttaa Lappiin ja toteuttaa unelmansa, niin saa mennä. Annan eron silloin ilman että ryhdyn yhtään hankalaksi ja yritän osaltani järjestää eron jälkeiset asiat mahdollisimman sujuviksi lasten suhteen. Ja suostun myös asumusero/etäsuhde-elämäänkin, jotta mies saa toteuttaa sen muuttounelmansa. Mutta itse en voi muuttaa. Mies ei kuitenkaan ole halunnut muuttaa yksin, vaan hänen ehto on, että muutan mukana. Pattitilanteessa olemme mekin.
Olet joustanut jo hyvin paljon miehesi vuoksi. Mahtavaa avoimuutta. Kertoo paljon hyvää myös miehestäsi, ettei ole kuitenkaan halunnut toteuttaa unelmaansa ilman sinua.
Pattitilanne tosiaankin. Nämä ovat kai niitä tilanteita joissa rohkeus ja harkintakyky punnitaan todenteolla.Paitsi että mieheni on todella katkeroitunut minulle kun estän hänen unelmansa (kun en suostu itse muuttamaan). Ja minä taas uupunut mieheni katkeruuteen.
Näin pelkään käyvän myös meille. Vaikkakaan puolisoni ei joustakaan yhtäpaljoa kuin sinä.
Sitä toivoisi vaan olevansa onnellinen, tässä ja nyt.
Muttei täysin voi. Eihän elämä tässäkään ole kurjaa, mutta tiedän että pääsisin oikeuksiini toisaalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnen yhden teiltä kuulostavan parin, jossa toinen on aito kaupunkilainen (ja töitä nimenomaan vain isossa kaupungissa) ja toinen luontoihminen maalta. Pohjoisessa luonnon rauhassa viihtyvä osapuoli on töissä 4kk vuodesta Lapissa ja lopun ajan asuvat yhdessä kaupungissa. Ovat siis 1/4 vuodesta etäsuhteessa jolloin näkevät noin kuukauden välein tilaisuuksien mukaan. Heillä ei kuitenkaan ole lapsia, eikä tuota tilannetta voisi tietenkään pienten lasten kanssa pitää yhtä helposti yllä. Jos teillä lapset ovat kuitenkin jo isot, voisivatko he tottua siihen että toinen vanhempi on välillä pois? Tilanteenne ei kuulosta siltä, että kaupungissa viihtyvä osapuoli olisi sen onnellisempi maalla kuin sinä kaupungissa. Valitettavasti tuohon ei ole yhtä oikeaa vastausta, vaan joudut punnitsemaan nyt arvojasi tarkkaan. Erikoisjärjestelyt ovat mahdollisia, jos niihin on kummallakin tarpeeksi halua ja kumpikin suostuu joustamaan (esim. siten että jos ei halua muuttaa, suostuu osa-aikaiseen etäsuhteeseen) mutta jos tiedät sydämessäsi että kuulut Lappiin etkä halua kuin korkeintaan lomailla kaupungissa, katkeroidut jos elät vuosia ainoastaan toisen haaveiden ehdoilla ja jätät omat toteuttamatta. Tsemppiä valtavasti, tuo on tosi vaikea tilanne.
Vastaan vielä tähänkin, vaikka olenkin maininnut jo parissa vastauksessa asian.
Vietimme tosiaan juuri tuollaista keikkatyö elämää vielä joitakin vuosia sitten. Toinen lapsistamme oirehti tilanteen vuoksi liikaa. Jouduin siksi lopettamaan keikkatyöt. Olin pohjoisessa töissä 4/6kk vuodesta, käyden välillä perheeni luona kotona. Se kortti on jo katsottu, vaikka toki mahdollistuu uudestaan nuorten kasvaessa. Pelkään heidän olevan vielä hieman liian haavoittuvassa iässä, ja lähtevän mahdollisesti huonoille teille. Tämänkin ratkaisun ongelma on myös se kalvava tunne miten itsekäs olen, ja ikävä perhettä kohtaan on valtava. Tunnen asettaneeni itseni loukkuun josta ei ole kunniallista tietä ulos.
Elämässä nyt vaan tulee tilanteita (koronakaranteeni, syöpä jne.), kun ei voi toteuttaa itseään vaan on elettävä tilanteen mukaan. Sinulla se tilanne on nyt tuo lapsen kasvaminen. Hyvässä lykyssä se ei kestä koko loppuelämääsi vaan sinulle jäisi vielä elämää elettäväksi sen jälkeenkin.
Ajokortittomana naisena ymmärrän vaimoasi. Ajatus ajamisesta inhottaa minua suuresti, olen monta kertaa yrittänyt tosin pakottaa itseäni autokouluun, mutta kortin saamisesta ei vain tule mitään. Vihaan ajatustakin ajamisesta. Joten minun on pakko asua julkisen liikenteen vieressä. Mutta itse ainakin tein tämän miehelleni selväksi jo suhteen alussa. Tuliko sinulle yllätyksenä vuosien jälkeen, että vaimosi ei aja eikä halua ajaa?