Deittailu ja hylätyksi tulemisen pelko

Taustasta sen verran, että olen nyt 32v, olen ollut sinkkuna 1,5vuotta ja takana ainoastaan yksi pitkä 15vuoden suhde, joka päättyi yhteisymmärryksessä.

Eron jälkeen tuli deittailtua paljon, mutta ajatuksena oli lähinnä tutustua uusiin ihmisiin ja pikkuhiljaa selvittää mitä haluaa. Käteen jäi oikeastaan vaan lyhyitä tapailuja koska en tuntenut olevani vielä valmis uuteen suhteeseen.
Pidinkin puolen vuoden tauon deittailuhommista ja nyt kevään tullen alkoi tuntumaan, että voisi taas vähän katsella ja sopivan osuessa kohdalle olisin hiljalleen valmis suhteeseenkin. Eikun tuumasta toimeen ja tinderi lataukseen, koska omalla elämänrytmillä en suurella todennäköisyydellä ikinä tule ketään livenä tapaamaan.

Muutamien vaiheiden jälkeen löytyikin erittäin hyvän oloinen tyyppi, jolla olisi toiveissa parisuhde. Ollaan nyt vietetty kaksi viikonloppua tiiviisti yhdessä ja taas tulevana viikonloppuna tapaamme. Yhdessä on todella hyvä olla, ollaan puhuttu asioista tosi avoimesti ja molemmat on myöntänyt ihastumisen. Mies suunnittelee yhteistä tekemistä ja jätti jopa hammasharjan luokseni (klassikko). Itse ihan alkuun sanoin, että haluaisin edetä rauhassa ettei ala ahdistamaan. Nyt olen kuitenkin niin ihastunut, että vähän jopa ihmetyttää koko ehdotus hitaasti etenemisestä.

Kaikkihan kuulostaa siis lähes täydelliseltä. Olen jopa ajatellut omavaani ihan hyvän, terveen itsetunnon. Mutta paskat, nyt älytön hylätyksi tulemisen pelko ja epävarmuus on lyönyt päin kasvoja melkoisella voimalla.
Huomaan koko ajan miettiväni mitä mies ajattelee ja haluaa hommalta (on kyllä sanonut, että jutusta voisi hyvin tullakin jotain). Miksi ei ole ehdottanut tinderin poistamista, käyttääkö sitä itse kuinka aktiivisesti (itsehän tosin sanoin että haluan edetä hitaasti ja pitäisi vain luottaa siihen, että olen miehelle myös siellä loppuviimein se ykkösvalinta).
Saan siis kaiken perusteltua itselle ihan järkevästi, mutta silti kieriskelen epävarmuuksissa. Tuntuu etten oikein tiedä miten "suhteeseen pitää alkaa".
Miehelle en toki näistä pohdinnoista ole puhunut enkä millään tavalla näyttänyt. Pohdinta ja vatvominen alkaa vasta kun ei olla yhdessä.

Tiedän että pitäisi vaan ottaa rennosti ja keskittyä muuhunkin elämään, mutta käytäntö tämän toteuttamiseen hieman vastustaa :D

Onko muut painineet samanlaisten ongelmien kanssa ja miten niitä saisi työstettyä pois, tai edes lievennettyä? Tulleet itselle tosiaan ihan täytenä yllätyksenä.