Itseinho aiempaan suhteeseen liittyen ja miten siitä päästä yli

Erosin noin puolitoista vuotta sitten entisestä miesystävästä. Olimme yhdessä vajaa 8 vuotta, ei lapsia, emme edes asuneet yhdessä sillä asuimme töiden puolesta eri paikkakunnalla. Toki kaikki lomat ja monet viikonloput yhdessä. Noihin vuosiin mahtui ihan mukaviakin hetkiä mutta paljon sellaista pa*kaa, mitä kenenkään ei tarvisi sietää. Isoin ongelma oli miehen alkoholinkäyttö. Alkuun en edes tajunnut, että hän joi arkipäivisinkin (koska asuimme eri paikkakunnilla) ja alkoholin vaikutuksen alaisena miehestä tuli riidanhaluinen. Alkuvaiheessa monesti hän saattoi esim. suuttua pikkuasioista minulle puhelimessa, enkä edes tajunnut hänen olevan silloin kännissä! Myöhemmin kun minulle paljastui miehen alkon käyttö ja sanoin mielipiteeni siitä, mies syyllisti minua siitä että tapasimme ensimmäisen kerran baarissa ja silloin olin humalassa. Sanottakoon, että silloin oli uudenvuoden aatto enkä normaalisti juo itseäni humalaan. Mutta miehen logiikka siis meni niin, että koska olimme tutustuneet humalassa ja baarissa, se tarkoittaa että minun pitää hyväksyä mies sellaisena kuin on, kun kerran ensi tapaaminenkin oli humalassa. Mies monesti myös jankutti, että "sä oot muuttunut, säkin tykkäsit dokata mutta nyt leikit parempaa". Siis aiemminkin olin juonut humalaan vain juuri tyyliin uudenvuoden bileissä ja vappuna ja pidän sitäkin tietyllä tavalla huonona tapana.

Mies oli omien sanojensa mukaan "emotionaalinen" mikä hänen mielestään oli hyvä asia. Käytännössä pikkuasioista herkästi suuttuva, riidanhaluinen, saattoi suuttuessaan hu*ritella, haistatella, haukkua. Ei kuitenkaan fyysisesti väkivaltainen mutta henkisestä väkivaltaa, etenkin näin jälkikäteen ajatellen. Saattoi mm. pitää parin viikon mykkäkoulua siitä, että väsyneenä puolenyön aikaan halusin mennä nukkumaan enkä tarjota hänelle run**umateriaalia nettikameran välityksellä. Mykkäkoulut saattoivat loppua siihen, että mies soitti kännissä vaikka aamukahdelta kesken viikkoa ja sopersi, että rakastaa mua ja antaa anteeksi. Ja sanottakoon, ettei hänellä edes ollut monesti edes mitään syytä loukkaantua. Ymmärrettävästi pikku hiljaa tunteeni kuolivat ja viimeisinä vuosina tässä suhteessa minulla ei ollut enää mitään ihastuksen tunteita mukana. Suuttuessaan tämä eksä nimitteli ja haukkui minua ihan järkyttävin ilmaisuin, riiteli kännissä ja myöhemmin itki ja selitteli kun on niin tunteellinen. Ja minä paijasin ja kohtelin häntä kuin murrosikäisen ylikärsivällinen äiti.

Mutta nyt mulla on alkanut tulla ihan mieletön itseinho ja syyllisyys siitä, että miten olen ylipäätään voinut olla monta vuotta tuollaisessa sairaassa suhteessa! En tuntenut fyysistä vetovoimaa, en henkistä vetovoimaa, en pystynyt arvostamaan enkä kunnioittamaan eksää... miksi olin suhteessa? Miten tuosta itseinhosta ja harmista hukkaan menneistä vuosista voisi päästä yli?