Mulle nauretaan koska asun vanhempien luona

Suosittelen kouluttautumaan. Ei sinne kouluun tarvitse lähteä etsimään ystäviä tai tulla hyväksytyksi ryhmän jäsenenä. Hoitaa vaan hommat ja keskittyy itse asiaan. Ammattitutkinnon pystyt suorittamaan esim. iltaopintoina 3pvä/vko. Mitä enemmän keskityt itse opintoihin, sen nopeammin valmistut. Parhaassa tapauksessa vuodessa, normaalitahdissa kolmessa. Ja sen jälkeen voit aloittaa oman itsenäisen elämäsi. Jos opiskeleminen ja sosiaaliset kontaktit ahdistavat liikaa, kannattaisi hakeutua erityisoppilaitokseen opiskelemaan. Sinne tarvitset lääkärintodistuksen tmv. lausunnon. Siellä on pienemmät ryhmät ja kaikilla muillakin jokin erikoispiirre, miksi tarvitsevat enemmän tukea esim. vamma, nepsy-piirre, kielitaidottomuus tmv. 

Työpaikoista itsenäisesti työskennellään esim.  rappusiivoojana, yöhoitajana (vaatii toki koulutuksen) tai yrittäjänä. Työelämässä voi pärjätä vähän erikoisemmillakin ominaisuuksilla. Sisäisen motivaation herättäminen on tärkeämpää kuin sosiaaliset kuviot. Ja hei ne sosiaaliset ympyrät syntyvät helpommin kun osallistut yhteiskunnan toimintoihin käymällä töissä: se nostaa sinun itsearvostusta ja luo automaattisesti uusia ihmiskontakteja. 

Sinulla om vielä aikaa ottaa itsestäsi niskasta kiinni ja ryhdistäytyä. Ei tuo naurata, vaan saa aikaan sääliä. Ei kuitenkaan voi raukkasääliä. Kokeile, jos löydät edes vähänkin kiinnostavan oppilaitoksen ja aseta tavoitteeksesi ainakin tuo ammatin hankkiminen. Jos alat tehdä sitä ensimmäistä kertaa vasta kolmekymppisenä, siellä vasta nauretaankin. Kaikenlaista hienoa voi olla edessäsi. Mistä sen tietää, jos löydät opiskelupaikastasi vaikka uuden ystävän, ellei jopa puolison. Ne tietää vain kokeilemalla. Ainakin saisit hyvän merkityksen elämällesi, kun hankit ammatin ja sen myötä töitä. 

Kyllä sinun pitäisi päästä alkuun omassa elämässäsi. Oletko missään avun piirissä tai onko sinulla hoitokontaktia johonkin tahoon? Kuulostaa, että olet masentunut tai sinulla on muita vakavia ongelmia. Ihan ensimmäisenä sinun pitäisi saada apua itsellesi. Kuntouttavaa työtoimintaa kannattaisi kyllä harkita, koska saisit rutiineja elämääsi ja pääsisit pois neljän seinän sisältä. Joku työpaja tms. voisi olla hyvä, koska siellä on töissä ohjaajia, joiden tehtävä on auttaa sinua pääsemään takaisin työhön ja normaaliin rytmiin kiinni. Tekisitte samalla jatkosuunnitelman opiskeluista.

Ei kukaan syyllistä sinua kotona asumisesta, mutta tuo on ongelma, ettet tee mitään järkevää. Ymmärrän, että kotoa muuttaminen ja itsenäisen elämän aloittaminen pelottaa, mutta pärjäät kyllä. Saat itseluottamuksesi takaisin, kunhan pääset opiskelemaan ja töihin ja pääset elämään omaa elämääsi. Tsemppiä sinulle!

Assburger kirjoitti:

Eräs kaveri jäi peräkammarinpojaksi, ensin oli epärealistiset ammattihaaveet harrastuksen kautta, sitten uho, ettei paskaduuneja tee.

Rakennemuutos vei sitten kaverin kotiseudulta ne paskaduunitkin, iäkkäiden vanhempien nurkissa nelikymppinen mies, viikonloppuisin kännit, viikkot pupukurssia jne.

Saa nähdä, kauanko kaveri kestää

Lieneekö monessakin surullisemmassa tarinassa avainsana just nuo epärealistiset tulevaisuudennäkymät / ammatit? Aloittaja ei sellaisesta mainitse, mutta joku syy varmaan (mahdollisen kiusaamisen lisäksi) on sille, että ammatti jää hankkimatta. Kun ei pääsekään sinne lentäjäkoulutukseen, mikään muu kelpaa?

Omat lapset on nyt teini-ikäisiä, mutta vaikka jo tässä vaiheessa tuntuu surulliselle "laittaa heidät maailmalle", niin sehän on se paras tapa saada lapsi itsenäistymään ja ottamaan itsestään vastuuta. Vanhempien tehtävä on antaa siivet, mutta lapsi oppii itse lentämään.

Isäsi olisi pitänyt heittää sinut ulos kämpästä 18-vuotiaana, niin olisit oppinut olemaan. Lähde saatana Nairobiin auttamaan katulapsia sen sijaan, että tuijotat äitisi talossa omaan napaasi.

Useissa peräkammarinpojissa yhteisenä piirteenä on sellainen tietty velttous ja oma-aloitteisuuden puute. Meillä töissä yksi sellainen ja kyllä sille saa aina olla sormella osoittamassa tehtävät kun ei omatoimisesti osaa. Onnea vaan sellaisten opastuksessa itsenäiseen elämään, paljon kärsivillisyyttä varmasti vaaditaan.

Oon samanikäinen ja mulla on kyllä ammatti, mutta asun kans vanhemmilla. Helsingin pikkuyksiöt ei vetänytkään vertoja maaseudulla asumiseen, siihen vaan ei riitä omat rahat, vielä.

Ap, oletko linjoilla ja haluaisitko jutella tilanteestasi vielä?