Teille joilla on puoliso ja lapsia

Eiköhän se ole ihan itsestä kiinni mitä haluaa ja mitä ei. Itse sinkku, ja introvertti enkä välttämättä edes pystyisi asumaan toisen ihmisen kanssa. Jotkut tykkää perhe-elämästä, toisista on ihanaa yksin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parantaako lapset omia lapsuuden traumoja? Esin jos on jäänyt vaille vanhempien välittämistä ja huomiota ja tukea niin saako niitä omilta lapsilta jos ne jotenkin opettaa sellaisiksi?

Minulla ei ehkä varsinaisia traumoja ole, mutta huomaan muuttavani kaavaa siinä mielessä, että jos koen vanhempieni olleen jossain asiassa väärässä, teen itse eri tavalla.

Lapsilta saa kyllä välittämistä ja huomiota jos perheessä on läheiset välit. Sitä tulee samassa suhteessa, kun itse antaa huomiota ja hellyyttä. Vastavuoroista niin kuin kaikki ihmiselämästä. Oma kuusivuotiaani juuri sanoi, että ”äidin pitäisi osallistua miss Suomi kilpailuihin”😂😂😂 (Olen 45 -vuotias). Siltikin tuntuu ihanalta olla omalle tyttärelle se Suomen kaunein äiti.

Mutta jos ensisijainen tavoitteeni ei ole antaa lapsille hellyyttä vaan saada sitä heiltä ilman että siitä pitää "maksaa" olemalla itse tosi kiva niin sitäkö ei saa?

Kaikessa on omat hyvät puolensa.

Minulla on kaksi aikuista poikaa, ja nyt on kaikki hyvin, mutta täytyy sanoa, että helpommalla olisi elämässä päässyt, jos ei olisi niitä lapsia tehnyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kaipaa! Niitä aikoja on kiva muistella, mutta takaisin en haluaisi. Oma aika on tietysti kortilla ja taapero vaatii nonstop huomion, mutta ei sitä pois vaihtaisi. Lapsiperhe-elämä kuulostaa usein ulkopuoliselle raskaammalla kuin mitä se on sille joka sitä elää. Ei se vastuu ole huono juttu!

Tämä. Lasten raskaudesta puhuu yleensä ne joilla ei ole lapsia. Rakastan lapsiani ja arkeani. Ei se tietenkään ole samanlaista kuin sinkkuna mutta paljon parempaa. Ja edelleen saan istuskella sipsipussi kädessä katsomassa leffaa jos mieli tekee.

Minusta lapsiperhe-elämä on ollut yhtä raskasta kuin annetaan ymmärtää. Pienenä lapset valvoivat, valvoivat ja valvoivat. Olin ihan loppu. Kun se aika loppui, alkoi ne jatkuvat uhmat ja eri ikäkauden, joissa kiukutellaan ja haastetaan riitaa. Ei meillä ainakaan suju mikään perheen peli-ilta aina mukavasti, vaan joku saattaa suuttua, kun häviää tai muuten vain ollaan eri mieltä säännöistä. Jos taas yhteinen leikki sujuu, siitä kuuluu järkyttävä meteli, joka ylittää introvertin sietokynnyksen.

En myöskään voi syödä sipsipussia ja katsella leffaa, jos tekee mieli. Ihan pian siinä on kolme lasta kysymässä saavatko hekin. Seuraavana päivänä ehkä haluan syödä taas sipsejä ja taas pitäisi antaa lapsille. Kolmantena päivänä haluaisin juoda sitä olutta ja syödä karkkeja... Ei onnistu, jos haluaa kuitenkin antaa lapsilleen mallin terveellisesti ruoasta.

Oman ajan puute on pahinta. Siihen ei mikään tunnin iltalenkki minulla riitä. En kaipaa sinkkuaikoja, mutta kaipaan kahdenkeskistä, rauhallista elämää miehen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parantaako lapset omia lapsuuden traumoja? Esin jos on jäänyt vaille vanhempien välittämistä ja huomiota ja tukea niin saako niitä omilta lapsilta jos ne jotenkin opettaa sellaisiksi?

Minulla ei ehkä varsinaisia traumoja ole, mutta huomaan muuttavani kaavaa siinä mielessä, että jos koen vanhempieni olleen jossain asiassa väärässä, teen itse eri tavalla.

Lapsilta saa kyllä välittämistä ja huomiota jos perheessä on läheiset välit. Sitä tulee samassa suhteessa, kun itse antaa huomiota ja hellyyttä. Vastavuoroista niin kuin kaikki ihmiselämästä. Oma kuusivuotiaani juuri sanoi, että ”äidin pitäisi osallistua miss Suomi kilpailuihin”😂😂😂 (Olen 45 -vuotias). Siltikin tuntuu ihanalta olla omalle tyttärelle se Suomen kaunein äiti.

Mutta jos ensisijainen tavoitteeni ei ole antaa lapsille hellyyttä vaan saada sitä heiltä ilman että siitä pitää "maksaa" olemalla itse tosi kiva niin sitäkö ei saa?

Saako keneltäkään jos on vain ottavana osapuolena? Ei taida saada koiraltakaan jos ei joskus rapsuta. En tiedä oletko ihan tosissasi nyt ollenkaan.

Niinhän se on parisuhteessakin, että saat takaisin mitä annat. Kumpaankin suuntaan toimii samoin. Kun mieheni huomioi minut jotenkin kivasti niin haluan ilahduttaa häntä jne. Positiivinen kierre.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parantaako lapset omia lapsuuden traumoja? Esin jos on jäänyt vaille vanhempien välittämistä ja huomiota ja tukea niin saako niitä omilta lapsilta jos ne jotenkin opettaa sellaisiksi?

Minulla ei ehkä varsinaisia traumoja ole, mutta huomaan muuttavani kaavaa siinä mielessä, että jos koen vanhempieni olleen jossain asiassa väärässä, teen itse eri tavalla.

Lapsilta saa kyllä välittämistä ja huomiota jos perheessä on läheiset välit. Sitä tulee samassa suhteessa, kun itse antaa huomiota ja hellyyttä. Vastavuoroista niin kuin kaikki ihmiselämästä. Oma kuusivuotiaani juuri sanoi, että ”äidin pitäisi osallistua miss Suomi kilpailuihin”😂😂😂 (Olen 45 -vuotias). Siltikin tuntuu ihanalta olla omalle tyttärelle se Suomen kaunein äiti.

Mutta jos ensisijainen tavoitteeni ei ole antaa lapsille hellyyttä vaan saada sitä heiltä ilman että siitä pitää "maksaa" olemalla itse tosi kiva niin sitäkö ei saa?

Saako keneltäkään jos on vain ottavana osapuolena? Ei taida saada koiraltakaan jos ei joskus rapsuta. En tiedä oletko ihan tosissasi nyt ollenkaan.

Niinhän se on parisuhteessakin, että saat takaisin mitä annat. Kumpaankin suuntaan toimii samoin. Kun mieheni huomioi minut jotenkin kivasti niin haluan ilahduttaa häntä jne. Positiivinen kierre.

No ainakin vanhemmilta pitäisi saada ehdotonta rakkautta? Itse en sellaista saanut joten haluaisin kokea sen. Parisuhteessa sitä ehdotonta rakkautta nyt ei ainakaan kokemukseni mukaan saa.