Lue keskustelun säännöt.
En kestä kavereiden perheidyllejä
14.04.2020 |
Ja vaikkei kenenkään elämä olekaan täydellistä idylliä 24/7 niin ainakin osasta kavereistani heidän elämä tuntuu suurimman osan aikaa idylliseltä. En kestä katsella sitä, koska en itse koskaan saanut idyllistä lapsuusperhettä (kaukana siitä) josta seuranneiden ongelmien vuoksi miehet ei koske minuun kepilläkään joten en saa aikuisenakaan sitä perheidylliä. Olen katkera. Muita?
Kommentit (4)
Ymmärrän todella hyvin. Totta kai olen onnellinen toisten puolesta, mutta on silti raastavaa nähdä jotain mitä olisi toivonut itselleenkin. Omat toiveeni eivät häävejä olleet, vaan aivan tavallisia - hyvä mies, tavallinen perhe-elämä ja tavallinen työ.
Nyt olen jo 45-vuotias, enkä enää voi tuota saavuttaa. Työ sentään on.
Onnellisten perheiden näkeminen satuttaa silti aina todella syvältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Katkerat akat/ukot on erityisen kovaa valuuttaa parisuhde- ja työmarkkinoilla.
Sinä ja vain sinä itse voit muuttaa suhtautumistasi omaan elämääsi. Siihen elämään jota nyt elät. Ei kukaan muu. Mennyt on mennyttä ja tulevaisuudesta ei kukaan tiedä. Elä nyt sellaista elämää joka tuo iloa ja onnea tämänhetkisillä resursseillasi. Se näkyy ulospäin ja markkina-arvosi nousee.
Vierailija kirjoitti:
Katkerat akat/ukot on erityisen kovaa valuuttaa parisuhde- ja työmarkkinoilla.
Sinä ja vain sinä itse voit muuttaa suhtautumistasi omaan elämääsi. Siihen elämään jota nyt elät. Ei kukaan muu. Mennyt on mennyttä ja tulevaisuudesta ei kukaan tiedä. Elä nyt sellaista elämää joka tuo iloa ja onnea tämänhetkisillä resursseillasi. Se näkyy ulospäin ja markkina-arvosi nousee.
Minulla on kroonisia mt-ongelmia joihin ei saa kunnollista hoitoa, koska niiden hoito veisi normaalia paljon pitempään ja olen kohta 40 v ja rahaton. Olisi edesvastuutonta edes tehdä lapsia tähän ja miehiä taas ei kiinnosta viettää aikaa kanssani, koska olen sen verran häiriintynyt (nuorempana sain kuulla olevani esim synkkä ja pelottava).
Joten, olen katkera, koska lapsuus teki minusta häiriintyneen ja työkyvyttömän, jolloin en voi aikuisenakaan tehdä elämästäni parempaa. Jos voittaisin lotossa, menisin ensimmäiseksi jonnekin parin vuoden hoitojaksolle johonkin huippuklinikalle jolloin saisin edes vähän paremman olon.
Ja siis tuntuu täysin epäreilulta, että joudun edelleen katselemaan vierestä kun muut viettää mukavaa perhe-elämää, aivan kuten lapsenakin jouduin katselemaan vierestä kun muilla oli raittiit ja rakastavat vanhemmat. Miksi minä joudun aina olemaan se joka ei saa mitään.