En uskalla myöntää ahdistuneisuuttani

Ensinnäkin: rohkaisen sinua hakemaan apua. Ammattilaiset ovat kuulleet ns. "kaiken", ja heidän työnsä on auttaa tällaisissa tilanteissa. Jokaisen tarina on yksilöllinen mutta terapeutit ja psykologit ovat olemassa mm. juuri tämän takia.

Toiseksi: olet avun arvoinen. Pitämällä huolta itsestäsi pystyt olemaan myös paremmin läsnä perheesi kanssa, mikä auttaa kaikkia osapuolia.

Kuulostaa siltä että, kuten yleistä on, menneisyydessä olevat käsittelemättömät asiat pyrkivät esiin kun "muut asiat ovat kunnossa".

Oma tarinani on sikäli erilainen etten saanut kotoa mitään työkaluja tunteiden tunnistamiseen ja olen vasta jälkikäteen tajunnut että se parikymppisenä tuntemani karmea olo oli nimeltään ahdistusta.

(omia ajatuksia ja pelkoja ei kannata hävetä: niiden syntymiseen et voi vaikuttaa... kun treenaat tarpeeksi, voit saada sen seuraavan askelen jossain määrin haltuun eli kun opit tunnistamaan ikäviä ajatuskulkuja niin voit todeta että "jahas, tämä vanha levy lähti taas soimaan mutta vaihdetaanpa toiseen".) T. vastaaja nro 1.

P.S. Tässä vaiheessa elämää sanoisin että suurimpia ongelmia koko elämässäni on ollut lapsena opittu tunteiden pelko, ja tunteiden ilmaisun häpeä: aina tuli palautetta jos erehtyi olemaan mitään muuta kuin iloinen ja "helppo lapsi". Vähättelyä, torjuntaa jne.

Kiitos asiallisesta vastauksestasi.

Tunnistan tuon. Helppo lapsi ja lopulta helppo aikuinen. Aina reipas ja valmis mukauttamaan itseään.

Näin olen ymmärtämättäni kehittänyt itsestäni muiden mielistelijän, joka ei ymmärrä pitää puoliaan koskaan ajoissa. Ja tähän turbiiniin on osunut jos jotakin. Aina olen selvinnyt ja voimaannuttanut itseäni sillä selviytymisellä. Mutta samalla itseäni lisää rikkoen.

Jospa saisin varattua ajan lääkärille. Mitä siellä sitten tapahtuu, alanko vain itkemään osaamatta sanoa mitään. Vai olenko siinä vaiheessa taas reippauspuuskassani vähättelemässä syitä miksi hakeuduin paikalle. Ja ei minulla oikeasti mitään hätää ole.

Eihän minulla olekaan. Olen vain ihan umpikujassa itseni kanssa, mikä olen ja mitä haluan.

Ap.

Odottelinkin että vastaisit =)

Sanoisin että nyt kannattaa lopettaa se oman pahan olon vähättely. Eräs lääkäri sanoi minulle vuosia sitten että "jos sulla ois kaikki oikeasti kunnossa niin ei sulla ois noin huono olo". Tähän ei voinut sanoa muuta kuin että kuulostaa kyllä järkevältä.

Varaa aika. Varaudu halutessasi etukäteen; kirjoita vaikka paperille asioita joita haluat tuoda esiin. Ja silti: vaikka vain itkisit koko käynnin ajan niin se on lääkärille jo selvä merkki siitä että kaikki ei todellakaan ole ok.

Toivotan sinulle vain ja ainoastaan hyvää. Kuulostaa ehkä jotenkin tökeröltä mutta sanon silti: uskoisin että olen samanlaisella matkalla kuin sinä, mutta vain vähän pidemmällä, ja tässä vaiheessa asiat näyttävät jo oikeastaan aika hyvältä!

Kiitos rohkaisevista sanoista. Vaikka mikään siitä ei ollut minulle sinänsä uutta, se auttoi että joku osoitti nuo asiat minulle. Kiitos ja toivon, että sinun tiesi on kokoajan helpompi kulkea.

Ap