Paluu yhteen vuosia eron jälkeen?

Se mitä etsii ei oo ennallaan.. Kuurankukkia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Exää kaipaan :(

Aivan turhaa. Miksi edes erositte, jos ikävä on noin suuri?

Lapsi oli pieni ja mies kaipasi vapautta ja villiä nuoruutta. Jätti minut ja otti uuden nuoremman naisen. Ovat parikymppisiä ja käyvät juhlimassa ja vastuuta ei tarvitse kantaa kuin itsestään; jos siitäkään.

Erottiin 11 vuoden yhdessäolon jälkeen, mies oli paha suustaan eikä arvostanut minua yhtään, emme tehneet yhdessä mitään, kun häntä ei kiinnostanut. Mun tunteet kuoli totaalisesti. Mies väitti kysyessäni rakastavansa, mutta ei osannut sanoa, missä se näkyy, kun sitä kyselin käytöksensä ollessa täysin välinpitämätöntä.

Lähdin, oltiin erossa 2 vuotta, eka vuosi hirveää tappelua ja kyräilyä miehen puolelta (lasten takia piti olla tekemisissä kuitenkin). Miehellä oli pari suhdetta mutta lopetti ne, kun "nämä akat ei tuntunut missään". Mullakin oli, mutta niistäkään ei tullut mitään.

Miehen kanssa puhuttiin pitkään ja usein, ensin lähinnä siis tapeltiin eka vuosi, sitten alettiin keskustella, kaikesta, mikä suhteessa meni vikaan, mikä käytöksissämme. Mies pyysi vilpittömästi anteeksi kaikkea tekemäänsä ja sanomaansa. Sitä, että oli pitänyt minua itsestäänselvyytenä.

Alettiin viettää aikaa yhdessä. Sitten päätettiin palata yhteen. Vuosi seurusteltiin erillään asuen, sitten muutin takaisin miehen luo, kotiin josta olin lähtenyt.

Nyt oltu yhdessä kohta 4 vuotta, ja hyvin menee, paremmin kuin edes suhteen alkuaikoina. Aina sanotaan, ettei ihminen muutu, mutta tuo minun mieheni on kuin toinen ihminen. Ei kertaakaan yhteenpaluun jälkeen ole sanonut mulle pahasti. Yhteistä aikaa, tekemistä ja harrastuksia on vaikka kuinka. Toki omatkin elämät, mutta nyt tämä on juuri sellainen suhde josta aina haaveilin, on molemminpuolinen kunnioitus ja arvostus.

Vierailija kirjoitti:

Erottiin 11 vuoden yhdessäolon jälkeen, mies oli paha suustaan eikä arvostanut minua yhtään, emme tehneet yhdessä mitään, kun häntä ei kiinnostanut. Mun tunteet kuoli totaalisesti. Mies väitti kysyessäni rakastavansa, mutta ei osannut sanoa, missä se näkyy, kun sitä kyselin käytöksensä ollessa täysin välinpitämätöntä.

Lähdin, oltiin erossa 2 vuotta, eka vuosi hirveää tappelua ja kyräilyä miehen puolelta (lasten takia piti olla tekemisissä kuitenkin). Miehellä oli pari suhdetta mutta lopetti ne, kun "nämä akat ei tuntunut missään". Mullakin oli, mutta niistäkään ei tullut mitään.

Miehen kanssa puhuttiin pitkään ja usein, ensin lähinnä siis tapeltiin eka vuosi, sitten alettiin keskustella, kaikesta, mikä suhteessa meni vikaan, mikä käytöksissämme. Mies pyysi vilpittömästi anteeksi kaikkea tekemäänsä ja sanomaansa. Sitä, että oli pitänyt minua itsestäänselvyytenä.

Alettiin viettää aikaa yhdessä. Sitten päätettiin palata yhteen. Vuosi seurusteltiin erillään asuen, sitten muutin takaisin miehen luo, kotiin josta olin lähtenyt.

Nyt oltu yhdessä kohta 4 vuotta, ja hyvin menee, paremmin kuin edes suhteen alkuaikoina. Aina sanotaan, ettei ihminen muutu, mutta tuo minun mieheni on kuin toinen ihminen. Ei kertaakaan yhteenpaluun jälkeen ole sanonut mulle pahasti. Yhteistä aikaa, tekemistä ja harrastuksia on vaikka kuinka. Toki omatkin elämät, mutta nyt tämä on juuri sellainen suhde josta aina haaveilin, on molemminpuolinen kunnioitus ja arvostus.

Ihana kuulla näin inspiroiva kertomus! Onnea paljon teille ja paljon hyviä vuosia!

En jaksanut lukea, mutta vanhempani ovat omalla käytöksellään antaneet minulle arvokkaan opetuksen ja se on sellainen, että PERUSLUONNE EI MUUTU MIKSIKÄÄN. IKINÄ.

Yhä edelleen raivostun samoista asioista kuin teininä niiden kahden kanssa. No enpähän ala liikaa haikailemaan eksien perään XD.

<br />

Vierailija kirjoitti:

Erottiin 11 vuoden yhdessäolon jälkeen, mies oli paha suustaan eikä arvostanut minua yhtään, emme tehneet yhdessä mitään, kun häntä ei kiinnostanut. Mun tunteet kuoli totaalisesti. Mies väitti kysyessäni rakastavansa, mutta ei osannut sanoa, missä se näkyy, kun sitä kyselin käytöksensä ollessa täysin välinpitämätöntä.

Lähdin, oltiin erossa 2 vuotta, eka vuosi hirveää tappelua ja kyräilyä miehen puolelta (lasten takia piti olla tekemisissä kuitenkin). Miehellä oli pari suhdetta mutta lopetti ne, kun "nämä akat ei tuntunut missään". Mullakin oli, mutta niistäkään ei tullut mitään.

Miehen kanssa puhuttiin pitkään ja usein, ensin lähinnä siis tapeltiin eka vuosi, sitten alettiin keskustella, kaikesta, mikä suhteessa meni vikaan, mikä käytöksissämme. Mies pyysi vilpittömästi anteeksi kaikkea tekemäänsä ja sanomaansa. Sitä, että oli pitänyt minua itsestäänselvyytenä.

Alettiin viettää aikaa yhdessä. Sitten päätettiin palata yhteen. Vuosi seurusteltiin erillään asuen, sitten muutin takaisin miehen luo, kotiin josta olin lähtenyt.

Nyt oltu yhdessä kohta 4 vuotta, ja hyvin menee, paremmin kuin edes suhteen alkuaikoina. Aina sanotaan, ettei ihminen muutu, mutta tuo minun mieheni on kuin toinen ihminen. Ei kertaakaan yhteenpaluun jälkeen ole sanonut mulle pahasti. Yhteistä aikaa, tekemistä ja harrastuksia on vaikka kuinka. Toki omatkin elämät, mutta nyt tämä on juuri sellainen suhde josta aina haaveilin, on molemminpuolinen kunnioitus ja arvostus.

XDDDDD voi jessus... Osaan minäkin sanoa pahasti ja olla myös sanomatta. Se on ihan tasan tarkasti omasta tahdosta kiinni. Eikä se pään sisäisiin ajatuksiin vaikuta mitenkään, vaikka miekkonen ei sanoisi ilkeitä asioita ääneen XD.

Ja koska se on ainoastaan omasta tahdosta kiinni, ei sitä tahtoa välttämättä riitä loputtomiin. Perusluonne ei muutu miksikään.

Ja tuo ilkeiden asioiden pitäminen kurissa saattaa olla vaikka seurausta siitä, että miekkonen on huomannut ettei kelpaa muillekaan, joten sinuun kannattaakin nyt yhtäkkiä panostaa XD. Jostain syystä aiemmin ei kannattanut.