Mitä tehdä kaverin kanssa joka suuttuu vähän väliä?

Vierailija kirjoitti:

Olen laittanut välit poikki samantapaiseen ihmiseen. Käyttäytyi noin vuosia. Hänellä oli/on paljon kavereita, mutta monet kaveruudet menivät poikki hänen hankaluutensa vuoksi. Ihmissuhteet muutenkin aika dramaattisia. Hänen mielestään syyt olivat aina jossain muualla. Käyttäytyi aina, kuin mikään ei olisi vialla, mutta mökötys ja mykkäkoulu näkyi läpi. Piti kysellä, että mikä nyt on vikana, eikä aina myöntänyt, kun vasta pitkän ajan jälkeen. Muutuin itsekin jollakin lailla vainoharhaiseksi ja oma kuva vääristyi, kun toinen jatkuvasti loukkaantui asioista, joita pidin normaaleina.

Minä olin se jolla ei ollut muita kavereita. Pelkään muita ihmisiä ja heidän jatkuvaa loukkaantumista ja arvosteluaan. Ajattelin olevani kamala ihminen, kun loukkaan jatkuvasti muita enkä siksi kelpais kenellekään ystäväksi. Itsetuntoni on murennettu täysin lapsuudessa mm vertailemalla muihin. Ystäväni teki tätä vertailua myös. Ei sietänyt, jos tein jotakin eri tavalla kuin muut ja koki tämänkin arvosteluna itseään kohtaan.

Mieheni huomasi myös tuota käytöstä ja ihmetteli miten jaksan ja miten ollaan edes tekemisissä tai ystävystytty. Voin sanoa, että paras päätös ikinä. Olo on paljon kevyempi, kun ei tarvotse miettiä mitä sanoo ja miten. Tai miettiä jatkuvasti, että mitä vikaa minussa on, kun toinen käyttäytyy noin.

Olen todella pahoillani että sinullekin on käynyt noin. Mutta siis itsekin olen alkanut miettimään että teenkö itse jotain väärin kun tuolla tavalla toisen aina suututan. Kerran jopa kysyin toiselta ystävältäni että oonko koskaan tehnyt jotain mistä olet loukkaantunut tai suuttunut, hänen vastaus oli kieltävä. Eli tämän täytyy siis johtua täysin tästä kaveristani.

Ap

Minulla oli hyvä ystävä jonka kanssa olimme läheisiä. Varmaan liiankin. Aina välillä hän sai ihmeellisen suuttumuskohtauksen jolloin välimme olivat poikki milloin mistäkin syystä. Siis aivan mitättömästä. Tykkäsin hänestä paljon mutta olin aivan rikki näistä. Pikkuhiljaa omat silmäni aukeni kun tajusin hänen valehdelleen minulle. Oli kivuliasta ottaa itse etäisyyttä mutta emme ole enää tekemisissä. Monesti ihmettelen miksi itse jaksoin. Eipä hänkään näytä minua kaipaavan joten parempi näin.

Olin 30 vuotta tuollaisen ihmisen ystävä, puoli vuotta sitten annoin periksi (en madellut sovittelemaan ja kyselemään). Surullista toisaalta, sillä rakastin ystävääni ja yhä hänen parhaita puoliaan, mutta olo on nyt silti paljon parempi. On helpompi olla kun ei tarvitse kävellä munankuorilla.

Jos haluat jatkaa oman ystäväsi kanssa, niin pistä sinä ihan normaalisti viestiä, mutta älä kysele ja matele mitenkään ihmeellisesti. Aikuinen ihminen on vastuussa omista tunteistaan. Älä suostu manipuloitavaksi.

Tuollaiset on hieman epävakaita ihmisiä. Ehkä hieman tympeä suhtautuminen kaikkiin mielenkiemuroihin auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Niin ja siis asian tekee vielä vaikeammaksi se, että meidän miehet ovat myös parhaita kavereita ja meidän lapset viihtyvät keskenään hyvin. Olemme siis ystäväpariskunta ja viettäneet paljon aikaa neljästään sekä lapsiemme kesken. Miehenikin monesti ihmetellyt tätä kaveriani kun paljon vietetty aikaa yhdessä mutta sitten jos mies häntä näkee esim kaupassa niin ei välttämättä edes tervehdi..

Ap

Meillä oli myös tuollainen kiukutteleva draamalaama. Aina kun hän taas oli jostain kauhean loukkaantunut niin hänen miehensä tuli meille kylään ihan normaalisti. Lopulta erosivat kun tekihän hän miehensäkin elämästä ankeampaa ja nyt olemme kaikki voineet katkaista välit häneen. Ei ole ikävä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten ap voit sanoa tuota kaveri mukavaksi?Hänhän käyttää valtaa sinuun, kun lopettaa yhteydenpidon ja sinä katsot velvollisuudeksi madella kysymään onko kaveri suuttunut ja pyydät anteeksi. Varmaankin oikein nauttii noista tilanteista. Anna olla.

Joo, niin aion nyt antaakin olla. En aio enää kysellä.

Mutta mistä tuo tollanen voi johtua että luulee olevansa jotenkin huonompi kun muut? Joka kerta tosiaan nämä suuttumiset on jollain tavalla liittyneet siihen kun luulee että muut ovat parempia ystäviäni kuin hän. Hän ikään kuin haluaisi omistaa minut kokonaan ja olla se ykkönen, vaikka minulla ei ole ollut tapana asettaa kavereitani paremmuusjärjestykseen.

Ap

Minulla oli myös omistushaluinen ystävä. Siitä se raivo vasta alkoikin kun en suostunut hänen pillin mukaan tanssimaan. Ei kestänyt montaa päivää kun oli jo sellaista teksitä ladellut että estin hänet kaikkialla.

Koitti tietenkin puhua pahaa minusta mutta yhteiset ystävät siinä vaiheessa jo tiesivät mitä kaikkea oli minulle uhkaillut.

Meni pari ihanan rauhallista vuotta ilman tätä ihmistä kunnes hän lopulta oli niin yksinäinen että otti yhteyttä mieheeni, ei siis uskaltanut vieläkään minuun ja pyysi jos voisimme sopia.

Nyt hän on aika normaali, itse asiassa ihan hyvä ystävä. Hänen varmaan piti vähän rankemman kautta käsitellä se ettei itse kohdellut muita hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen laittanut välit poikki samantapaiseen ihmiseen. Käyttäytyi noin vuosia. Hänellä oli/on paljon kavereita, mutta monet kaveruudet menivät poikki hänen hankaluutensa vuoksi. Ihmissuhteet muutenkin aika dramaattisia. Hänen mielestään syyt olivat aina jossain muualla. Käyttäytyi aina, kuin mikään ei olisi vialla, mutta mökötys ja mykkäkoulu näkyi läpi. Piti kysellä, että mikä nyt on vikana, eikä aina myöntänyt, kun vasta pitkän ajan jälkeen. Muutuin itsekin jollakin lailla vainoharhaiseksi ja oma kuva vääristyi, kun toinen jatkuvasti loukkaantui asioista, joita pidin normaaleina.

Minä olin se jolla ei ollut muita kavereita. Pelkään muita ihmisiä ja heidän jatkuvaa loukkaantumista ja arvosteluaan. Ajattelin olevani kamala ihminen, kun loukkaan jatkuvasti muita enkä siksi kelpais kenellekään ystäväksi. Itsetuntoni on murennettu täysin lapsuudessa mm vertailemalla muihin. Ystäväni teki tätä vertailua myös. Ei sietänyt, jos tein jotakin eri tavalla kuin muut ja koki tämänkin arvosteluna itseään kohtaan.

Mieheni huomasi myös tuota käytöstä ja ihmetteli miten jaksan ja miten ollaan edes tekemisissä tai ystävystytty. Voin sanoa, että paras päätös ikinä. Olo on paljon kevyempi, kun ei tarvotse miettiä mitä sanoo ja miten. Tai miettiä jatkuvasti, että mitä vikaa minussa on, kun toinen käyttäytyy noin.

Olen todella pahoillani että sinullekin on käynyt noin. Mutta siis itsekin olen alkanut miettimään että teenkö itse jotain väärin kun tuolla tavalla toisen aina suututan. Kerran jopa kysyin toiselta ystävältäni että oonko koskaan tehnyt jotain mistä olet loukkaantunut tai suuttunut, hänen vastaus oli kieltävä. Eli tämän täytyy siis johtua täysin tästä kaveristani.

Ap

Pahoittelut sinullekin. Ajan kanssa se käy rankemmaksi.

Itse kerroin myös muille tutuille, kun olin jo ihan sekaisin siitä, miten käyttäydyn. Enkö itse vain huomaa omaa töykeyttäni? Minullekin on sanottu, että jos muut eivät reagoi samalla tavalla kuin kaverini, niin silloin on kyse hänestä. Hän teki tulkintoja ihmisten käyttäytymisestä ja sanomisista. Minullekin kertoi, että ajattelen jonkin asian tietyllä tapaa ja tosiasiassa ajattelin juuri päinvastoin tai en edes koskaan ajatellut mitään sellaista. Loppuvaiheessa usein toistin, että "en ole koskaan edes ajatellut noin".

Hän itse ajatteli olevansa huonompi kuin muut ja ettei ole saavuttanut elämässään mitään tai tarpeeksi. Luuli varmaankin, että muutkin ajattelivat hänestä niin ja tulkitsi muiden käytöksen tunteidensa perusteella. Yksi oudoimmista tapauksista tapahtui opiskeluaikana. Puhuimme illalla puhelimessa niitä näitä, lähinnä hänen miesongelmistaan ja samalla kerralla kerroin mummini kuolemasta. En ollut mitenkään poissa tolaltani, vaan kerroin sen ihan kuin normaalin kuulumisen. Näimme päivittän koulussa ja hän tiesi mummini sairaudesta. Seuraavana päivänä koulussa hän moikkasi ja käveli ohi mitään muuta sanomatta. Meni yksin seisomaan seinän viereen. Koko päivässä ei huomioinut minua, vaikka yritin päästä juttuihin mukaan. Kysyin sitten kahden kesken, että onko suuttunut jostakin. Hän alkoi itkemään ja kertoi kuinka hän ei voi nyt kertoa minulle kuulumisiaan, koska minulla on enemmän huolia kuin hänellä. Itse näin tuon puhumattomuuden lähinnä mykkäkouluna. Tämä toistui muissakin elämänmuutoksissa vuosien varrella. Käyttäytyi samalla tavalla silloinkin, kun aloin seurustelemaan. Silloin olin liian onnellinen, että hän ei kehdannut häiritä minua jutuillaan. Tavallaan hän siis yritti antaa minulle tilaa, mutta tunsi itsensä hylätyksi tai ettei hänen asioillaan ole mitään väliä.

Myös muiden elämänmuutokset olivat muistutus hänelle siitä, mitä hänellä ei ole.

Kaverillani oli ainakin turvaton lapsuus. Hieman samanlainen kuin minullakin, joten siksi ymmärsin häntä vähän liiankin pitään.

Mt-ongelmia. Jätä hänet yksikseen.

Vierailija kirjoitti:

Juu ei ei ja ei. Otat linjan, että ollaan kavereita sillon kun hän on hyvällä tuulella. Kyn suuttuu ja pitää mykkäkoulua, niin NAUTI siitä omasta rauhasta. Jos ei älyä alkaa käyttäytymään niin kuin aikuinen, niin anna olla. Ei häviä mitään, jos lakkaatte tapaamasta perheenä. Tuollainen äiti tartuttaa ajatusmallinsa tehokkaasti lapsiinsa ja he sitten, yllätys yllätys, piinaavat sinun jälkikasvuasi. Sitäkö haluat?

Just niin. Itse sain lapsen ja kaverini alkoi höpöttelemään lapsiemme tulevasta ystävyydestä. Aloin miettimään, että haluanko altistaa lastani tuollaiselle käytökselle. Lopulta mietin, että miksi sitten itsekään sitä ansaitsen. Hänellä ei vielä tuolloin ollut lapsia, nykyään kuulemma on.

Saattoi arvostella minua lapseni kuullen tai pamautella mielipiteitä toimintatavoistani. Kaikki aina, kun tunsi tulleensa loukatuksi ja haudottuaan ajatuksiaan pitkän aikaa. Joskus myönsin, että voin käyttäytyä hänen sanomallaan tavalla (lähinnä rauhoitellakseni tilannetta, koska lapsi on vieressä) ja hän hyökkäsi uudestaan huutaen, että todellakin teet niin. Epävarma oli hänkin. Todella ihana ja huomaavainen ihminen, mutta läheisiään kohtaan myös todella vaativa. Huomiota tarvitsi myös.

Mulla oli myös niinpäin, että minä olin se ystävätön. Muutenkin sosiaalinen elämäni on hiljaista, koska koen sosiaalisuuden kuluttavaksi. Minulle riitti tämä yksi ystävä ja joskus sekin oli liikaa. Hänellä oli todella sosiaalinen elämä. Minulla oli aina aikaa hänelle, koska työn lisäksi en tehnyt paljon muuta. Hänen aikataulujensa mukaan mentiin ja hänellä oli usein pari tuntia aikaa, koska piti tavata joku muu seuraavaksi.

Löysin miehen ja siitähän se ongelma syntyikin, koska enhän minä enää välitä hänen seurastaan. Aloitin harrastuksen (1krt/vko) ja siitä kommentoi usein kärkkäästi, kun se vei mahdollisen tapaamispäivän pois. Paljon muutakin samoja piirteitä kuin edellisissä.