Lue keskustelun säännöt.
Jo lapsena masentuneita olleet, mitä kuuluu? (Vinkkejä kaipaan)
08.04.2020 |
Rupesin vain miettimään sitä, miksi elämän on sellaista, kuin se on. Muistan halunneen tappaa itseni ensimmäisen kerran alle 10-vuotiaana ja muistan, että äitini joskus jopa luki tämän päiväkirjastani (keksi huonon selityksen sille, että oli ”sattunut” lukemaan päiväkirjaani tajuamatta, etten selitystä usko).
Oma äitini suuttui ja riitelimme, kunnes vakuutin hänelle etten halua kuolla. Se halu ei ole mennyt mihinkään enkä ole vielä 40-vuotiaanakaan kokenut iloa elämässäni. En tiedä, onko enää toivoakaan useamman terapian yms. hoidon jälkeen.
Mikä minussa on mennyt niin perustavanlaatuisesti rikki, etten pysty olemaan onnellinen? En ole löytänyt hyviä ihmissuhteita enkä koe kuuluvani mihinkään. Yksinkertaisesti en ole koskaan kokenut olevani rakastettu omana itsenäni.
Jumalaa, terveyskeskusta, lääkkeitä, osastohoitoa ja hyvää psykologia on turha tyrkyttää. Ne eivät minulla ole toimineet. Kiinnostaa, mitä tässä tilanteessa enää kannattaa tehdä? Sinänsä elämä rullaa mutta mikään ei oikeasti kiinnosta ja jokainen uusi päivä tuntuu tervanjuonnilta.
Kommentit (69)
Minä olen! Olen ollut ihan pienestä asti jotenkin todella itkuinen ja surumielinen.
Olen myös kai ollut jotenkin psykoottinen(?) lapsi, koska vasta 12-vuotiaana aloin erottamaan kunnolla unen ja toden rajan. Olen miettinyt sitä tässä lähiaikoina, että miksi näin. Terapeutti nauroi, että mulla on ollut vaan vilkas mielikuvitus. Mutta siis käytännössä olen nähnyt selkounia ja "inception"-unia (unia unen sisällä) ja en ole enää tiennyt mikä on totta. Mietin jo ihan pienenä, että tapan itseni ja pääsen lopullisesti unimaailmaan (kumpi se sitten olikaan).
Myöhemmin olen masentunut muista syistä.
N29
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen! Olen ollut ihan pienestä asti jotenkin todella itkuinen ja surumielinen.
Olen myös kai ollut jotenkin psykoottinen(?) lapsi, koska vasta 12-vuotiaana aloin erottamaan kunnolla unen ja toden rajan. Olen miettinyt sitä tässä lähiaikoina, että miksi näin. Terapeutti nauroi, että mulla on ollut vaan vilkas mielikuvitus. Mutta siis käytännössä olen nähnyt selkounia ja "inception"-unia (unia unen sisällä) ja en ole enää tiennyt mikä on totta. Mietin jo ihan pienenä, että tapan itseni ja pääsen lopullisesti unimaailmaan (kumpi se sitten olikaan).
Myöhemmin olen masentunut muista syistä.
N29
Oma ajatukseni syistä jo lapsuudesta lähtien kokemilleni arvottomuuden tunteille on äitini halu elää lapsensa kautta. En ikinä kokenut omien ajatusteni tai tarpeitteni olevan tärkeitä. Vain äitini samaistuttavissa olevat asiat merkitsivät.
En tiedä, miten saisin korvaavan kokemuksen siitä, että juuri minulla itselläni on väliä. Huomautuksena se, että äidilleni tarjottiin vastaavassa tilanteessa ratkaisuksi omaa lasta. Ehkä pahimmalle hirviölle voisin toivoa tuntemuksia, joita kannan päivittäin itsessäni. En todellakaan halua lasta, joka ottaisi taakan kannettavakseen.
Olin kerran masentunut mutta se meni itsestään ohi.
Hei AP. Lue tuo linkki. Yhdysvalloissa on kehitetty jo olemassaolevaa masennushoitoa. Masennus voi olla elimellinen sairaus ja siihen voi olla hoito. Kivikaudella jos ei ollut yhtä hyvä näkö kuin toisilla niin elämä oli ankeaa, hoidettu jo pitkään silmälaseilla. Masennukseen kehitetään ratkaisuja koko ajan. En lukenut vielä viestiäsi, pelkän otsikon koska jo lukiessani uutisen eilen halusin levittää sitä. Jo otsikkosi kertoo että voisit olla kohderyhmää, luen siis aloituksesi mutta haluan laittaa tämän objektiivisesti tähän tietämättä juuri Sinun syitäsi ennen kuin olen laittanut.
Hyvää kevättä Ap, ajattelen sua kun laitan tän--
en onnistukkaan linkittää, joten...
tekniikan maailma amerikkalaistutkijat kehittivät vakavaan masennukseen hoidon joka lievitti oireita 90 prosentilla potilaista
googlaa noin, tee se!
Vierailija kirjoitti:
Minä olen! Olen ollut ihan pienestä asti jotenkin todella itkuinen ja surumielinen.
Olen myös kai ollut jotenkin psykoottinen(?) lapsi, koska vasta 12-vuotiaana aloin erottamaan kunnolla unen ja toden rajan. Olen miettinyt sitä tässä lähiaikoina, että miksi näin. Terapeutti nauroi, että mulla on ollut vaan vilkas mielikuvitus. Mutta siis käytännössä olen nähnyt selkounia ja "inception"-unia (unia unen sisällä) ja en ole enää tiennyt mikä on totta. Mietin jo ihan pienenä, että tapan itseni ja pääsen lopullisesti unimaailmaan (kumpi se sitten olikaan).
Myöhemmin olen masentunut muista syistä.
N29
Mielenkiintoista. Kertoisitko lisää näistä "inception"-unista, millaisia ne olivat ja miten saivat epäilemään järkeäsi? Unet kiinnostavat minua, siksi kyselen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vinkkejä voisin antaa sen, että kannattaa syödä mahdollisimman monipuolisesti. Itsellä oli nuorempana ruoka-valiosta johtuva masennus, mutta nykyään tämä vakava masennus johtuu traumasta, jonka läpikäyntiin ja pois päiväjärjestyksestä hoitoon en ole saanut minkäänlaista apua.
Syömällä juureksia, kalaa, kanaa, kananmunia, vihanneksia ja vähentämällä liiallista sokeria ja vehnää, juomalla esim kamomilla teetä. Sipseistä, okiksesta ja muista roskaruuista saan parissa viikossa masisoireita. Siis jos syön pari viikkoa putkeen. Vähemmänkin taitaa riittää masikseen.
Kiitos mutta olen syönyt erittäin terveellisesti viimeiset n. 20 vuotta. Kehonkoistumusmittsuksessa lihaskuntoni on 19-vuotiaan tasolla huolimatta iästäni (40 vuotta) ja papereita kysytään edelleen alkoholia ostaessani.
Hienoa, jos itse olet kaikesta roskasta irroittautumalla päässyt eroon masennuksestasi. Loogista, mutta minun kohdallani sipsit ja muu höttö eivät ole syypää.
-ap
Ihan sama juttu itselläni, eka masennusdiagnoosi tuli 12-vuotiaana. Minulla tosin syynä oli taustalla olleet huono koti (päihteitä, henkistä väkivaltaa jne.) ja oma erityisherkkyyteni yhdistettynä tähän. Lisäksi on epäilty seksuaalista hyväksikäyttöä jossakin muodossa, mutta mitään todisteita ei varsinaisesti ole (poislukien käytökseni tietyn ikäisenä). Muistini on blokannut lähes kaiken ikävän lapsuudestani, mutta perhepiirissä ollut henkilö muistaa tapahtumat, ja reaktioni niihin (olen mm. reagoinut vihaisen äitini näkemiseen kirkumalla pakokauhuisesti ja menemällä shokkiin).
Nyt aikuisena...niin. Minä elän. Olen olemassa. En töissä, en opiskelemassa, en missään tärkeässä. Kunhan vaan hengitän ja vien tilaa, päivästä toiseen. Olen käynyt kahdesti terapiassa, vuosia juttelemassa hoitajalle, syönyt lääkkeitä jne. sekä ollut osastojaksoillakin sairaalassa, mutta mistään ei vaan ole apua. "The damage is done". Eniten turhauttaa, kun lääkärit katsovat vain ikääni, ja päättelevät siitä minun olevan vielä kuntoutumiskykyinen: kukaan ei tunnu ymmärtävän, etten ole koskaan kokenut olevani edes osa tätä maailmaa. Puhun ja puhun, mutta eivät ns. tavikset ymmärrä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan sama juttu itselläni, eka masennusdiagnoosi tuli 12-vuotiaana. Minulla tosin syynä oli taustalla olleet huono koti (päihteitä, henkistä väkivaltaa jne.) ja oma erityisherkkyyteni yhdistettynä tähän. Lisäksi on epäilty seksuaalista hyväksikäyttöä jossakin muodossa, mutta mitään todisteita ei varsinaisesti ole (poislukien käytökseni tietyn ikäisenä). Muistini on blokannut lähes kaiken ikävän lapsuudestani, mutta perhepiirissä ollut henkilö muistaa tapahtumat, ja reaktioni niihin (olen mm. reagoinut vihaisen äitini näkemiseen kirkumalla pakokauhuisesti ja menemällä shokkiin).
Nyt aikuisena...niin. Minä elän. Olen olemassa. En töissä, en opiskelemassa, en missään tärkeässä. Kunhan vaan hengitän ja vien tilaa, päivästä toiseen. Olen käynyt kahdesti terapiassa, vuosia juttelemassa hoitajalle, syönyt lääkkeitä jne. sekä ollut osastojaksoillakin sairaalassa, mutta mistään ei vaan ole apua. "The damage is done". Eniten turhauttaa, kun lääkärit katsovat vain ikääni, ja päättelevät siitä minun olevan vielä kuntoutumiskykyinen: kukaan ei tunnu ymmärtävän, etten ole koskaan kokenut olevani edes osa tätä maailmaa. Puhun ja puhun, mutta eivät ns. tavikset ymmärrä.
Aika samat fiilikset. Älyllisesti minussa ei ole vikaa. Koulunkäynti on ollut helppoa ja osaan käyttäytyä sosiaalisesti.
En vain tunne olevani osa yhtään mitään. En tunne rakkautta tätä maailmaa tai yhtäkään ihmistä kohtaan. Luottamukseni on petetty jo lapsena ja ehkä olen liian herkkä luottamaan uudestaan. Toistaiseksi kiltteyttäni ja hyväntahtoisuuttaan on vain käytetty hyväksi (ehkä tahattomasti, lopputulos kuitenkin sama).
Jokainen uusi päivä tuntuu yhtä merkityksettömältä kuin edeltäjänsäkin. En ole koskaan elämässäni törmännyt ihmiseen, joka olisi pyyteettömästi halunnut kuunnella minua.
-ap
Täällä yksi jo lapsena masentunut. Jälkeen päin on tuntunut järkyttävälle, että 9-vuotiaana pohdin itsemurhaa ensimmäisen kerran. Olen kirjoittanut päiväkirjaa koko elämäni, niin sieltä olen löytänyt kuvailuni sisälläni kasvavasta ilmapallosta, jonka takia en pysty hengittämään ja olo on koko ajan tukala, haluan kuolla, tappaa itseni.
Olen käynyt melkein koko aikuisikäni terapiassa. Olen ollut välillä masentunut syvästikin, mutta pääosin olen ollut työelämässä ja pärjännyt suht ok. Olen ollut onnellinenkin ja kokenut mielenkiintoisia/innostavia elämänvaiheita. Vaikka nyt on hyvä vaihe menossa, niin kieltämättä on käynyt mielessä ajatus, onkohan korona vihdoin minun mahdollisuuteni päästä täältä säädyllisesti pois. Tuskin on, koska en kuulu riskiryhmään ja olen kaikin puolin fyysisesti terve. Mutta sellaista kovaa elämänhalua, mikä toisilla tuntuu olevan, ei minulla vaan ole.
En osaa valitettavasti mitään vinkkejä antaa. Minua on auttanut ajatus, että me kaikki lopulta kuolemme. Minun ei siis tarvitse tappaa itseäni, koska kuolema tulee ennemmin tai myöhemmin. Pitää vaan puuhastella jotakin siedettävää sitä odotellessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, mulla on samalaista kuin sinulla AP ja teillä kohtalotovereilla. En oikein osaa muuta sanoa. Ihan hirveää on, ollut lapsesta saakka. Virkistyn lähinnä kun alan suunnittelemaan itseni poistamista täältä. Silloin vointini on tavallaan parhaimmillaan. On tunne, että tää kärsimys loppuu kohta. Olen melkein viiskymppinen nainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nro 15 vastaa: en saanut. Olin kaikkialla näkymätön ja ongelmaton. Omat vanhemmat raivosi tai pilkkasi, jos mitä vaan vaivaa, fyysistä tai psyykkistä, yritin varovasti valittaa. Ois kai sitten pitänyt ymmärtää heittäytyä ongelmalliseksi että ois huomattu. Hitot siitä että olin silloinkin aina lopen uupunut, pelokas, kaikesta syrjään vetäytyvä alisuoriutuja. Terve kuin pukki siis.
Vierailija kirjoitti:
Saitteko mitään mt apua lapsena?
Lapsena en, teininä yritin hakea apua kaupungin mielenterveyspalveluista. Sain keskusteluapua sairaalloisen lihavan mielenterveyshoitajan kanssa. Hän ei osannut muuta kuin hokea sitä, että hyvä koulumenestykseni on hieno asia ja se todistaa sen, että asiani ovat hyvin. Että voin suhtautua luottavaisesti tulevaisuuteen.
Jaksoin kuunnella eukkoa vuoden ja sen jälkeen olen suhtautunut julkisen puolen mielenterveyspalveluihin terveellä kriittisyydellä. Kun on lusikalla annettu, kauhalla ei voi ottaa.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistan olleeni 6-vuotias kun ekaa kertaa tajusin haluavani kuolla. Taisin sanoa asian ääneen, äiti tuumasi että ”ei kai siinä sitten muu auta kuin kuolla”. Olo menee vähän kausittain, välillä harvoin olen onnellinen mutta suurimman osan ajasta joko haluan kuolla, tai sitten minua ei haittaisi kuolla vaikka sillä hetkellä en sitä varsinaisesti haluaisi. Kohta 30v nainen olen, että kaipa tässä porskutetaan elämä loppuun asti. Apua olen pariin otteeseen hakenut, käynyt pari kertaa jonkun juttusilla molemmilla kerroilla mutta siihen se on jäänyt.
Vierailija kirjoitti:
Joo, mulla on samalaista kuin sinulla AP ja teillä kohtalotovereilla. En oikein osaa muuta sanoa. Ihan hirveää on, ollut lapsesta saakka. Virkistyn lähinnä kun alan suunnittelemaan itseni poistamista täältä. Silloin vointini on tavallaan parhaimmillaan. On tunne, että tää kärsimys loppuu kohta. Olen melkein viiskymppinen nainen.
Minulla sama. Iloa tuottaa ainoastaan se ajatus, että täältä pääsee pois hetkenä minä hyvänsä.
Kovasti tosin yritetään syyllistää ja sanoa, että itsemurhan tehnyt satuttaa läheisiään vielä vuosienkin päästä. Jassoo, minuun on sattunut yli 30 vuotta joka päivä. Olen jo turtunut siihen ja kuolema on minulle yhtä arkipäiväinen asia kuin jollekin toiselle auringonnousu tai aamupuuro.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Minä olen! Olen ollut ihan pienestä asti jotenkin todella itkuinen ja surumielinen.
Olen myös kai ollut jotenkin psykoottinen(?) lapsi, koska vasta 12-vuotiaana aloin erottamaan kunnolla unen ja toden rajan. Olen miettinyt sitä tässä lähiaikoina, että miksi näin. Terapeutti nauroi, että mulla on ollut vaan vilkas mielikuvitus. Mutta siis käytännössä olen nähnyt selkounia ja "inception"-unia (unia unen sisällä) ja en ole enää tiennyt mikä on totta. Mietin jo ihan pienenä, että tapan itseni ja pääsen lopullisesti unimaailmaan (kumpi se sitten olikaan).
Myöhemmin olen masentunut muista syistä.
N29
Ei tuo minusta kuulosta psykoottisuudelta. Itselläni on tuo unen ja valveen sekä todellisuuden ja mielikuvituksen raja edelleen joskus vähän hämärä traumataustan takia. Kun on kokenut jotain traumaattista ja ympärillä olevat aikuiset joko kieltävät sen tapahtuneen tai vähättelevät sitä, lapselle syntyy epävarma siitä mikä olikaan totta ja mikä mielikuvitusta/unta. Koska aikuisethan käytännössä määrittävät lapsen todellisuuden ja selittävät miten maailma toimii ja lapsi luottaa siihen että aikuiset kyllä tietävät. Ja kun se aikuisten ”tieto” ja lapsen kokemus ovat ristiriidassa, niin todellisuus alkaakin tuntua epätodelliselta.
Sama kokemus voi varmasti syntyä myös ilman varsinaista traumaa mutta esimerkiksi ympäristössä jossa aikuiset vähättelevät lapsen murheita ja tunteita eikä niitä oteta todesta. Miten alat ymmärtää todellisuutta jos sinulle viestitään että edes omat tunteesi eivät ole oikeita tai tärkeitä?
Nuo uni unen sisällä -kokemukset on yleisempiä meillä joilla on mielenterveydessä häikkää tai stressiä. Minulla on myös ollut niitä ja selkounia lapsesta asti ja muitakin uniongelmia. Mutta ne kulkevat käsi kädessä masennuksen ja ahdistuksen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Nro 15 vastaa: en saanut. Olin kaikkialla näkymätön ja ongelmaton. Omat vanhemmat raivosi tai pilkkasi, jos mitä vaan vaivaa, fyysistä tai psyykkistä, yritin varovasti valittaa. Ois kai sitten pitänyt ymmärtää heittäytyä ongelmalliseksi että ois huomattu. Hitot siitä että olin silloinkin aina lopen uupunut, pelokas, kaikesta syrjään vetäytyvä alisuoriutuja. Terve kuin pukki siis.
Minulla samanlaisia kokemuksia, sillä erotuksena että olin luokan priimus ja ylisuorittaja kunnes uuvuin täysin ja muutuin alisuoriutujaksi. Olen näin aikuisena miettinyt että miksi en saanut olla surullinen, vihainen, kipeä tai muutenkaan ”heikko” tai ”vaikea” millään tavalla. Ihan kuin ne minun tunteeni olisivat olleet uhka vanhemmilleni jotka elivät kauttani ja minun piti pitää kultaista kulissia yllä, olla jonkinlainen todiste vanhempieni erinomaisuudesta. Äitini oli pilkallinen ja isäni raivosi jos olin vaikka surullinen ja väsynyt. Ei auttanut muu kuin piilottaa kaikki tunteeni ja aloin uskoa ettei minun tunteillani ole mitään merkitystä. Uskon niin edelleen enkä osaa avautua muille ihmisille.
Eniten minua mietityttää se miksi veljeni sai vapaasti itkeä ja kiukutella ja pahoittaa mieleni milloin mistäkin, vain minulle se oli kiellettyä. Ja sitten vain hoettiin että kun veljeni on niin herkkä ja häntä pitää suojella eikä saa pahoittaa hänen mieltään. Enkö minä sitten ole herkkä? Eikö minua pidä suojella? Ilmeisesti ei.
Olimme kyllä muutenkin kahta eri kastia veljeni kanssa koska minulla teetettiin kotitöitä vaikka kuinka ikun taas veljeni sai sotkea ja mennä ja tulla miten halusi, ja jouduin olemaan myös henkisenä tukena vanhemmilleni heidän eronsa jälkeen ja kuuntelemaan tuntitolkulla humalaista vuodatusta milloin mistäkin asiasta joita 6-vuotiaan ei todellakaan olisi pitänyt joutua kuuntelemaan.
N28
Oletko AP kokeillut erilaisia terapiamuotoja? Ja mitä olet tähän mennessä kokeillut?
Kuitenkin se tuntuu oudolla tavalla hyvältä tietää, etten ole yksin. Joten kiitos sinulle AP, ja kommentin jättäneet kohtalotoverit. On se samalla inhottavaa toki, että teilläkin on elämä tällaista saastaa.
Korona-aika on sillä tavalla nostanut mulle tätä aihetta entistä enemmän pintaan, kun moni tuntuu olevan peloissaan ja kauhuissaan että hui mitä jos sitä vaikka kuolee ja ihan hirveetä. Mä oon lähinnä toivonut saavani sen Koronan. Toisaalta mun tuurilla en siihenkään kuolisi, kärsisin vain. Niin kuin muutenkin. Olen saamarin sitkeähenkinen. Ja yksi tärkeä juttu on se, etten tahtoisi tartuttaa sitä Koronaa, etenkään mun läheisiini.
Mua ei lohduta kuin se, että me kaikki kuollaan lopulta, jopa minä, ja musta huumori auttaa myös. Nro 15
Täällä ei muita lapsuudesta saakka masentuneita? Tavallaan loogista, me emme yleensä halua lapsia.