Lue keskustelun säännöt.
Onko muiden keski-ikäisten elämä tällaista?
06.04.2020 |
Olen nelikymppinen.
Viimeisen vuoden sisään:
-kuolemantapaus tuttavaperheessä. Tapahtui äkillisesti. Kosketti minua, koska olen ollut mukana perheen surussa.
-ystävän mielenterveysongelmat. Joutui sairaalahoitoon. Olin käymässä suljetulla osastolla ja olen yrittänyt olla tukena.
-vanhan kaverin pitkän liiton purkautuminen. Olivat sellainen pari, josta ajatteli, että "eivät eroa ikinä". En ole päässyt seuraamaan hyvin läheltä, mutta kuullut asiasta ja itselläni sellainen "aikakauden loppu" -tunnelma. Eroon liittyy vaikeita asioita, muistuttavat omastakin erostani.
-ystävä sai syöpädiagnoosin. Hyvin suuri järkytys minulle, varsinkin kun hänellä on lapsi. Ei ole vielä tietoa, kuinka vakava syöpä on, mutta parempanakin versiona aika raskas tulee olemaan.
Onko tämä nyt se ikä, jolloin odotettavissa vain ikäviä asioita, sairauksia, kuolemaa?
Kommentit (28)
Meillä oli 80/90-luvulla kaveriporukka, jonka kanssa käytiin laskettelemassa useasti. Nyt olemme kaikki 50-60-vuotiaita.
Katselin juuri yhtä ruokailukuvaa. Yhdeksästä ihmisestä on vain kuusi on enää elossa. Kaksi syöpää ja yksi itsem urha.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni elämäni vaikeimmat vaiheet ajottuivat 35-40v välille kun kaksi läheistä menehtyi, sekä lasten isovanhemmat. Muuten on ollut läjäpäin mielenterveysongelmia, huumeongelmia, burn outeja +eroja jo aikojen alusta asti kavereilla ja sukulaisilla. Että nuo ns ihan normisettiä.
Tästähän se ei varmasti helpota, mutta elämään kuuluvat erilaiset vaiheet. Voi olla tosin haastavaa erinäisten suru-uutisten kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Tuosta puuttuu ainakin 1 tappo ja 3 itsemurhaa, likaisia avioeroja ja jonkun teinistä tulee rikollinen, muutama konkurssi ja yksi katoaminen + muutama koulukaverisi vain kuolee yhtäkkiä ilman syytä ja leski jää pienten lasten kanssa. Sitten alkaa olla nelikymppistä. Ai niin ja tuttusi palaa taloonsa. Ei pystytty pelastamaan.
Oliko nämä omakohtaisesti koettu nelikybäsenä?
Sitä nuorena ihmetteli, miten omat vanhemmat ja näiden sisarukset ja heidän vanhempansa suhtautuvat melko tyynesti vastoinkäymisiin, osallistuivat aktiivisesti hautajaisiin ja toipuivat niistä nopeasti. Ei enää. Kyllä kokemus tuo varmuutta.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se sitä on kun ikää tulee lisää. 44v. vastaaja ei vaan sitä vielä tiedä mutta tulossa on.
Olen nyt 55v. ja kyllä tässä iässä jo kuolee läheisiä ja läheisiä sairastuu.
On kova paikka tottua kuolemaan.
Tuohon verraten voi sanoa, että tavallaan onneksi on saanut tottua kuolemaan jo ajat sitten. Mummo kuoli kun olin 15, isä kuoli kun olin 20, äiti tosin myöhemmin vasta. Osastokäynnit ja hoitohenkilökunnan kanssa vääntämiset sekä hoitolaitosten puutteet tulivat tutuksi jo nuorena, ja paremmin niitä jaksoi silloin kuin olisi jaksanut nyt keski-iässä. Kuolema on osa elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen niin kylmä ja tunteeton, ettei hetkauta pätkääkään. Pikkusisko kuoli, totesin vain asiasta soittaneelle äidille "aha". Ei paljoa hetkauttanut, emme olleet väleissä. Luonnollisesti kavereita eikä ystäviäkään ei ole, on vain rakkaat tietokoneeni.
M34
Noin se menee. Jos ei vielä nelikymppisenä niin myöhemmin. Omalle kohdalle on nyt sattunut vanhojen sukulaisten kuolemia, vanhempani liikuntakyvyn romahdus, oman lapsen sairaus ja päihdeongelma, työpaikkakiusaaminen, puolison työttömyys, sisarusten aviokriisit ja erot jne.
Vielä päälle kolmekymppisenä tuntui, että elämä on hienoa ja kaikki järjestyy. Ei tunnu enää. Kyllä tässä on alkanut nähdä, mitä tämä touhu oikeasti on.
Tuosta puuttuu ainakin 1 tappo ja 3 itsemurhaa, likaisia avioeroja ja jonkun teinistä tulee rikollinen, muutama konkurssi ja yksi katoaminen + muutama koulukaverisi vain kuolee yhtäkkiä ilman syytä ja leski jää pienten lasten kanssa. Sitten alkaa olla nelikymppistä. Ai niin ja tuttusi palaa taloonsa. Ei pystytty pelastamaan.