Onko muiden keski-ikäisten elämä tällaista?

Ei ole.

Viimeisin kuolemantapaus meidän suvussa oli 10 vuotta sitten. Eikä mitään muutakaan dramaattista ole tapahtunut lähipiirissäni viime vuosina/aikoina. Voi olla, että minä olen poikkeus ja muilla keski-ikäisillä taas on muut kokemukset.

N44

Se on just näin. Ihmiset huomaa ettei urantekeminen ollutkaan se mikä tekee onnelliseksi. Kaikki eroaa ja voi huonosti. Paniikki iskee kun tietää että 50 lähenee. Tähän päälle korona ja kotona nysvääminen. Ihminen tulee hulluksi täytettyään 40 ja palaa järkiinsä 60 jälkeen kun tajuaa ettei paluuta enää ole. Kaikki on jo nähty ja koettu, elämästä tuli vankila monelle. Kunto rapistuu ja porukka ympärillä sairastuu, vanhemmat kuolee pois ja missään ei tunnu olevan järkeä. Lapset on liian pieniä muuttaakseen elämää.

No ei kaikilla. Minulla lähipiiri terveenä. Vanhemmat ja ystävät elää. Suvussa avioliitot kestäneet vuosikausia. Ikää 45 vuotta. Odotan vauvaa. Itse olen kokenut synkimmät ajat nuorena. Mutta näinhän se on, että mitä pidempään elää, sitä enemmän saa todistaa sairautta ja kuolemaa, ja nämä asiat ovat kaikilla joskus edessä. Elämän varrella ehtii silti kokea mukaviakin asioita, joka iässä. Toivottavasti sulle tapahtuisi nyt äkkiä niitä kivoja asioita noiden ikävyyksien jälkeen! <3

Ei. Minä olin suljetulla montakin kertaa 20-30 vuotiaana. Jos itsellä asiat hyvin, ei kannata murehtia muiden puolesta vaikka heitä auttaisikin.

Minulla tuo vaihe tuli viisikymppisenä. Viime vuonna oli kolmet hautajaiset, muutaman vuoden sisään onperheessä ja ystäväpiirissä ollut vakavia sairastumia, mutta avioeroja ei ole tuttavapiirissä ollut. Lapsena ihmettelin, kun suvussa ei mitään juhlia, vain hautajaisia. 20-30-vuotiaana pääsin useisiin häihin ja lapsia syntyi paljon. Jospa 10 vuoden kuluttua alkaa taas olla häitä ja lasten syntymiä.

Kyllä se sitä on kun ikää tulee lisää. 44v. vastaaja ei vaan sitä vielä tiedä mutta tulossa on.

Olen nyt 55v. ja kyllä tässä iässä jo kuolee läheisiä ja läheisiä sairastuu.

On kova paikka tottua kuolemaan.

Eiköhän jokaiseen ikäkauteen kuulu hyvää ja huonoa, mutta se mikä on 100% varmaa meille kaikille on oppia luopumaan. Nyt näet sen luopumisen tuskan sivusta, osan todella läheltä, mutta luopua läheisistä, avioliitosta/parisuhteesta , terveydestä ja ymmärtää se, miten ainutlaatuinen meidän jokainen elämä on iästä huolimatta. Joten en suosittele jymähtämään, vaan ajattelemaan kaiken kokemasi niin että jos se pitää kokea siitä myös on opittava jotakin hyvää mikä auttaa sinua ja muita. Keski-ikäinen kykenee jo paremmin prosessoimaan kuin kovin nuori.

Suljetulla se elämä vasta alkaa!

Seuraava kulminaatiohetki on sitten valoisa tunnelin pää.

Mitään et saa mukaasi.

Tuntuu olevan. :(

Työssäni on kaksikymppisiä, tuntuu, että kuilu heihin kasvaa. Eivät tavallaan tiedä tai ymmärrä, miksi voin olla sellainen kuin olen, eikä heitä kiinnostakaan. Toisaalta onkin mukava, kun porskuttavat kuten kaksikymppisen pitääkin.

Kolmikymppisenä taas oli ainakin itselläni vielä kaikenlaista identiteettipohdintaa. Erilaiset huolet. Siitäkin on henkinen hyppy tähän.

Se on totta, että vanhempana osaa suhtautua paremmin. Suru on silti surua ja tuska tuskaa.

ap

up

Juu, kuulostaa tutulta.

Minulla vuoden sisällä: vanhemman kuolema, toisen vanhemman syöpä, lapsen vammautaminen ja teholla oleminen.... kavereiden ongelmia en edes ala luettelemaan tässä.

En ikinä olisi nuorena arvannut, että elämä voisi olla tällaista.

N51

Avioerojen buumi tuli kaveripiirissä tuossa 40+ ikäisenä, kun lapset olivat aikuistuneet, mutta nyt on jo uusiakin suhteita heillä olemassa. 40+ ja 50+ on sitten tullut paljon kuolemia ja tälläkin hetkellä kolme tuttavaa sairastaa syöpää, yksi heistä siirtyy pian saattokotiin. Vanhemmat on vanhoja ja sairaita eikä omakaan terveys ole ihan moitteeton.

Kyllä se elämän rajallisuus on tullut vastaan, ei käy kieltäminen. 

Huomasiko kukaan eroa kanden ensimmäsen viestin välillä? Ensimmäisellä menee päin takaloosteria ja toislla hyvin. Niin kuin ylensäkin: Ihmiset kiinnittävät huomionsa siihen, mikä on lähellä. Eläköön valemedia ja rinnakkaistodellisuus!

Mitä vanhemmaksi tulee ja mitä enemmän surua kohtaa, niin sitä tärkeämmäksi käy se että peruspilarit elämässä on kunnossa. Perhe, työ mitä jaksaa tehdä, selkeät rutiinit, vakaa ympäristö muutenkin. Muuten ei tule selviämään hyvin surusta, noiden avulla elämä tuntuu elämisen arvoiselta surusta huolimatta. Nuorena on helppo ajatella että haluaa vaan matkustella ja nautiskella, mutta se ei kanna kovin pitkälle.

Olen nyt 48.

35-45v välillä olen kantanut 3 ihmistä hautaan.

Läheinen setä kuoli hieman ennen kuin olisi jäänyt ekäkkeelle.

Vaimolla oli syöpä, onneksi parani.

2 lastani sai kv- diagnoosin.

Sairastin muutama vuosi sitten keskivaikean masennuksen, toivoin mitenkuten, jonkinlaisilla puolivaloilla ajelen....

No ei tämä elämä kuitenkaan ihan paskaa ole.

Toivoin=toivuin

Olen jo lähempänä viittäkymmentä. Viimeisen vuoden sisään ei mahdu tuosta luettelosta kuin äkillinen kuolemantapaus tuttavaperheessä, näitä on itse asiassa kaksikin, mutta en ollut kovin läheinen kummankaan vainajan kanssa.  Toista en ollut tavannut ainakaan kymmeneen vuoteen, hänen miestään näen satunnaisesti.

Pari-kolme vuotta sitten myös hyvä ystäväni erosi niinikään meille ulkopuolisille täysin yllättäen täydelliseltä vaikuttaneesta liitosta. Kävi ilmi että naisella oli suhde toiseen mieheen. Nyt molemmat ovat tahoillaan jo uusissa naimisissa ja vaikuttavat onnellisilta. Lapset ovat nyt lukioikäisiä, heille tämä on ollut hankalinta. 

Minulla on myös ystävä, joka joutui psykoosin vuoksi suljetulle. Tästä on kyllä jo 5-6 vuotta aikaa. En siitäkään osannut kauheasti stressiä ottaa, eniten harmitti silloin yhdessä suunnitellun matkan peruuntuminen. Ystävä toipui hyvin eikä ole tarvinnut hoitoa sittemmin.

Kukaan läheinen, suunnilleen omanikäiseni tuttava ei sentään ole sairastunut syöpään. Vanhuksilla taas ajattelen syöpien jollain lailla "kuuluvan asiaan", joten en pidä niitä mitenkään mullistavina tragedioina, vaikka näitä on omassakin suvussa aika monta ollut.

Enkä muutenkaan ole ajatellut, että kaikki olisi vain ikävää. Näiden huonojen uutisten vastapainoksi on myös iloisia tapahtumia, on ollut hauskoja 50-vuotisjuhlia, vanhempani viettivät viime vuonna kultahäitään isosti, olen aloittanut uuden harrastuksen josta nautin suunnattomasti, sain asuntolainan maksettua kokonaan pois, joten nyt palkasta jää suorastaan hävyttömän paljon yli joka kuukausi jne. Lisäksi olen pysynyt terveenä. Elämäni on oikein miellyttävää! 

Ihmiset vissiin elävät samaa elämää jossain rinnakkaistodellisuuksissa. Olen aloittajaa vuosikymmenen vanhempi ja meillä, sekä ympärilläni olevilla ihmisllä menee paremmin kuin koskaan. Joku on sairastunut ja parantunut syövästä ja yksi joutui diabeteksen takia sairaseläkkeelle taannoin. Silti nekin ovat elämäänsä tyytyväisiä.

Ikä 45, elämäntilanteeni on se, että minulla on alakouluikäisiä lapsia (erityislapsikin), mies, työ ja minuun ei oikein tartu tai minua ei pysäytä nuo uutiset mitä ympärillä on. En siis ole jäänyt murehtimaan noita samoja asioita, mitä ap mainitset.

Arjessa on niin paljon asioita, että en sen syvällisemmin mieti sitä, että tuttavapiirissä on mielenterveyshaasteita, syövästä toipunut, työttömyysuhkaa, rahan vähyyttä. Myöskään ystäväni eivät korosta noita puolia elämässään, kun ollaan tekemisissä.