Suhde masentuneen kanssa..

varmasti vaikeaa jos molemmat masentuneita (tai muita mielenterveysongelmia), jos vaan toinen huonommassa jamassa voi olla helmpompaa. mutta pidemmällä ajalla raskasta jos masentunut puoliso ei saa kunnollista apua masennukseen. itse olen lopettanut suhteen masentuneena, koska mikään ei kiinnostanut. jättänyt myös masentuneen henkilön tapailun, koska kaikki aiheet elämässä tuntui pyörivän epätoivon/itsetuhoisuuden/maailman paskuuden kanssa.

Jokaisessa suhteessa tulee ongelmia, ei pidä ajatella niitä valmiiksi, jos ihminen on sellainen jonka kanssa viihdyt ja josta pidät, niin siinä on ne syyt mitkä auttaa jaksamaan.

Kiitos vastauksestasi.

Minkä olet itse kokenut parhaaksi avuksi masennukseesi? Olen itse tuoreessa suhteessa masentuneen kanssa mutta en tiedä pitäisikö jatkaa hänen kanssaan vai en. En tiedä olenko nähnyt pahimman vai onko tämä ollut vain jäävuoren huippua..

Vierailija kirjoitti:

Jokaisessa suhteessa tulee ongelmia, ei pidä ajatella niitä valmiiksi, jos ihminen on sellainen jonka kanssa viihdyt ja josta pidät, niin siinä on ne syyt mitkä auttaa jaksamaan.

Kiitos. Pidän hänestä ja viihdy hänen kanssaan mutta en ole varma että osaako hän mitenkä käsitellä tunteitaan masennus tai ahdistus kohtauksen aikana. Siis nyt on mennyt ihan ok, mut mietin että jyllääkö sisällä enemmän kuin mitä ulospäin näyttää. Et purkautuuko jossain vaiheessa?

Ja jos meinaa et jatkaa tästä eteenpäin yhdessä tulkoon mitä tulee, niin miten pystyisi kumppanina parhaalla mahdollisella tavalla tukemaan toista kun ahdistaa?

Itse sairastan kroonistunutta masennusta, joka on välillä parempi ja välillä pahempi. Olen onnekseni löytänyt rinnalleni 8 vuotta sitten kumppanin, joka on mahtava tuki ja pystyy näkemään minut myös muutoin kuin masennuksen kautta. Tottakai se tuo haasteita elämään ja arkeen, joka ei ole samanlaista kuin keskiverto perheissä ehkä yleisesti on. Puolisoni on jaksanut upeasti tukea minua, mutta reilu vuosi sitten olin aika huonossa kunnossa ja hänkin alkoi väsyä ja masentua. Onneksi hän sai apua ja on jo nyt täysin toipunut. Koen usein suurta syyllisyyttä, että pakotan hänet elämään näin, aina olemaan se murtumaton tukipilari. Hän on kuitenkin usein tehnyt selväksi että haluaa olla kanssani (nyt jo naimisissa) ja haluaa auttaa ja tukea minua. Uskomaton tyyppi, ihan paras!

En suosittele. t. masentunut

Viitonen jatkaa vielä, että parhaiten puoliso tulee minua antamalla ymmärrystä ja olemalla kärsivällinen. Hän osaa upeasti tunnistaa, millon hänen on otettava vastuu perheen pyörittämisestä kun minä en juuri silloin siihen pysty. Hän ei koskaan yritä ”reipastaa” minua, mutta on silti kannustava. Yritän itsekin kiinnittää huomiota, että kehun ja tuen häntä sillä se on mielestäni jokaisessa parisuhteessa tärkeää.

Riippuu millaista sen toisen masennus on. Itselläni se on erittäin eristäytyvää ja syyllisyydentuntoista, joten jättäisin kyllä mahdollisen kumppanin hyvin pitkälti yksin, ettei hänen tarvitse kärsiä minun tilanteestani. Eli parisuhde ei olisi edes kanssani mahdollinen. Ehkä ensin jaksaisin vähän tutustua ja olla läheinen, mutta se kääntyisi täysin ympäri nopeasti, enkä haluaisi olla lainkaan tekemisissä siksi, kun olen tällainen rasite.

Vierailija kirjoitti:

Itse sairastan kroonistunutta masennusta, joka on välillä parempi ja välillä pahempi. Olen onnekseni löytänyt rinnalleni 8 vuotta sitten kumppanin, joka on mahtava tuki ja pystyy näkemään minut myös muutoin kuin masennuksen kautta. Tottakai se tuo haasteita elämään ja arkeen, joka ei ole samanlaista kuin keskiverto perheissä ehkä yleisesti on. Puolisoni on jaksanut upeasti tukea minua, mutta reilu vuosi sitten olin aika huonossa kunnossa ja hänkin alkoi väsyä ja masentua. Onneksi hän sai apua ja on jo nyt täysin toipunut. Koen usein suurta syyllisyyttä, että pakotan hänet elämään näin, aina olemaan se murtumaton tukipilari. Hän on kuitenkin usein tehnyt selväksi että haluaa olla kanssani (nyt jo naimisissa) ja haluaa auttaa ja tukea minua. Uskomaton tyyppi, ihan paras!

Minkälaisia oireita sinulla on ollut ja miten hän on tukenut sinua?

Pidän tästä henkilöstä kovasti ja haluaisin jatkaa hänen kanssaan mutta koitan olla mahdollisimman objektiivinen ja yritän hahmottaa mitä se käytännössä mahdollisesti voisi olla sitten pidemmän päälle. Tottakai masentuneetkin ovat yksilöitä jne mut silti jotain suuntaviiva tuntumaa jos saisi aiheeseen niin olisi kiva.

Itse maksoin oppirahan kaksisuuntaisen/epävakaan kanssa. 

Pakkasin repun ja nostin kytkintä.

Siis älä h elvetissä tuhlaa elämääsi mt-potilaan tukirankana olemiseen. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin luvata, että suhteessasi tulet olemaan yksin se, joka antaa antaa ja antaa, kun toinen vain ottaa ottaa ja ottaa, eikä hänellä ole koskaan sitä energiaa tarjota sinulle mitään.

Joskus jo se auttaa, kun tiedostaa jonkun toisen ymmärtävän edes hiukan tilannetta. Paras tapa on kuitenkin elää omaa elämäänsä, eikä liikaa murehtia toisesta, vaikka se tylyltä saattaakin kuulostaa. Pienikin hetki samaan suuntaan aseteltua matkaa on ollut arvokasta.

En suosittele!

Olen itse masentunut ja en suosittele missään nimessä! Tämä on välillä helvettiä itselle ja sitä se on myös puolisolle.

Vaikka kuinka haluaisin jaksaa ja pystyä, se ei vaan käy niin.

Jatkuva ahdistus sitten toisen puolesta ja syyllisyys. :(

Mulla on mielenterveysongelmia ja ex-puolisolla oli kanssa. Suhde ei kauaa kestänyt.

En suosittele. Itsellä lähipiirissä kroonisesti masentunut ja 20 vuoden tuntemisen jälkeen alan hahmottaa kuinka vaikea tilanne on. Hän ei koskaan tule voimaan edes kohtuullisesti ellei ota apua vastaan ja motivoidu löytämään keinoja oppia elämään masennustaipumuksensa kanssa. Nyt on hoitovastainen ja vakaasti sitä mieltä että taustalla on vielä tunnistamaton fysiologinen sairaus, jolle hän ei voi mitään. Ei edes sitä perusmantraa; pidä päivärytmi, syö monipuolisesti ja liiku säännöllisesti. Järkyttävää katsoa kun toinen erakoituu, passivoituu ja hädin tuskin pysyy hengissä.

Parisuhde ja elämänjakaminen masentuneen kanssa olisi vielä paljon rankempaa kuin vain vierellä eläminen. Äläkä vaan lisäänny masentuneen kanssa, ne geenit ovat vahvat.

Minä en jaksanut. Takana tosin vain lyhyt suhde ihmiseen, joka masentunut. Itse yritti tukea ja olla läsnä -toisaalta antaa toiselle tilaa, jos näytti sitä tarvitsevan. Todella voimaton olo, kun toinen vetäytyi ja selvästi kärsi. Suhteen alkumetreillä etenkin olisi kaivannut iloa ja yhdessäoloa, joka sitten olisi rakentunut suhdetta vankammaksi. Nyt koin itse, että olen parisuhteen sijaan terapeuttiroolissa (vain tunteet mukana, mikä teki tilanteesta vielä raskaamman).

En väitä, etteikö voisi toimiakin. Tähän vaikuttanee vahvasti se, millaisia hyviä kausia on ja saako masentunut apua myös muualta.

Itse olin epävakaa ja puoliso masentunut, kun tapasimme. Yhdessä olemme olleet yli 15 vuotta. En siis ollut mitenkään äärimmäisen epävakaa, ei päihdeongelmaa, ei jatkuvaa itsetuhoisuutta. Tunnesäätely retuperällä kuitenkin ja todella suuri hylätyksi tulemisen pelko ja sen jatkuva testaaminen (puolisolla siis paine osoittaa pysyvänsä rinnalla). Puolison masennus sellaista, että toimintakyky oli melko normaalilla tasolla, mutta mieli synkkä ja itsetunto erityisen hauras. Molemmilla normaalihko elämänhallinta eli kykyä opiskella (vaikka välillä haasteita suoriutumisessa mielialan vuoksi) ja halu työskennellä ja olla normaali osa yhteiskuntaa (ei haaveita sossun rahoilla elämisestä). Huudettiin, paiskottiin astioita. Minä viskoin kihlasormusta, juoksin paljan jaloin pakkaseen, koska pelkäsin, ettei välitetä, revin omia vaatteitani itsevihassa jne. Pidettiin kiinni tiukasti, lohdutettiin, kannustettiin, kosketeltiin paljon, rakastettiin.

Vuosien varrella on ollut kriisejä, mutta niistä on selvitty. Rakastetaan edelleen toisiamme ja enää ei tarvitse hajota, kun ei koko ajan pelkää, että rakkaus loppuu. Ei riehuta eikä raivota. Ollaan tiimi, me.

Olemme paljon tukeneet ja korjanneet toisiamme. Tunnesäätelyni on lähellä normaalia, vaikka pahassa stressissä se pettää. Puolisoni luottaa paremmin itseensä, vaikka ajoittain pahojakin epäonnistumisen ja huonouden kokemuksia on. Ikäkin on tehnyt tehtävänsä parikymppisestä yli kolmekymppiseksi. Mutta rakkaudellamme ja tuellamme on uskoakseni ollut suuri merkitys. Ilman puolisoani en olisi selvinnyt yliopisto-opinnoista (nyt kymmenisen vuotta uraa omalla alalla) . Puolisoni mukaan hän ei olisi pärjännyt työttömyysjaksoistaan ilman minua (muutaman kuukauden jaksoja raksalla pari).

Olen todella kiitollinen puolisolleni. Ehkä täysin ehjä ihminen ei olisi ollut niin hullu, että olisi kestänyt minua rinnallaan. Mutta parempaa puolisoa en voisi toivoa.

Paria masentunutta ystävää seurailtuani voin kyllä sanoa, etten suosittele. Kaikki tietysti oirehtivat eri tavalla, mutta on ollut todella vaikeaa olla vierellä, kun kaikki on aina huonosti ja ihan mitä hyvänsä siinä koettaa sanoa, toinen ottaa syyllistämisenä. Myös itse olen vuosia sitten ollut masentunut ja tiedän, ettei se toiselle ole helppoa.

Tietysti suhteen alussa masentunutkin on paremmalla mielellä, koska ihastumishormonit tekevät tehtävänsä ja saavat elämän näyttämään hetken aikaa valoisammalta. Jos toinen tuntuu hieman raskaalta jo siinä vaiheessa, niin se arkitodellisuus tulee olemaan vielä monta kertaa pahempaa.

Vierailija kirjoitti:

Itse olin epävakaa ja puoliso masentunut, kun tapasimme. Yhdessä olemme olleet yli 15 vuotta. En siis ollut mitenkään äärimmäisen epävakaa, ei päihdeongelmaa, ei jatkuvaa itsetuhoisuutta. Tunnesäätely retuperällä kuitenkin ja todella suuri hylätyksi tulemisen pelko ja sen jatkuva testaaminen (puolisolla siis paine osoittaa pysyvänsä rinnalla). Puolison masennus sellaista, että toimintakyky oli melko normaalilla tasolla, mutta mieli synkkä ja itsetunto erityisen hauras. Molemmilla normaalihko elämänhallinta eli kykyä opiskella (vaikka välillä haasteita suoriutumisessa mielialan vuoksi) ja halu työskennellä ja olla normaali osa yhteiskuntaa (ei haaveita sossun rahoilla elämisestä). Huudettiin, paiskottiin astioita. Minä viskoin kihlasormusta, juoksin paljan jaloin pakkaseen, koska pelkäsin, ettei välitetä, revin omia vaatteitani itsevihassa jne. Pidettiin kiinni tiukasti, lohdutettiin, kannustettiin, kosketeltiin paljon, rakastettiin.

Vuosien varrella on ollut kriisejä, mutta niistä on selvitty. Rakastetaan edelleen toisiamme ja enää ei tarvitse hajota, kun ei koko ajan pelkää, että rakkaus loppuu. Ei riehuta eikä raivota. Ollaan tiimi, me.

Olemme paljon tukeneet ja korjanneet toisiamme. Tunnesäätelyni on lähellä normaalia, vaikka pahassa stressissä se pettää. Puolisoni luottaa paremmin itseensä, vaikka ajoittain pahojakin epäonnistumisen ja huonouden kokemuksia on. Ikäkin on tehnyt tehtävänsä parikymppisestä yli kolmekymppiseksi. Mutta rakkaudellamme ja tuellamme on uskoakseni ollut suuri merkitys. Ilman puolisoani en olisi selvinnyt yliopisto-opinnoista (nyt kymmenisen vuotta uraa omalla alalla) . Puolisoni mukaan hän ei olisi pärjännyt työttömyysjaksoistaan ilman minua (muutaman kuukauden jaksoja raksalla pari).

Olen todella kiitollinen puolisolleni. Ehkä täysin ehjä ihminen ei olisi ollut niin hullu, että olisi kestänyt minua rinnallaan. Mutta parempaa puolisoa en voisi toivoa.

Jos teidän suhteesta olisi kirja tai elokuva niin lukisin/katsoisin sen.

Jotain tälläistä mä toivoisin oman suhteenikin olevan. Siis sellainen missä molemmat pystyy olee tukena toisilleen ja auttaa toista vaikeina aikoina ja et voitais nimen omaan olla tiimi. Todella kiva kuulla teidän kokemuksesta, kiitos kun jaoit.

Vierailija kirjoitti:

Paria masentunutta ystävää seurailtuani voin kyllä sanoa, etten suosittele. Kaikki tietysti oirehtivat eri tavalla, mutta on ollut todella vaikeaa olla vierellä, kun kaikki on aina huonosti ja ihan mitä hyvänsä siinä koettaa sanoa, toinen ottaa syyllistämisenä. Myös itse olen vuosia sitten ollut masentunut ja tiedän, ettei se toiselle ole helppoa.

Tietysti suhteen alussa masentunutkin on paremmalla mielellä, koska ihastumishormonit tekevät tehtävänsä ja saavat elämän näyttämään hetken aikaa valoisammalta. Jos toinen tuntuu hieman raskaalta jo siinä vaiheessa, niin se arkitodellisuus tulee olemaan vielä monta kertaa pahempaa.

Oma kumppanini ei tunnu raskaalta, mutta näen juuri joitakin piirteitä/reaktioita/käyttäytymismalleja jotka hieman mietityttää ja mietin että kannattaako näihin kiinnittää huomiota vai ovatko nämä asiat juuri niitä jäävuoren huippuja. Ota ja tiedä.