Lapsena kiusannut on sitä myös aikuisena?

Vierailija kirjoitti:

Elämäni suurinpetynyksiä on ollut sen havaitseminen, että kiusaajat eivät ole aina niitä luokan typeriä ja idiootteja, jotka muka kiusaisivat vain siksi kun eivät parempaan pystyisi. 

O aika jolloin kuvittelin, etä kiusaaminen loppuu kun pääsen ns, huippulukioon. - Ei päättynyt. 

Yliopistolla en joutunut kiusatuksi mutta havaitsin ja huomasin sitä kyllä. - Ehkä jonkun mielestä kiusasin itse kun en menny väliin ja yrittänyt estää kiusaamista tapahtumasta.

Työelämässä  olen taas huomannut, että kiusaamista esiintyy. Oman tulkintani mukaan kiusaajina ovat lähinnä he, jotka ovat  verraten epävarmoja ja joilla mahdoon tarve yritää päteä. -  Ikäänkuin heillä olisi varaa halveksia muita ja ylenkatsoa.   

Kokemukseni oli, että huippulukiossa (ei urheilulukio) kiusaamista ei ollut ollenkaan. Sen jälkeen on tavannut etenkin työelämässä niin lapsellisia aikuisia, että ei tiennyt olevan olemassakaan.

esim. ne puheliaat ja ns. psyykkisesti vahvemmat tykkäävät vallanhalun takia painaa heikompia alaspäin.

-munki työpaikalla oli tällanen yks "työkokemusvuosistaan voimaantunut, vahva ja puheripulinen nainen" joka jäi nyt koronan vuoks mielenterveyssyistä pitkälle sairaslomalle. :D et joo, vahva tosiaanki juu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se on se ilkeä luonteenlaatu siellä taustalla jo pienenä, vaikka kuinka olisi ns. olosuhteiden uhri.[/quote

Olen eri mieltä.

Minä olen kiusannut jonkun verran ala-asteella. Se on ainoa asia, mitä elämässäni syvästi kadun ja häpeän.

Puolustukseksi sanottakoon, että vanhempani olivat alkoholisteja ja varmasti se vaikutti myös käytökseeni. Myöhemmin kasvaessani olen toki ymmärtänyt, ettei mikään oikeuttanut tekojani.

Nykyisin työelämässä ja elämässä muutenkin mietin aina mielessäni henkilösuhteita ja asioita kaikkien kannalta niin, ettei kellään vain olisi ulkopuolinen olo tms. Ei tulisi vahingossakaan mieleen kiusata ketään!

Muistan kyllä lapsenakin jo, että ymmärsin tehneeni väärin jos olin esim. pilkannut toista ja kärsin siitä helvetisti itsekin. Siitä tuli tavallaan kierre. Ei vaan ollut jotenkin keinoja purkaa omaa ahdistusta ja kamalaa oloa silloin.

Ihminen voi kasvaa ja kehittyä henkisesti.

Pohdin, että on varmaan juuri näin. Osa kiusaa, koska on vaikea tilanne itsellä ja purkaa siten pahaa oloa ja jossain kohtaa tajuaa muuttaa käytöstään eikä jatka samalla tavalla enää aikuisuuteen.

Osa kuitenkin jatkaa aikuisena, eikä todella edes erota mikä on kiusaavaa käytöstä. Pakkohan sielläkin taustalla on olla vaikeuksia? Kenties elämässä ei ole tullut tilannetta vastaan, jossa kohtaisi ja käsittelisi asiat.

Sitten on varmaan ne aikuiset kiusaajat, jotka tasan tarkkana tajuavat mitä tekevät ja kiusaavat silti, koska kenties kyse persoonallisuus häiriöstä tms, kiusaaminen on heille se elämän eliksiiri. Tokihan sielläkin taustalla ongelma lapsuus.

Eli vissiin, eri tason kiusaamista aikuisiällä, osa tahallaan osa ei käsitellyt asiaa?

Ja osa on sellasia että valitsee tietyn ihmisen kohteeks helpommin ku jonku toisen :D

ite oon sellanen et oon kiinnostunu auttaaan, empaattinen, saan paljon sitä että ihmiset haluu puhuu avoimesti vaikesta asioista mulle ja kysyy neuvoa, mut sit taas myös sitä että ihmiset purkaa kiukkuaan muhun - osa alkaa itkemään ikään kuin mä olisin joku *lohduttava äiti* tai sitten itkemään huomion haun vuoks, ja osa sitten vaan kiukkua purkaa muilla tavoin.

hoitajan rooli on selkeästi mun rooli, ja siihen kuuluu myös "pikkulapsimaisen" käytöksen vastaanottaminen, valitettavasti. Vaikka ikäeroa ollis niin että oon itse alle 30 ja "kiukutteleva kakara" on yli 50, niin silti tätä tapahtuu jatkuvasti. :D

Tiedän henkilön. Kääntyi helluntalaiseksi aikoinaan, mutta pilkkaa muita manipuloivan käytöksen takia vaikka esiintyy pyhimyksenä muuten. Sitten kun on ollut pinnalla tää masennus ja muut ovat siitä avautuneet, niin tyyppi itsekin nyt esittää että on ollut tosi masentunut.. en voi sietää tekopyhyyttä. Tiedän mutta en tunne, toisenkin lapsena kiusanneen jolla on ainakin tapana samassa tilassa luoda sellaisia arvostelevia pitkiä katseita joihinkin henkilöihin, joita ei tunne. Siitä tulee vaan semmoinen epämukava olo. Ihan kuin yrittäisi dominoida henkisesti.