Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Olen "jämähtänyt" yksinoloon.
31.03.2020 |
Elikkäs, olen nainen ikää 28 ja en ole koskaan seurustellut ja harrastanut minkäälaista miesten kanssa tapailua edes. Ei ole miespuolisia kavereita ja oikeastaan pelkään ja jännitän miehiä samoinkuin muitakin ihmisiä( syynä sosiaaliset pelot, ahdistuneisuus, huono itsetunto yms.)
Tuntuu aina joskus että haluaisin kumppanin, mutta sitten huomaankin että "hei, yksinhän on ihan mukava olla" mutta uskon että tämä johtuu siitä etten ole kokenut seurustelusuhteita ja rakastumista niin olen ikäänkuin jämähtänyt tähän olotilaan että yksin on ihan ok(vaikka onhan se ok joillekin mutta joskus yksinäisyys painaa)
Joskus saatan netissä esim. kirjoitella jonkun miehen kanssa, mutta sitten "tilanteet" alkaa käydä liian stressaaviksi ja siitä se sitten aina loppuu kirjoittelut. Tuntuu vaan, etten pääse mukavuusalueeltani ulos enkä taida haluta vaikka osa minusta haluaisi? Onko muilla samanlaista kokemusta ja luuletteko että tulen koskaan seurustelemaan? Eihän se nyt maailmanloppu ole jos en, mutta pelkään että saatan menettää jotain todella ihanaa? (rakastuminen, oma perhe?)
Kommentit (5)
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli samanlaiset lähtökohdat miehenä. Olin 28v asti totaalikokematon naisten suhteen, mutta siinä vaiheessa keräsin kaiken mahdollisen rohkeuteni ja kävin ekaa kertaa ikinä treffeillä nettideittisivun kautta.
Kävi mieletön tuuri, koska koin tuon naisen kanssa ekan suudelmani ja seksinkin. Nähtiin lopulta vain kuukauden ajan, mutta kokemus oli todella tärkeä ja seuraavat tapailut eivät enää jännittäneet niin paljon. Tuo loi myös itsevarmuutta, että jos onnistun kerran niin voin onnistua toistekin.
Joten toivo ei ole menetetty, varsinkaan sinulla kun olet nainen ja varmasti moni mies olisi halukas tutustumaan, pitää vain uskaltaa käydä treffeillä..
Miten sitten rohkaistuit menemään trefeille? tai miten pystyy kerää rohkeutta :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli samanlaiset lähtökohdat miehenä. Olin 28v asti totaalikokematon naisten suhteen, mutta siinä vaiheessa keräsin kaiken mahdollisen rohkeuteni ja kävin ekaa kertaa ikinä treffeillä nettideittisivun kautta.
Kävi mieletön tuuri, koska koin tuon naisen kanssa ekan suudelmani ja seksinkin. Nähtiin lopulta vain kuukauden ajan, mutta kokemus oli todella tärkeä ja seuraavat tapailut eivät enää jännittäneet niin paljon. Tuo loi myös itsevarmuutta, että jos onnistun kerran niin voin onnistua toistekin.
Joten toivo ei ole menetetty, varsinkaan sinulla kun olet nainen ja varmasti moni mies olisi halukas tutustumaan, pitää vain uskaltaa käydä treffeillä..
Miten sitten rohkaistuit menemään trefeille? tai miten pystyy kerää rohkeutta :D
Luulen, että kyse oli lopulta motivaatiosta kun sitä palkintoa joka on parisuhde janoaa niin paljon. Ajattelin, että jos ei nyt niin milloin sitten. Oli vain pakko uskaltaa vaikka varmaan tärisin koko kropan voimalla. Jälkikäteen ajateltuna olin uskomattoman onnekas, että eka tapaamani nainen johti edes lyhyeen tapailuun.
Tiedän tunteen. Olen 27 vuotias nainen. Kärsin sosiaalisesta ahdistuksesta. Ystäviä minulla ei oikein ole kun tuntuu siltä että on vaikea tehdä ystäviä missään kun olen kotona työttömänä tällä hetkellä. Olen ujo ja hitaasti lämpiävä ja vain harvat eivät kavahda sitä etten heti lämpene. Itse olen kyllä deittaillut ja vain netin kautta löytänyt miehiä. Minulle on ollut helpompaa puhua mielelle eka netissä tai pelata videopelejä heidän kanssaan ja sitä kautta tutustua nykyään sosiaalinen elämäni on pelkästään netissä ja olemattoman pieni osa ulkomaailmassa jos lasketaan perhe ja muutama vanha koulukaveri joita en kykene näkemään koska jostain syystä ahdistaa ihan järjettömästi jos joudun tapaamaan heitä :/ Itselläni tuntuu että on helpompaa melkein luoda parisuhde netissä kuin hyviä ystävyys suhteita. Todella masentavaa.
Joka tapauksessa olen itse ihan mielelläni yksin, olen introvertti ja herkkä isoille äänekkäille sosiaalisille tapahtumille, väsyn helposti muiden kanssa joten tulen ihan hyvin toimeen yksikseni. Joskus olisi kiva jos olisi kaveri jota joskus tapaisin kuitenkin.
Mielestäni parisuhde on yliarvostettua, en itse jaksaisi katsella samaa naamaa päivästä toiseen. Vähintään asuisin erilläni miehestä jos sellaisen aion hankkia.
Ihmisiä ne toisetkin on pelkoineen ja ahdistuksineen, joittenkin kanssa tulee hyvin juttuun ja toisten kanssa vähemmän hyvin. Kymmenen vuotta vietin lähes täysin erakoituneena, ja nyt kahden vuoden aikana löytänyt kaksi uutta kaveria - en minä ennenkään ollut varsinaisesti yksinäinen, mutta välttelin tutustumista uusiin ihmisiin. Ystävät ja kaverit voivat olla suuri voimavara, vaikka välillä heidän kanssaan jaksaminen voi olla raskasta. Haluaisin kovasti kannustaa tutustumaan uusiin ihmisiin ennakkoluulottomasti ja avoimin mielin.
Alue: Aihe vapaa
Mulla oli samanlaiset lähtökohdat miehenä. Olin 28v asti totaalikokematon naisten suhteen, mutta siinä vaiheessa keräsin kaiken mahdollisen rohkeuteni ja kävin ekaa kertaa ikinä treffeillä nettideittisivun kautta.
Kävi mieletön tuuri, koska koin tuon naisen kanssa ekan suudelmani ja seksinkin. Nähtiin lopulta vain kuukauden ajan, mutta kokemus oli todella tärkeä ja seuraavat tapailut eivät enää jännittäneet niin paljon. Tuo loi myös itsevarmuutta, että jos onnistun kerran niin voin onnistua toistekin.
Joten toivo ei ole menetetty, varsinkaan sinulla kun olet nainen ja varmasti moni mies olisi halukas tutustumaan, pitää vain uskaltaa käydä treffeillä..