Miten luottamus takaisin?
Keskustelupalstoilla on paljon kirjoituksia siitä, miten kriiseistä ja pettämisestä selviää eron jälkeen. Onko jollakin kokemuksia siitä, miten selviää, kun jatketaan yhdessä? Mulla on kolme lasta ja toistakymmentä aviovuotta takana. Mies on ollut aina uskollinen ja pitänyt pettäviä miehiä typeryksinä. Niin vain elämä heittelee ja toi ihanan naisen mieheni luo ja järki katosi vuodeksi mieheni päästä. En ollut tuntea miestäni ja hänen juttujaan toisen suhteen aikana. Mies ei halunnut eroa missään vaiheessa, mutta ei pystynyt jättämään toista naista yrityksistään huolimatta. Itse olin niin shokissa tapahtuneesta ja totaalisen rakastunut mieheeni, etten kyennyt lähtemään. Uskoin vain aikaan parempaan ja järjen palautumiseen. Nyt mieheni järki on palannut ja elämä sujuu melko hyvin. Rakkaus on molemminpuolista. Haluaisimme molemmat unohtaa tapahtuneen ja jatkaa elämäämme eteenpäin. Luottamuksen palautuminen on ongelmamme. Mieheni tekee kaikkensa (saan katsoa kännykkää, vastaa aina puhelimeen, ei käy iltariennoissa jne). Työpäivät ovat ongelma. Mieheni työ on melko vapaata ja suhde hoitui melko pitkälle työaikana. Luottaminen on ainoa tapa ja haluan luottaa, mutta epäluottamus nostaa vain aika ajoin päätään. Onko jollain kokemusta siitä palautuuko luottamus ajan myötä vai miten elämää etenee? Hellittääkö viha, joka nyt jälkeenpäin nostaa päätään?
Kommentit (3)
En ite pysty olemaan kuin päivä kerrallaan.
Ja kun oikein ahdistaa, itken pahan olon pois...
Toivoisin, jos nyt mitään vois toivoa,
että voisin unohtaa tapahtuneen. Tuosta noin vain.
Pois mielestä. Mutta eihän se käy.
En voi miettiä kauas tulevaisuuteen päiviä, muuten kuin että
kaikki muuttuu paremmaksi.
On hirvittävän vaikeaa olla ajattelematta koko asiaa. Kun herään, saattaa mennä vain hetki niin johan tajuan ajattelevani sitä...
Ja päivän aikana huomaan, kuinka se on koko ajan mielessä.
Meillä siis miehellä yhden illan pano kuukausi sitten.
Minä olen nyt viikolla 36 raskaana. Toista odotamme.
Menimme naimisiin viime syksynä. Ostettiin silloin myös oma pieni talo.
No joo. Elämä se ei rullaa aina eteenpäin niin tasaiseen tahtiin.
Anna ajan kulua.
Äläkä soimaa itseäsi siitä, että tarvitset aikaa.
Ei tuollainen petos unohdu. KOSKAAN.
EHKÄ sen kanssa oppii elämään..?
Sinulla on oikeus olla luottamatta häneen niin kauan aikaa, kuin siihen
ikinä meneekin. Jos miestä alkaa se ärsyttämään, hän on hyvä ja pakkaa tavaransa ja lähtee pois.
Sinä et aiheuttanut tilannetta.
Minun sydän on ainakin särkynyt. Eikä sitä korjata tuosta noin vain.
Mies on mun paras ystävä, lasteni isä, minun turva vierelläni, suojelemassa... Ja sittenkö pitäisi yhtäkkiä ajatella, että
ei olekaan?
Minäkö erehdyin? Vai mieskö vain? Tuon kerran?
Sori, en osaa antaa sulle vastauksia.
Tulee vain kirjoitettua mitä päässä liikkuu.
Toivon, että tämä kesäaurinko edes auttaa tähän oloon. Sinunkin.
Puolet minusta puuttuu.
Mutta muuta en osaa pyytää kuin aikaa.
Jaksamisia päiviisi.
Toivottavasti saatte suhteenne kuntoon.
Tuskin se luottamus edes kenenkään uuden kanssa rakentuisi sen nopeammin.
Toivottavasti miehesi ymmärtää sinua.
Ja muistaa loppuiän, mitä sinulle teki.
Kiitos teille kaikille, jotka annoitte voimia/lohduttavia sanoja. Tuntui hyvältä huomata, ettei ole ainoa, joka on kokenut tällaista, vaikken sitä ole luullutkaan.
Avioero ei todellakaan ole helppoa, jos on kolme yhteistä lasta ja lähes kaksikymmentä vuotta yhteiselämää. Yksinelämää en ole kokenut koskaan. Silti olen itselleni luvannut, että toista kertaa en anna anteeksi. Tiedän olevani hyvä vaimo. Teen ahkerasti kotitöitä, pidän läheisyydestä ja seksistä, osaan kasvattaa lapsia jne. Myös mieheni mielestä. Mieheni ei ymmärrä syytä, miksi näin kävi. Minussakin on huonot puoleni niinkuin jokaisessa (esim. väsyneenä olen tosi ärtyisä), mutta haluan toimia niin, että miehellänikin on hyvä olla. Mutta myös minulla on oltava hyvä olla. Tiedän, että jos me eroamme, mieheni katuu sitä joskus. Myös minä kadun, siksi haluan ainakin yrittää parhaani. Olen miehelleni sanonut, että jos toisen kerran käy näin, hän ei ole yrittänyt tarpeeksi.
Harmittaa, kun ei pysty luottamaan kuin ennen. Se vaivaa miestäni, mutta myös minua. Haluaisin nyt, kun kaikki tuntuu olevan hyvin, unohtaa koko jutun, mutta vähän väliä tapahtuma kumpuaa jostakin sielua syvemmältä. Ja pelkään, että mies ei olekaan rehellinen. Huomaan eläväni uudestaan vuotta, jonka elin valheessa. Helpottaa, kun huomaan itse olevani päivä päivältä valmiimpi ja vahvempi. Uskon olevani tällä hetkellä valmiimpi eroon kuin mieheni, joka ei koskaan ole ajatellutkaan, että eroamme, edes toisen suhteen aikana (minä en kyllä ymmärrä, kun minulla oli jo toinen asunto).
Tänään elämä tuntuu hyvältä. Yhteinen loma on edessä ja luottamuksessa ei ole tullut takapakkeja. Huomisesta ei tiedä, mutta ei se murehtimalla ainakaan parane. Itkuja olen itkenyt varmasti enemmän kuin koko aikaisemmassa elämässäni ja tiedän, että tulen vielä itkemään....silti tänään tuntuu hyvältä.
Voimia kaikille, jotka kamppailette luottamuspulassa!!!!!!!
Sen jälkeen tulee ero tai " oikea rakastuminen" . Näin väittää " joku" pappi (kolme kertaa naimisissa ollut). En tiedä näitä, mutta malttia - asiat yleensä lutviutuvat, ilman stressiä.
Onnea ja sympatiaa teille1